Manse ja Sotkamo aloittavat miesten Superpesiksen loppuottelusarjan lauantaina Tampereella. Pekka, millaista lähtökohdista finaaliin lähdetään?

Ensimmäiseksi on nostettava esille sää. Yleensä loppuottelut pelataan koleassa säässä, joskus jopa sateessa tai ainakin sateen pehmittämillä kentillä. Nyt sen sijaan kelit ovat kesäisiä ja jos ennusteet pitävät paikkaansa, lämpimät säät jatkuvat myös ensi viikonloppuun.

Mansen ja Sotkamon kotikentät ovat täysin erilaiset, sillä Kaupissa pomppu ei nouse, mutta Hiukka on tällaisilla keleillä klassinen pomppukenttä.

Jos kelit olisivat olleet syksyiset, silloin pomppu ei olisi noussut todennäköisesti edes Hiukassa. Nyt se sen sijaan nousee, mikä on ilman muuta etu Sotkamolle, sillä pomppu on sen ykköskärjelle elintärkeä ase.

Iivari Vihanto lyö valtaosin kentällämenolyöntinä pomppua ja kakkosena pelaavan Jere Vikströmin vaarallisin ase on pitkä ykkösrajapomppu, joskin hänellä on toki muitakin vaihtolyöntejä laukussaan. Hannes Pekkinen on myös monipuolinen lyöjä, mutta hänkin sai Kouvola-sarjassa sisäpelinsä raiteilleen siirtymällä lyömään pääasiassa pomppua.

Manse on tottunut siihen, että koska Kaupissa pomppu ei nouse, he tekevät tilanteita monipuolisimmilla lyönneillä eivätkä ole riippuvaisia pompusta.

Onko sään lisäksi muita normaalista poikkeavia tekijöitä, jotka vaikuttavat loppuottelusarjaan?

En käyttäisi ilmaisua ”normaalista poikkeava”, mutta Manse on päässyt loppuotteluun huomattavasti helpommalla ja kevyemmällä kuormalla kuin Sotkamo.

Pattijoki oli jo lähtökohtaisesti helppo vastustaja ja Kempele oli välieräsarjassa niin siipirikkoina varsinkin Tuomas Jussilan jalkavamman vuoksi, ettei Mansen tarvinnut siinäkään sarjassa puristaa irti kaikkea.

Sotkamo oli sen sijaan huomattavasti tiukemmilla puolivälieräsarjassa Joensuun ja välieräsarjassa Kouvolan kanssa.

Se hävisi kummassakin sarjassa avausottelun. Varsinkin Kouvolaa vastaan ottelusarja oli äärimmäisen tasainen ja esimerkiksi tiistaina pelatussa ratkaisevassa neljännessä ottelussa Kouvola johti ja hallitsi kumpaakin jakso, kunnes Sotkamo tuli takaa ja nousi voittoon.

Siksi on mielenkiintoista nähdä, miten erilaiset reitit loppuotteluun näkyvät varsinkin lauantain ensimmäisessä ottelussa.

Vaikka tiistain jälkeen onkin kolme välipäivää, esimerkiksi Vihannolla alkoi selvästi juoksu piiputtaa tiistain ottelun lopussa.

Manse on päässyt fyysisesti helpommalla, mutta helppo ohjelma saattaa hieman myös turruttaa joukkuetta. Ei välttämättä ollakaan valmiita vaihtamaan isompaa vaihdetta silmään, kun vastus kovenee.

Miten analysoit joukkueiden sisäpelin ja sen merkitys finaalisarjan kannalta?

Joukkueiden selvin pelillinen ero on juuri sisäpelissä. Mansella on kaksi vahvaa kärkeä, kun taas Sotkamo pelaa sisäpeliään viidellä ensimmäisellä pelaajalla ja jokereilla.

Toki Sotkamollakin on kakkoskärki, mutta käytännössä vain silloin, jos jokereina pelaavia Elmeri Purmosta ja Juuso Lattua ei ole käytetty vielä ykköskärjen paikkaamiseen. Jos Purmosta ja Lattua ei ole käytetty, silloin he saavat yhdessä Kalle Kuosmasen kanssa tehtyä tilanteita siinä missä ykköskärkikin.

