Markku Kanerva, jos käy, niin jätetään tämmöinen suloinen kotikutoinen brändäys suosiolla väliin, kuten että haravoit tyylikkäästi kotipihalla lehtiä tai että syöt ihanasti aamupuuroa aamuisin ja joskus viet kotimainen villapaita päällä jopa roskat ulos.

Se käy oikein hyvin, ilman muuta.

Ei pääse yli eikä ympäri, että olet tehnyt pysyvää historiaa valmennusskenessä koko Suomen urheilun historiassa, ja tuskin sitä kukaan ikinä tulee lyömään. Se, miten monta kertaa sinut on valittu vuoden valmentajaksi jalkapallovalmentajana urheilutoimittajien valinnassa, kertoo käytännössä siitä, että olet viimeisen sadan vuoden paras urheiluvalmentaja Suomen urheilussa.

Totta kai olen imarreltu ja otettu siitä tunnustuksesta, mutta yhdessä tätä hommaa on tehty tiimin kanssa, ja pelaajat ovat olleet keskiössä. Mutta totta kai, kyllä se jonkinlaista osviittaa antaa siitä, että asioita on tehty määrätietoisesti ja suunnitelmien mukaan, ja että kehitystä on tapahtunut. Mutta historia ei ole tärkeää, ja kuten tiedät valmentajana, täytyy pitää katse koko ajan tulevaisuudessa ja miettiä miten hommaa saa vietyä paremmin eteenpäin. Kilpailu kovenee koko ajan huimaa vauhtia ja pelissä on jatkuvasti kehittymistä.

Totta kai on tyydyttävää, että tulee tunnustusta, ja jos ajattelee suomalaista urheilukulttuuria ylipäänsä ja jalkapallon asemaa, mitä se on ollut ja niitä tunnustuksia on ollut vähemmän historiassa, niin nyt on kivaa, että sitä tulee. Toivon, että se sataa koko Suomen futiksen laariin ja ennen kaikkea, että jalkapalloa arvostetaan enemmän. Futiksen toimijoita arvostettaisiin enemmän, ja että sen inspiroiva ja motivoiva vaikutus välittyisi kentälle – ja ennen kaikkea saisimme lajiin enemmän harrastajia ja toimihenkilöitä. Perusedellytys sille, että mennään eteenpäin, on kaikkien osa-alueiden kehittäminen, puhutaan siis pelaajakoulutuksesta tai valmentajakoulutuksesta, kilpailukehityksestä tai seurojen tukemisesta. Toivottavasti se isoin merkitys Huuhkajien menestymisellä on saada enemmän huomiota ja resursseja viedä hommaa eteenpäin.

”Verkot on ollut niin sanotusti vesillä”

Laajemmin ja globaalimmin. Kuvitellaan, että Tanskassa tai Norjassa olisi joku jalkapallovalmentaja valittu neljä kertaa vuoden valmentajaksi laajemmin kuin vain oman lajin sisällä. On selvää, että jokainen valmentaisi vähintään Ranskan pääsarjassa tai Valioliigassa. Se on kuitenkin sen verran huikea saavutus. Jollain tavalla koko omassa subjektiivisuudessaan se kertoo kuitenkin jostain jotain, ehkä aika paljonkin. Siinä valossa kysymys on: Eikö ole kummallista, että huolimatta laatutyöstäsi U21-maajoukkueessa ja nyt Huuhkajissa olet ollut aika kaukana niin sanotusti isoista valoista – tai onko kyseinen mahdollisuus ollut edes lähellä?

Totta kai olen miettinyt tulevaisuuttani ja on ollut niin sanotusti verkot vesillä. Mitään kovin konkreettista ei kuitenkaan ole vielä ollut. Että olisi ollut mielenkiintoinen tarjous, mihin tarttua. Ja ennen kaikkea, kun oli mahdollisuus toimia päävalmentajana, oli ihan selvää, että pitäisi olla jo aika kova tarjous että olisin nykyisestä pestistäni kieltäytynyt. Oman maan maajoukkueen valmentaminen on iso kunniatehtävä, ja kun sinua siihen pyydetään, on lähinnä velvollisuus ottaa se vastaan.

