Maastohiihto pelastetaan monipuolisuudella ja satsaamalla tv-ohjaukseen

Tältähän se näyttää, kun hiihdon kauneus tulee esiin. Maisemat ja huippukuntoiset urheilijat samassa paketissa. Mestari ja haastajat samoissa kuvissa.

Muut

Maastohiihto pelastetaan monipuolisuudella ja satsaamalla tv-ohjaukseen

Maastohiihdon väitettyyn kriisiin on olemassa yksinkertaiset lääkkeet.

Sanna Valkeejärvi
TEKSTI Sanna Valkeejärvi
@sannamarleena
JULKAISTU 12.4.2021

Jos on uskominen valtamediaa ja Marit Björgenin, Maurice Manificatan ja Björn Dählien kaltaisia hiihdon huippunimiä, maastohiihto on kriisissä. Samalla pitkin talvea ja kevättä on useasta suunnasta hiihdon mahtimaita myöten tullut kannanottoja, kuinka hiihto pelastetaan. On mietitty kaikille samoja voiteita, yhteistä huoltorekkaa ja jopa suomalaisille kauhistuttavaa ajatusta perinteisen tyylin unohtamista.

Onko maastohiihto kriisissä?

Ja jos on, millä se pelastetaan?

Vedetään mutkat suoriksi: yksinkertaisella keinolla – väliaikalähtöjen säilyttämisellä ohjelmassa ja hyvällä tv-tuotannolla sekä ohjauksella.  Ja lisätään vielä mukaan monipuolisuus, niin asiat alkavat oieta. Ei tarvita suuria muutoksia ja mullistuksia, tai lajin muuttamista mukamas ”katsojaystävällisemmäksi”. Tarvitaan vain skarppaamista ja sitä, että pysytään lestissä.

On totta, että huoltorekkojen ajelu ympäri Eurooppaa ei varmasti tee hyvää lajille siinä mielessä, että myös hiihtoihmisten tulee tehdä kaikki mahdollinen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Huoltorekat ovat toki tärkeä kysymys, mutta itse kisatapahtuman kannalta ne ovat toissijainen asia. Yhtä lailla fluorisoppa tai doping ovat kysymyksiä, joiden kanssa ei ole varaa leikkiä, mutta nekään eivät suoraan vaikuta siihen, onko hiihtokilpailu tapahtumana sellainen, että se kiinnostaa yleisöä.

Monipuolinen, moni-ilmeinen maastohiihto

Hiihdon hyvä puoli jo valmiiksi on monipuolisuus. Lajissa on monilla eri ominaisuuksilla mahdollista päästä huipulle. Jo junioritoiminnassa voitaisiin unohtaa se, että pitäisi olla kaikessa hyvä, sellainen perinteinen yleishiihtäjä. On hyvä  hallita molemmat tyylit, perinteinen ja luistelu, mutta onko oikea ratkaisu yrittää tehdä yhdestä ihmisestä hyvää vapaan sprintissä ja 50 kilometrin perinteisen matkalla? Eihän samat juoksijatkaan vedä 100 metrin ja 10 000 metrin matkoja.

Tämä monipuolisuus on se, mikä pitäisi valjastaa kiinnostuksen ylläpitäjäksi ja kasvattajaksi. Siksi maastohiihdon mainostettu kriisi saattaa sittenkin olla ihan itse luotu. On tehty vääriä ratkaisuja ja vääriä valintoja. Olisiko nyt siis aika ottaa nöyrästi pari askelta taaksepäin?

Aloitetaan väliaikalähdöistä. Niitä alettiin aikoinaan karsia, koska haluttiin yhteislähtöjä. Uudistuksissa unohdettiin se, että 30 ja 50 kilometrin matkoilla ollaan kestävyysurheilun ytimessä, kun matkat hiihdetään väliaikalähtöinä hiihtäjä hiihtäjää vastaan ja televisiokuvissa odotetaan, ehtiikö hiihtäjä väliaikapisteen kohdalle 20 sekunnin päästä.