Sen jälkeen kysymys kulminoituu siihen, onko Roope Korhonen vielä käyttämättä. sillä kakkokärjestä ei niin hirveästi apuja kotiutuksiin löydy, vaikka toki Aapo Komulaisessa on potentiaalia myös kotiuttajana.

Mansella on myös huippuluokan ykköskärki, jonka muodostavat satumaisessa vireessä oleva Severi Tikkakoski, loukkaantumisen jälkeen kentille palannut Juuso Myllyniemi ja huippuvarma Elmeri Lieto.

Manse ei kuitenkaan ole niin riippuvainen ykköskärjen onnistumisesta kuin Sotkamo. Tomi Lehtonen, Simo Vainikainen ja Kalle-Tapio Huusko muodostavat toimivan kakkoskärjen keulan ja Juha Puhtimäki on vahva numerolla lyövä kotiuttaja kakkoskärjessä. Totta kai myös Perttu Ruuska saattaa myös olla käyttämättä kakkoskärjen tehtyä tilanteen.

Kaiken lisäksi Lauri Kivisen paluu pelikentille ja jokeriksi on myös iso plussa Manselle niin vaihtotilanteissa kuin kotiutuksissa.

Millaiset joukkueiden kotiutusosastot ovat kokonaisuudessaan?

Mansella on ehkä laajempi kotiutusosasto, sillä Ruuskan, Puhtimäen ja Kivisen lisäksi Henri Puputti on pelannut erinomaisen kauden kotiuttajana. Haasteena on toki saada sisäpeli rullaamaan siten, että Puputtia päästään myös käyttämään kotiutuksissa eikä hän jää samalla tavalla työttömäksi, kuten Kempelettä vastaan kahdessa viimeisessä ottelussa.

Myös Lehtonen on hyvä kotiuttaja, kuten Lietokin. Liedon päätehtävänä on toki tehdä tilanteita, mutta hän on myös vaarallinen läpilyöjä, kuten kuusi kunnaria tällä kaudella osoittavat.

Sotkamon kotiutusosasto on herkemmin haavoittuva – osittain siksi, että Sotkamon tärkeimmät kotiuttajat Roopea lukuun ottamatta pelaavat numeroilla.

Kuosmanen löi Joensuuta vastaan neljässä ottelussa yhdeksän juoksua, mutta välieräsarjassa sisäpeli rullasi siten, ettei Kuosmaselle tullut juurikaan kotiutustilanteita eikä hän lyönyt Kouvolaa vastaan yhtään juoksua.

Kuosmanen on kuitenkin edelleen erinomaisessa vireessä mailassa. Myös Aleksanteri Huotari on osoittanut olevansa todella vaarallinen läpilyöjä. Kun hänen kakkospesän taakse suuntautuva lyöntinsä napsahtaa kohdilleen, tuloksena on herkästi ottamaton läpilyönti.

Kolmas vaarallinen kotiuttaja on Pekkinen, joka pääsi oli varsinkin viimeisessä Kouvola-ottelussa yksi ottelun ratkaisijoista läpilyönteineen. Myös Latusta löytyy läpilyöntipotentiaalia.

Vaikka Mansen kotiutusosasto on kaikkineen hieman leveämpi, yksi finaalisarjan suurista ratkaisusta tapahtunee pääkotiuttajien taistelussa.

Ruuska on hurmioon päästessään pitelemätön, kuten 10 lyötyä juoksua yhdessä ottelussa Kempelettä vastaan osoitti. Loppuottelut tulevat kuitenkin todennäköisesti olemaan vähäjuoksuisia otteluita, jotka ratkeavat yksittäisiin onnistumisiin. Silloin korostuu kotiuttajien ja etenkin pääkotiuttajien varmuus – ja siinä vertailussa vaaka kallistuu Roopelle.

Nyt ei kannata katsoa pelkästään lyötyjen juoksujen määrää, vaan ennen kaikkea sitä, millaisessa ja miten varmassa lyöntivireessä Roope tällä hetkellä on.

Hänen kakkos- ja kolmospuolelle suuntautuvat kotiutuslyönnit ovat niin pitkiä, että jos lyönti osuu kohdilleen, niiden torjuminen vaatii likimain yliluonnollisen suorituksen, kuten Teemu Nikkaselta nähtiin välieräsarjassa ja Konsta Piiroselta puolivälieräsarjassa.