Jatko on tietysti auki, ja riippuu paljon siitä, miten pärjäämme kisoissa ja syksyn MM-karsintapeleissä. Sitten nähdään, paljonko kiinnostusta loppujen lopuksi on. Luulen, että seuratkin ovat kartalla siitä, että me olemme kisoissa; jos nyt joku yrittäisi houkutella johonkin seuraan, niin varmasti ymmärtävät, että tällä hetkellä minua on mahdotonta houkutella mihinkään, enkä jättäisi mahdollisuutta valmentaa maajoukkuetta kisoissa. Katsotaan mitä kisojen jälkeen tapahtuu. Kuten tiedät, valmentajamarkkinoilla ollaan aika aikaisessa vaiheessa rekrytoimassa, ja jos miettii, että EM-kisat loppuvat heinäkuussa, silloin moni joukkue on jo rekrytoinut valmentajat pre-seasonille.

Milloin sitten kiinnostus minua kohtaan ja mahdolliset vaihtoehdot tulevat esille? Voi olla, että se menee ensi vuoden puolelle tai miksi ei loppuvuoteen. Mutta minulla on nyt täysfokus Huuhkajiin, ja sopimus kattaa vielä ensi vuoden. Mutta ei sitä ikinä tiedä, mitä mahdollisuuksia tulee, ja olen sen julkisesti sanonutkin, että totta kai seurajalkapallo kiinnostaa. Maajoukkueen valmentamisessa on paljon hyviä puolia, mutta kyllä me valmentajat kaipaamme jokapäiväistä tekemistä pelaajien kanssa ja jokaviikkoista kilpailufiilistä. Missä se minun kohdallani mahdollisesti tapahtuu, kotimaassa tai ulkomailla, sen aika näyttää. Toivotaan, että jotain yhteydenottoja tulee ja on sitten vaihtoehtoja tämän pestin jälkeen.

Välihuomio. Kysyin Kanervalta – kaksi kertaa – kysymyksen siitä, voiko tällä hetkellä maajoukkueen kanssa maksimiin viritetty sapluuna toimia eurooppalaisessa seurajoukkueessa? Että olisiko Kanervalla ja hänen valmennusstaffillaan riittävästi adaptointikykyä muuttaa todella spesifinen maajoukkueen valmennuskonteksti ja konsepti seurajoukkueen valmennusta varten sopivaksi.

Vastaus oli ympäripyöreä, voi jopa sanoa, että vastausta ei loppujen lopuksi tullut. Joten jätän itselleni oikeuden tilan puutteen vuoksi skipata vastaukset. Vaihtoehtoja epäonnistuneeseen vastaukseen voi olla kaksi. A) Kanerva ei halunnut vastata kysymykseen. B) Kysymys oli epäselvästi esitetty. Jos oli variantti B, otan vastuun. Mennään eteenpäin.

Ollaan mielenkiintoisessa tilanteessa. Huuhkajat on missä on, naisten maajoukkue saavutti kisapaikan, futsalmaajoukkueen menestystarina, jos otetaan huomioon harrastettavuus, on tullut puun takaa. Futsalinkin laajuus ja laatu ovat maailmalla pehmeästi sanottuna tosi korkeaa. Merkillepantavaa on se, että kaikki on tapahtunut lyhyessä ajassa ja samaan aikaan. Pystytkö fragmentoimaan jonkun yksittäisen merkittävän taustatekijän, elementin tai mekanismin, mitä Suomen jalkapallossa on tapahtunut, että näin selvä laatuhyppäys on tapahtunut jossain ymmärryksessä ja toiminnassa? Suomi on oikeasti palloilumaa.

Kyllä, kyllä. Jos vielä ajatellaan muitakin palloilulajeja, niin on tullut arvokisapaikkoja ja arvokisamenestystä. Ja nyt mekin pääsemme vielä arvokisoihin ja kolmella eri rintamalla, mikä on jopa uskomatonta. Mekanismeissa kaikki lähtee tietenkin siitä, mitä Palloliitto on päättänyt siitä, kuka lähtee laivaa ohjaamaan. Päävalmentajien valinta on varmasti ollut aika oleellinen juttu. Totta kai pelaajat ovat keskiössä, ja se kehitystyö, mitä pelaajien kanssa on tehty aiemmin, on se merkittävin juttu.

