Pysähdytään hetkeksi olympiahuuman keskellä sen äärelle, miltä Suomen miesten jääkiekon arvokisahistoria näyttäisi ilman Jukka Jalosen päävalmentaja-aikaa.

Fakta on, että edelleen ainoa arvokisavoitto olisi vuodelta 1995. Siis 27 vuoden takaa.

Kun tuota pureskelee, voi miettiä millaisella näkökulmalla katsoisimme tällä hetkellä Leijonia ja suomalaista jääkiekkoa ilman Jalosen aikana tulleita voittoja – verrattuna siihen, miten sitä tällä hetkellä katsotaan?

Miesten jääkiekossa ei olisi nähty niitä kahta maailmanmestaruutta (unohtamatta yhtä nuorten maailmanmestaruutta) – ja nyt myös Suomen jääkiekkohistorian ensimmäistä olympiakultaa, joita Jalosen komennossa on tullut.

Nyt tilanne on se, että Jukka Jalonen on voittanut niin paljon, että hänen komennossaan enää ei riitäkään kuin voitto. Kaikki muu olisi pettymys.

On tapahtunut kuin huomaamatta iso muutos.

*** 

Kun puhumme Jukka Jalosesta, voidaan puhua voittamisen kulttuurista.

Esimerkiksi Ruotsin kolmen maalin johtokin oli tässä olympiaturnauksessa paperia – ja Suomi nousi takaa ohi. Menneisyyden Ruotsi-peikkokin tuntuu siis jo liituajan haamulta.

Voittamisen kulttuurin syntymisen taustalla on mullistus pelillisessä kulttuurissa. Mullistus ei ole ollut kivuton.

Matkan varrella ymmärtämättömät ovat moittineet Jalosta siitä, että hän kahlitsee pelaajiaan liian pedanttisella suhtautumisella pelitapaan tai että hänen pelitapansa ei ole viihdyttävää. Ovatko leirit kenties olleet liian pitkiä ja miksi olympiastudiossakin olleille NHL-tähdille hänen pelitapansa on ollut ”kiinaa” ja Jalosta mitätöity vain ”eurotaktiikoiden” mieheksi.

Ei Jalonen ehkä pelitavallisesti mikään viihdyttäjä ole, mutta ei tarvitsekaan: Hän on voittaja.

Ja kun katsoo torijuhlista kuvia, ehkä kansakin näytti viihtyvän oikein hyvin.

***

Mutta mitkä ovat ne pelitavalliset asiat, jotka tekevät Jalosen leijonakiekosta niin menestyksekästä?

Jaloseen ja hänen yhteydessä puhuttuun Meidän peliin liitetään usein epiteetti kiekkokontrollista, eikä mitenkään suotta. Se onkin kulmakivi, edelleen, vaikka olympiaturnauksessa esimerkiksi pitkät hyökkäykset eivät olleet niin vahvasti läsnä kuin joskus aiemmin.

Mutta viimeisten vuosien aikana Jalosen jääkiekossa on korostunut entistä enemmän se, että pelejä kontrolloidaan myös kiekottomana. Peliväline on edelleen vallan väline, mutta vastustajan lavassa olevaa pelivälinettä kontrolloidaan myös puolustamalla.

Leijonien ykköshyökkääjä Sakari Manninen ei suotta ole alleviivannut Pekingissä, että Suomen vahvuus on nimenomaan puolustuspeli.

Puolustusalueen puolustuspelissä ohjataan peliä parhailta sektoreilta alueille, josta maaleja ei kovin usein tehdä. Keskusta tukitaan ja sumputetaan – vaikka se välillä vaatisikin uhrautuvia blokkeja viisikolta.

Puolustuspelaaminen on niin kovalla tasolla, että ei voi kuin toistaa, miten kova saavutus on pitää tasakentin oma maali puhtaana olympialaisten viidessä viimeisessä ottelussa. Puhutaan lopulta aivan käsittämättömästä asiasta, jota ei voi tarpeeksi korostaa.  Leijonat ei antanut vastustajilleen oikeastaan mitään viisikkopelissä.

Yhtään aliarvioimatta esimerkiksi maalivahtipeliä, pelitapa on puolustusalueen puolustuspelin osalta niin vahva, että se mahdollistaa sen, että tolppien väliin ei tarvita maailman kovinta maalivahtia. Jalosen aikana, kun mestaruudet on tullut, on usein arvokisojen mestarimaalivahdeiksi noussut suurelle yleisölle hieman siinä kohtaa vaatimattomampia ja vähemmän tunnettuja nimiä – Petri Vehanen, Kaapo Kähkönen Nuorissa Leijonissa, Kevin Lankinen ja nyt Harri Säteri.

Maalivahti on puolustuspelin viimeinen lukko, mutta olisi syytä nähdä erityisesti se, miten paljon puolustusalueen puolustuspeli auttaa maalivahtia.

Lopulta Leijonien turnauksessa vain yksi alue kaipaa kipeästi parannusta. Se on alivoimapeli. Jos alivoima on 62,50 prosentin luokkaa – turnauksen heikointa! – se on jopa pöyristyttävän heikko esitys.

Mutta lopulta sekään ei estänyt Leijonien marssia vastustamattomaan olympiakultaan.

Mielenkiintoisen huomion voi tehdä nyt myös finaalivastustajasta, Venäjän joukkueesta. Tällä kertaa joukkue lähti pelaamaan erittäin puolustusvoittoisella taktiikalla, joukkue oli roolitettu ja tähtikultti oli pesty joukkueesta pois. Se herättää kysymyksen, että mikä mahtoi olla sille esikuva?

Ehkä sen opin voi ottaa, että enää ei Suomesta katsota maailmalle, mitä sieltä voisi oppia – vaan enemmän maailmalta katsotaan Suomeen, mitä Suomen voitoista tulisi imitoida.

***

Turnauksessa kuvaavaa on, että jopa Slovakiaa vastaan voitetun välierän Suomessa oltiin kriittisiä – missä ei ole mitään vikaa – voitetun välierän jälkeen vaatimattoman hyökkäyspelin vuoksi. Suomi voitti ”vain” kahdella maalilla.

Se on seurausta siitä, että Jalonen on nostanut itse Leijona-rimansa niin korkealle. Nyt se rima on taas korkeammalla.

Tässä turnauksessa Leijonat ei hävinnyt ainuttakaan peliä, tasakentin maaleja omiin ei päästetty kuin avausottelussa Slovakiaa vastaan. Puolivälierä, välierä ja finaali mukaan lukien Suomi päästi kaksi maalia omiin – nekin siis alivoimalla. Olympiakulta oli lähtökohtaisestikin odotusarvo.

Nyt tietysti on helppo sanoa ja laskea voiton arvoa sillä argumentilla, että mukana ei ollut maailman parhaat pelaajia, kun NHL-pelaajat jäivät Pekingistä pois. Siksi moni on yhä sitä mieltä, että Torinon olympiahopea ja World Cupin toinen sija on historiamme kovimpia saavutuksia.

Asian voi myös nähdä toisin.

Voitaisiin arvostaa voittamista – sillä voittamista ei ole harrastanut Suomen maajoukkueen päävalmentajana kukaan yhtä paljon kuin Jukka Jalonen.

Nyt ylitettiin taas yksi raja-aita jääkiekkohistoriassa olympiakullan myötä. Ja Jalonen sai taas yhden valtavan sulan hattuunsa lisää.