Ruuskan vaarallisuutta ei voi koskaan aliarvioida, mutta hän ei ole yhtä varmassa lyönnissä kuin mitä Roope tällä hetkellä on. Siksi Roopen ja Ruuskan taistelussa etu on Sotkamolla.

Miten analysoit joukkueiden ulkopelin?

Ulkopelissä joukkueiden välillä ei ole juurikaan eroa.

Molemmilla on huippuvireiset lukkarit. Kaiken lisäksi Puhtimäki ja Komulainen ovat lukkareina samankaltaiset. Kumpikin on fyysisesti ja taktisesti vahvoja, ja kumpikin hallitsee nyppysyötön ja käyttää härskisti hyväkseen syöttötuomareiden matalaa linjaa.

Finaaleiden pelillisen tason kannalta olisi toivottavaa, että syöttötuomarit sallisivat saman tyyppisen linjan kuin Sotkamon ja Kouvolan neljännessä ottelussa. On turha kinastella senteistä, mutta siinä ottelussa matala oli joka tapauksessa hieman korkeampi kuin normaalisti tällä kaudella – ja hyvä niin.

Joukkueilta toivoisi sitä, että ne eivät lopettaisi väärien huutamista ensimmäisen väärän jälkeen, vaan testaisivat härskisti myös toisessa syötössä, missä kulkee matalan raja. Jos Puhtimäki ja Komulainen haistavat arkuuden toisissa väärissä, he syöttävät härskisti ensimmäisen vääräksi tuomitun matalan jälkeen vieläkin matalamman syötön.

Kummallakaan joukkueella ei ole ulkokentällä juurikaan heikkoja kohtia – olkoonkin, että Manse tulee todennäköisesti pommittamaan Samuel Huotaria ja Sotkamo Huuskoa.

En kuitenkin usko, että tämän finaalisarjan ratkaisu tapahtuisi ulkopelin kautta.

Eli missä ratkaisu tapahtuu?

Kuten jo sanoin, otteluista tulee todennäköisesti paitsi tasaisia myös vähäjuoksuisia. Silloin korostuu se, miten joukkueiden kotiuttajat ja varsinkin pääkotiuttajat onnistuvat otteluiden tärkeillä hetkillä.

Lukkarit ovat myös suuressa roolissa varsinkin siinä, saavatko he horjutettua ykköskärkiä ja varsinkin kärkimiehiä, Tikkakoskea ja Vihanto. En kuitenkaan usko, että lukkareiden kesken tulisi ratkaisevia eroja, sillä lukkarit tasavahvoja.

Suuremmassa kuvassa yksi muuttuja tulee todennäköisesti olemaan se, miten joukkueiden pelinjohtajat reagoivat otteluiden sisällä ja niiden välillä.

Jani Komulainen on pelinjohtajana enemmän rautateiden rakentaja. Kun kiskot on kerran rakennettu, niitä pitkin sitten mennään ja jos konetta pitää säätää, kysymys on lähinnä säädöistä.

Iiro Haimi ja Sotkamon valmennusjohto on sen sijaan reaktiivisempi. Jos joku tai jotkut asia eivät toimi, niitä saatetaan muuttaa hyvinkin nopeasti. Esimerkiksi näissä pudotuspeleissä Sotkamo luotti aluksi kumurapeliin kotiutuksissa, mutta kun se ei toiminut Kouvolaa vastaan, painopistettä muutettiin.

Nyt yksi mielenkiintoinen asia on, mitä Sotkamo tekee Mansea vastaan. Jatketaanko samalla linjalla kuin Kouvolaa vastaan eli pommitetaan jatkeita ja lyödään leikkureita, kuten Pekkinen teki, vai palataanko taas kumurapeliin – vai hyödyntäisikö Sotkamo Manen takana makaavaa linjaa pussinpohjalyönneillä, varsilla tai muilla lyhyillä?

Se on selvää, että kumpikaan pelinjohtaja ei tyydy kohtaloonsa, jos asiat eivät toimi suunnitellulla tavalla. Vaikka filosofiat ovat erilaisia, molemmat osaavat ja pystyvät reagoimaan asioihin niin otteluiden sisällä kuin niiden välillä.