Manse voitti toisena syksynä peräkkäin naisten Suomen mestaruuden kaadettuaan neljännessä finaalissa Portin Pesäkarhut 1-0 (3-2, 2-2). Pekka, moni epäili kesällä Mansen mahdollisuuksia, mutta sinä julistit Mansen mestariksi jo ennen pudotuspelien alkua. Miksi uskosi ei horjunut?

Mansella on Superin paras materiaali ja mikä oleellista, sen sisäpelin tärkeimmät palat on tehty timanteista. Mansen ulkopeli on toki kauttaaltaan erinomaista, mutta se, missä ero tulee kaikkiin muihin joukkueisiin, on Ella Korpelan, Saara-Angelia Raudasojan ja Virpi Hukan muodostama ykköskärki sekä joukkueet kotiutusosasto.

Maija Vastamäki pelasi jo upean ja hän jatkoi pudotuspeleistä siitä, mihin runkosarjassa jäi. Ja totta kai myös Siri Eskolan merkitystä ei voi sivuuttaa. Vastamäki ja Eskola löivät neljännessäkin finaalissa Mansen viidestä juoksusta neljä. Eskolan mailasta lähti myös Suomen mestaruuden sinetöinyt tasoitusjuoksu toisen jakson neljännen tasoittavalla.

Mansella oli toki kesällä yllättävänkin suuria vaikeuksia runkosarjassa. Se lähti kuitenkin kauteen ylivoimaisena suosikkina ja siihen nähden moni oli ihmeissään, että mitäs nyt.

Mansen taidot eivät olleet kuitenkaan kadonneet. Ne piti vain kaivaa esille. Pelinjohtaja Manu Vartian työtä helpotti se, että paitsi hänellä oli Superin paras materiaali käsissään, Mansen joukkueesta löytyi myös kovien otteluiden tuomaa kokemusta ja rutiinia.

Mansea on sinällään turha lähteä vertaamaan Sotkamon Jymyn miesten joukkueeseen, mutta Manselle on kehittymässä selkeästi myös sellainen tietotaito ja ymmärrys, mikä kautta rakennettaessa on tärkeintä ja miten näitä mestaruuksia voitetaan. Runkosarjaa ei toki pidä väheksyä, mutta mestaruuden voittamisen kannalta tärkeintä on se, miten peliä kehitetään siten, että ollaan parhaimmillaan kauden ratkaisevimmissa peleissä.

Näin Sotkamo on toiminut kolmekymmentä vuotta ja Manselle on kasvamassa selkeästi samanlainen mestareiden nahka.

Tämä kausi oli erinomainen esimerkki juuri tästä: Manse kehitti koko ajan pelaamistaan syksyä silmällä pitäen ja esimerkiksi tässä finaalisarjassa sille tuli vain yksi heikompi peli, kolmas finaali perjantaina Porissa. Muuten Manse oli juuri niin kovaa ja taipumatonta terästä, millaista mestarijoukkueiden kuuluukin olla.

Pori voitti runkosarjan. Mikä Pesäkarhuilta pudotuspeleissä ja ennen kaikkea finaaleissa jäi uupumaan?

En sanoisi, että mikään jäi uupumaan. Manse on vain yksinkertaisesti parempi joukkue. Marginaalit eivät ole suuria, mutta ne ovat kuitenkin niin selkeät, että tämän finaalisarjan meneminen Manselle ei loppujen lopuksi ollut yllätys.

Usein sanotaan, että erot voi katsoa tulostaululta, mutta naisten pesäpallo lähestyy koko ajan miesten pesäpalloa siinä mielessä, että pelaamisessa korostuu ulkopelin ja virheettömyyden merkitys. Siksi varsinkaan suurten panosten otteluissa nähdään harvoin enää mitään yltiöpäistä pelaamista. Kun pelaaminen muuttuu tarkemmaksi ja samalla varovaisemmaksi, silloin käy herkästi, että erot ovat juuri juoksun tai kahden luokkaa. Erot saattavat siksi näyttää pieniltä, mutta todellisuudessa numeroiden takana on usein paljon suurempi tarina.

Porille on nostettava siinä mielessä hattua tästä kaudesta, että viime kausi oli heiltä syvä sukellus. Tällä kaudella Pori palaisi kuitenkin takaisin sarjan kärkeen. Joukkueessa on Lotta Nummikarin, Minttu Vettenrannan ja Linnan sisarusten, Emilian ja Annikan, johdolla huippulaatua, mutta Pesäkarhujen materiaali ei kuitenkaan aivan pärjää Mansen materiaalille.

On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan voimasuhteet liikkuvat syksyn siirtomarkkinoilla, mutta nostaisin Porin ja muiden Mansen haastajien kannalta yhdeksi isoksi teemaksi ensi vuonna sen, miten kausi pitää rakentaa, jotta peli ja pelaajat ovat parhaimmillaan kauden tärkeimmissä peleissä eli finaaleissa.

Siinä on tämän kauden Mansen mestaruuden opetus kaikille sen haastajille. Manse sai kesällä kritiikkiä osakseen ja epäilijöitä oli äänessä isoissakin foorumeissa, mutta mestaruutta ei ratkaistu kesä- tai heinäkuussa. Se ratkaistiin – syyskuussa.