Futsalin menestystä olen itsekin ihmetellyt, ja olemme päävalmentaja Mićo Martićin kanssa jutelleet paljon asiasta. Aikoinaan kun olin Palloliitossa koulutushommissa kehittämässä futsalkoulutusta, tuli paljon keskityttyä futsaliin, ja kuten sanoit, suhteessa harrastajamääriin futsalin nousu on ollut huikeaa.

Paljon olemme puhuneet perusperiaatteista, mitkä minusta kaikkia kolmea joukkuetta yhdistävät. Ennen kaikkea puolustuspelaamisen merkitys on korostunut kaikissa. Jos joukkue puolustaa hyvin, se luo mahdollisuuden pärjätä myös hyökkäyspelaamisessa ja pelissä ylipäänsä. Kokonaisuudessaan tämä on kyllä fantastinen juttu, jos ajatellaan jalkapallon ja futsalin suosiota ja satsauksia koko maailmassa – ja sen taustalla vielä kaikkien menestys läjähti samaan aikaan. Iso kysymys on se, että myös jatkossa saamme arvokisapaikkoja säännöllisesti. Että tämä ei jäisi ainutlaatuiseksi piikiksi. Se vaatii jatkossa vielä enemmän kehitystyötä.

Jokainen päävalmentaja luo omat mekanisminsa ja raaminsa, että joukkue menestyisi, mutta isossa kuvassa on tärkeää, kuka lähtee joukkuetta johtamaan. Nyt voi sanoa, että Martić, Anna Signeul ja meikäläinen olemme onnistuneet tehtävässä, niin valmennusryhmien valinnoissa kuin pelitavan iskostamisessa pelaajille.

”Meillä ei ole sitä laatua mitä kilpailijoilla on”

Vedänkö mutkat liian suoraksi, kun sanon että niin naisten maajoukkueen, futsalmaajoukkueen kuin miesten maajoukkueenkin päävalmentajat ovat lähteneet rakentamaan koko pelillistä toimintaa tietynlaisen puolustusorientaation kautta, joka on sitonut yhteen koko pelin, ja se on ollut jonkinlainen teidän kolmen menestymisen pääresepti?

Ehkä pikkasen vedät mutkat suoriksi, mutta mitä olen analysoinut, niin se on yhtenäinen juttu meillä. Se ei sinänsä ole mikään uusi asia. Jos ajatellaan historiaa, moni on rakentanut puolustuspelin varaan. Se on ihan selvää, kun kuitenkin taitoeroa vastustajaan on. Kun päästämme esimerkiksi kaksi maalia, meidän on erittäin vaikeaa voittaa pelejä. Meidän materiaalimme ja pallollinen taitomme eivät ole välttämättä ihan sitä laatua mitä kilpailijamailla.

Aina, kuten tiedät, puolustaminen ja hyökkääminen liittyvät toisiinsa. Tietyillä puolustamisperiaatteilla ja rakenteilla luo mahdollisuuksia hyökkäyspelaamiseen. Täytyy miettiä, mitä oman hyökkäyspelaamisen vahvuudet ovat. Mutta kyllä se minusta yhtenäistä on, että jos katsoo, kuinka vähän Helmarit päästi maaleja, kun katsoo futsalmaajoukkueen pelitapaa, niin kaikilla meillä yhteistä on se, että tilanteenvaihtopelaaminen korostuu. En tiedä, tuleeko pallonhallinta olemaan ikinä meidän varsinainen vahvuutemme. Se vaatisi pelaajakehityspuolella sitä, että saadaan fyysisempiä, taitavampia ja älykkäämpiä pelaajia, jotka sitten mahdollistavat erilaisen pelitavan. Se olisi ehdottomasti pelaajakehityspuolen iso tavoite, että löytyisi muitakin pelitavan vaihtoehtoja.