Yhteislähdöissä hiihtäjät saadaan kyllä samaan kauniiseen tv-kuvaan, mutta miten sellainen olisi muka yleisölle kiinnostavampaa, että ensin retkihiihdetään letkassa 48 kilometriä ja sitten aletaan hiihtää sprinttiä ja ratkotaan 50 kilometrin maailmanmestaruus maalisuoralla – tai lopulta jopa kabineteissa sääntökirjaa lukemalla?

Eikö tällaiseen ”tv-viihteeseen” riittäisi sprinttihiihdot? Ja Tour de Skin loppunousu? Niiden luonteeseen tällaiset kisat sopivat.

Miljoona ihmistä väärässä?

Suomessa hiihdon kiinnostus on kovalla tasolla, siitä ei pitäisi olla huolta, vaikka Iltalehden Santtu Silvennoinen kirjoitti kolumnissaan, että 30 ja 50 kilometrin väliaikalähdöt kuuluvat museoon. Että, eihän niitä kukaan jaksa seurata.

Itse olen täysin eri mieltä – ja niin tuntuu olevan moni muukin suomalainen. Miesten 50 kilometrin ja naisten 30 kilometrin kisoja kevään SM-kisoissa seurasi Ylen kanavilla kumpaakin yli miljoona suomalaista, vaikka kisat hiihdettiin museomenetelmällä eli väliaikalähtöinä.

Kysyin Twitterissä viime viikolla, kumpaa kisamuotoa kannatat pitkien matkojen kisoissa, väliaikalähtöjä vai yhteislähtöjä. 89 prosenttia kannatti väliaikalähtöjä. Santulle voisin suositella pohdintaa, mistä lajista urheilutoimittajana haluaa kirjoittaa, jos ei jaksa seurata yhtä hiihtokisaa muutamaa tuntia pidempään.

Väliaikalähdöissä on monia mielenkiintoisia elementtejä, joita yhteislähtökisassa ei näy. On kiinnostavaa seurata, kuinka huiput hiihtävät ääriajoilla, mutta heidän rinnallaan ja seassa hiihtää aiemmin lähteneitä hiihtäjiä tajunnan rajamailla. Väliaikalähdössä ratkotaan kestävyysurheilun parhaat, ei niitä, jotka hiihtävät parhaimmin hitaasti ja ottaa loppukirin 2 kilometriä ennen maalia.

Sanon tämän suoraan: Hiihto kuolee, jos kaikki matkat hiihdetään jatkossa lyhyillä radoilla ja yhteislähtönä. Hiihto voi hyvin, jos lajin monipuolisuudesta pidetään huolta pitämällä ohjelmassa muitakin väliaikalähtöjä kuin silloin tällöin 10 kilometrin tai 15 kilometrin kisat, eikä kaikkia kisoja viedä siihen suuntaan, että alussa kyttäillään ja lopussa kirihirmut korjaavat mitalit.

Pitkillä matkoilla voitaisiin luopua myös suksien vaihtamisesta. Hiihdossa on kysymys kuitenkin hiihtäjien paremmuudesta, ei siitä, millä mailla on paras huoltokoppi ja useampi pari suksia.

Se, että väliaikalähdöistä pidettäisiin huolta ja niitä kunnioitettaisiin, ei tarkoita, että yhteislähdöistä pitäisi luopua. Molemmille lähtötavoille on paikkansa.

Kansallisen tason kärkihiihtäjiin lukeutuva Maija Hakala sanoo, että yhteislähtökisoissa olisi ennen kaikkea oltava riittävästi tilaa.

”Yhteislähtö ei saisi olla romurallia. Siksi pitää olla riittävästi tilaa lähdössä ja maastossa, ettei matkanteko pysähdy välillä kokonaan, tai ettei tarvitse pelätä välinerikkoa koko ajan. Ladun ja maaston pitää olla sellainen, että se sallii yhteislähdön, silloin niille on oma paikkansa”, Hakala sanoo.

”Yhteislähtöjä pitäisi olla Suomessa enemmän kansallisissa kisoissa, että opitaan hiihtämään myös niissä. Kokemattomille ja nuoremmille hiihtäjille on hyvä nähdä kisassa kotimaassa, missä kohtaa jää eniten Suomen kärjelle ja oppia roikkumaan kovemmassa peesissä.”

