Manchester United kärsi yhden historiansa synkeimmistä tappioista, kun Tottenham haki sunnuntaina Old Traffordilta pisteet hurjin 6-1-lukemin. Manchester Unitedia nöyryytettiin edellisen kerran samoilla numeroilla  yhdeksän vuotta sitten, kun Manchester City voitti Unitedin 6-1 – silloinkin Old Traffordilla.

Jalkapallossa managereille maksetaan tänä päivänä niin tähtitieteellisiä palkkioita, että heitä voidaan ja pitääkin arvostella – varsinkin silloin, kun managerilla on käytettävissään sellainen pelaajamateriaali ja sellaiset resurssit kuin Ole Gunnar Solskjærilla on käytössään Manchester Unitedissa.

Norjalaisen arvostelemiselle on olemassa kaikki pelilliset perusteet, mutta onko tässä näytelmässä kuitenkaan oleellisinta arvostella Solskjæria vai onko paljon oleellisempaa kysyä, miksi Manchester Unitedin penkillä ylipäätään istuu Solskjærin tasoinen manageri? Kuka oli niin sokea ja mikä oli se prosessin, joka johti amatöörin palkkaamiseen Manchester Unitedin manageriksi?

Meidän kannattajien on helppo ottaa kantaa jokaiseen valmentajanimitykseen ja jokaiseen pelaajakauppaan, mutta tosiasiassa meillä kannattajilla ei ole minkäänlaista vastuuta. Me voimme sanoa, että onpa hienoa, että Solskjærille annettiin mahdollisuus upean alkuhuuman jälkeen mahdollisuus saada pysyvä sopimus Old Traffordille. Nyt meidän on yhtä helppo sanoa, että olipa järkyttävä valinta.

Kenen valinta?

Seurajohtajien kannalta tilanteen pitäisi olla erilainen, mutta todellisuudessa myös he voivat pestä kätensä yhtä liukkaalla saippualle ja ulkoistaa ongelmat valmentajaan.

Niin on tehty myös Manchester Unitedissa – ja tullaan tekemään jatkossakin. David Moyes oli helppo julistaa syylliseksi ja erottaa. Louis van Gaal oli helppo julistaa syylliseksi ja erottaa. José Mourinho oli helppo julistaa syylliseksi ja erottaa. Ja nyt Solskjær on helppo julistaa syylliseksi ja erottaa.

Mutta missä ovat ne, jotka valitsivat Moyesin, van Gaalin, Mourinhon ja Solskjærin – ja mikä on heidän vastuunsa?

Manchester Unitedin kohdalla tuon kysymyksen pitäisi olla äärimmäisen relevantti. Manchester United on ollut vuosikausia yksi maailman rikkaimmista jalkapalloseuroista ja se voisi rakentaa käytännössä minkälaisen imperiumin tahansa, jos vain seurajohdosta löytyisi riittävästi osaamista.

Mutta sitä osaamista ei löydy nykyisestä johdosta, eikä sitä ole löytynyt aiemminkaan.

Kaksi miestä

Manchester United voi ylpeillä sillä, että se on voittanut komean historiansa aikana 20 kertaa liigamestaruuden. On toki, mutta kenen voittamia mestaruuksia liigamestaruudet oikeasti ovat?

Jos listalta poistaa Sir Alex Fergusonin voittamat 13 liigamestaruutta, silloin edellisestä mestaruudesta on kulunut jo 53 vuotta. Ja jos listalta poistaa Sir Matt Busbyn voittamat viisi liigamestaruutta, silloin täytyy mennä jo 109 vuoden taakse, kunnes sieltä löytyy Manchester Unitedin liigamestaruus.

Toki Manchester United palkkasi myös Fergusonin ja Busbyn. Fergusonin olisi osannut palkata jokainen lukutaitoinen seurajohtaja, sillä Fergusonin oli 1980-luvulla Britannin lupaavin nuori manageri. Busbyn palkkaamisesta puuttui myös ammatillinen glooria. Kun Manchester United etsi toisen maailmansodan jälkeen epätoivoisesti uutta manageria, seuran hallintoa hoitanut Louis Rocca päätti palkata hyvän ystävänsä Manchesterin katolilaisesta urheiluseurasta. Tuon vanhan tutun nimi oli Matt Busby. Busby oli toki pelannut Liverpoolissa ammattilaisena ja United oli yrittänyt ostaa hänet vuonna 1930, mutta mitään näyttöjä valmentajana Busbylla ei ollut.

Kenelle me nauramme?

Manchester Unitedille olisi helppo nauraa, mutta silloin meidän pitäisi nauraa suurimmalla osalle maailman jalkapalloseuroista. Manchester Unitedin sunnuntaina murskannut Tottenham on – jos mahdollista – vieläkin surullisempi esimerkki siitä, kuinka seurajohtajat ovat valinneet seuran tärkeimpään urheilulliseen tehtävään valmentajia ilman minkäänlaista jalkapalloilullista tai pelillistä osaamista ja ymmärrystä.

Jopa kaikista menestyneimmät valinnat ovat useimmiten puhtaita sattumia. Arsenal nimitti vuonna 1996 Arsène Wengerin seuran manageriksi, koska hän oli tehnyt puheillaan vaikutuksen Arsenalin varapuheenjohtajaan David Deiniin erään UEFA:n kokouksen jälkeisess cocktai-tilaisuudessa. Jos Wenger ja Dein eivät olisi sattumoisin törmänneet, Arsenalista olisi hyvinkin voinut tulla uusi Everton tai uusi Tottenham – entinen huippuseura, joka olisi kadonnut vuosikausiksi keskitason harmauteen.

Eikä ammattimainen prosessikaan ole aina kovinkaan ammattimainen prosessi. Kun Arsenal palkkasi Wengerin seuraajaksi Unai Emeryn, keskeinen vaikutin Emeryn valintaan oli se, että hän oli tehnyt suuren vaikutuksen valinnasta vastanneeseen ”ammattilaisten” valintakomiteaan sillä, että hän oli tuntenut niin hyvin jokaisen Arsenalin pelaajan tilastot. Varmasti oleellinen kriteeri, jos Arsenal olisi ollut palkkaamassa tilastomiestä, mutta kuten historia osoitti, aika heppoinen kriteeri valita seuralle päävalmentaja.

Eli mitä Unelmien Teatterissa seuraavaksi tapahtuu?

Se, että yhden miehen – Ole Gunnar Solskjærin – unelma murskataan, mutta ne, jotka ovat todellisia syyllisiä sunnuntaiseen farssiin, pesevät jälleen kätensä ja syövät illallista ilman minkäänlaista pistoa omassatunnossaan.

Mutta ehkä se on urheilun laki.