”Naisten ja miesten yhteislähdöissä on se ero selkeästi, että naiset lähtevät yleensä heti täysillä hiihtämään kun taas miehet herkemmin hiihtää hitaasti, taktikoi ja tarkkailee muita. On kuitenkin hyvä, että Suomen mestaruudet pitkillä matkoilla ratkotaan väliaikalähtöinä. Silloin joutuu taistelemaan niin psyykkistä kuin henkistäkin väsymystä vastaan, ja silloin nähdään, kuka on kovimmassa kunnossa.”

Maailmalla tällä hetkellä on trendi viedä kaikki yhteislähdöiksi kapeille, mutkaisille radoille vedoten yleisön kiinnostukseen ja televisioinnin helppouteen. Aika huonoja syitä, jos mietitään, millä hiihto saadaan kiinnostavammaksi. Vai onko se sitten kiinnostava, että miehet pysähtyy mäen päälle kahville kesken kisan kun kukaan ei halua lähteä alamäkeen ensimmäisenä?

Ja olisiko kunnianhimoisempaa tehdä sellaista tv-tuotantoja ja ohjausta, joka ei ole kaikista helpointa, mutta hienointa. Ristijärven SM-kisat osoitti, kuinka tällaisella saadaan katsojat liimattua television ääreen. Kiitos Yle!

Maija Hakalan ja allekirjoittaneen mukaan vastaus on selvä: monipuolisuus on hiihdon rikkaus.

”Hiihdon kulttuuriin kuuluu, että samalla suksella mennään alusta loppuun. Ja että laji on monipuolinen, eikä pedata kaikkia kisoja vain loppukirispesialisteille”.

Jos hiihdon koetaan olevan kriisissä Keski-Euroopassa, silloin on kysyttävä miksi? Onko syynä sittenkin se, että  kaikki kisat on romurallia ja ahtaassa hiihtämistä yhteislähtöinä? MM-kisoissakin sprintti, parispintti, viestit, skiathlon ja pitkät matkat hiihdettiin yhteislähtöinä ja vain 10 ja 15 kilometrin kisat väliaikalähtönä.

Suomessa hiihto voi ja hengittää hyvin kun saadaan seurata aidosti kestävyysurheilua väliaikalähtöinä.  Myös maailmalla ainakin skiathlonin voisi korvata sillä, että ensin hiihdetään väliaikalähtönä perinteisen normaalimatka ja seuraavana päivänä vapaalla takaa-ajo. Tämä toisi samaa kiinnostusta kisoihin kuin ampumahiihdon takaa-ajot. Niissä kuka vaan voi voittaa.

Kestävyysurheiluun kuuluu myös se lajia rikastuttava piirre, että jokaisessa hiihtomuodossa ja jokaisella hiihtomatkalla on omat mielenkiintonsa kohteet. Voisin väittää, että Suomen kovin hiihtäjä kansainvälisesti on tällä hetkellä Ari Luusua. Vaikka Ski Classic -sarja monien mielestä hiihdetäänkin väärin, koska pitkiä matkoja vain tasatyönnetään, siinäkin on oma kiehtova ulottavuutensa – vaikka seurata sitä, kuinka hiihtäjä alkaa väsyä, mutta  väsymykselle ei saa antaa valtaa.

Mutta yhtälailla myös sprinttiä on hienoa seurata. Siinäkin on omat kiehtovat elementtinsä. Siksi katse on pidettävä avarana ja on luotettava lajin monipuolisuuteen.

Sekä siihen, ettei yhden ihmisen ei tarvitse olla joka matkalla paras. Luusuakaan ei pärjännyt 20 kilometrin vapaan kisassa Rukalla, vaikka oli kestävyydeltä varmasti kilpailun kovakuntoisin hiihtäjä.

 

Tilaa Elmo  edulliseen  tarjoushintaan 

6 kk 49 e . Voit ostaa uusimman

Elmon myös irtonumerona

Lehtipisteeltä kautta maan tai

digi-irtonumerona Lehtiluukusta