Mutta en tiedä, en ihan usko, että me koskaan tulemme pääsemään sille… vedän nyt itse mutkat suoraksi, että saisimme yhtä taitavia pelaajia kuin Espanjassa, Italiassa tai Belgiassa. Olisi naiivia ajatella, että meidän pelaajamäärillä se onnistuisi. Se ei tietenkään tarkoita, että ei voisi nousta esiin tiettyjä yksilöitä huipputasolle. Laajassa skaalassa tätä on vaikea nähdä.

Kun mainitsit meidän pelaajamateriaalin eron, niin hyvä mittari on jonkinlainen realismi meidän tulevia kisavastustajia vastaan. Fifa-rankingissa Belgia on ykkönen, Tanska kymmenes, Venäjä 38:s. Ja me olemme kuitenkin 54:s. Jos ajatellaan pelaajien arvoa transfermarketin pohjalta, meidän pelaajiemme arvo on yhteensä 30 miljoonaa euroa. Tanskalla 300 miljoonaa, eli kymmenen kertaa enemmän. Venäjällä 150 miljoonaa. Belgialla 24 kertaa enemmän, 730 miljoonaa. Sama se oli, kun pelasimme Italiaa ja Ranskaa vastaan. Ranskan pelaajien yhteen laskettu arvo oli miljardi ja Italialla 890 miljoonaa. Se kertoo pelaajien tasosta. Eivät ne numerot nyt yhtä yksioikoisia ole, mutta eivät ne numerot myöskään valehtele.

On kuitenkin hyvä tiedostaa lähtökohta odotuksiin. Se ei tarkoita sitä, että emme voisi pärjätä. Jalkapallo on mahdollisuuksien peli. Hyvä tavoite voisi olla, että pääsisimme Fifa-rankingin ekalle sivulle, missä on 50 parasta maata. Siellä emme ole olleet aikoihin. 2015 olimme lyhyen ajan, mutta että olisimme jatkuvasti ekalla sivulla vaatii jo paljon. Kun maailman jalkapallossa tapahtuu kehitystä hurjaa vauhtia, meidän pitää olla proaktiivisempia ja miettiä, miltä jalkapallo tulee näyttämään tulevaisuudessa, ja mitä se vaatii meidän pelaajakehityspuolelta ja valmentajakoulutukselta, jotta olisimme kelkassa mukana ja mahdollisesti jossain asioissa jopa edelläkävijöitä.

”Minulla ei mitään pallonhallintaa vastaan, mutta…”

Joo se on teema ihan erikseen, ja siitä juttelemme tulevaisuudessa erikseen, sen verran tärkeästä asiasta on kyse. Mutta samasta teemasta: Iso osa sinun duunistasi kuluu siihen, että seuraat tosi tarkasti, miten jalkapalloa pelataan tällä hetkellä Bundesliigassa, Valioliigassa ja muissa huippusarjoissa, ja samalla tietysti seuraat ja tutkit miten jalkapalloa pelataan Veikkausliigassa. Sinun pitäisi olla, ja varmasti oletkin, näiden jalkapallon spesifisten eroavaisuuksien spesialisti. Olet tasapainoisessa tilassa, koska et ole liigojen arjen stressin karusellissa ja oravanpyörässä, joten pystyt antamaan tarkan analyysin, ja pyydän, että jätät kaiken diplomaattisen jalkapalloperheen liirum-laarumin väliin ja menisit suoraan asiaan ja nappaisit Veikkausliigan keskikastin normaalipelistä muutaman pelillisen pointin, joita pitää saada paremmaksi ja mieluummin välittömästi.

Pelitempo on varmasti yksi asia, jos ajatellaan kansainvälisiä pelejä. Siinä on silmiinpistävä ero, liian silmiinpistävä, sanoisin. Mistä se pelitempo koostuu? Monestakin asiasta. Mutta kyllä se perusajatus siitä, että pelaaminen olisi aktiivista ja… kaikki kunnioitus erilaisia pelitapoja kohtaan, mutta välillä pelit menevät vähän jauhamiseksi. Että pyöritetään ja pidetään palloa, mutta mitään ei oikein tapahdu. Välillä minua jopa turhauttaa, kun näkyy että nyt päästäisiin selvästi murtautumaan ja päästäisiin hyökkäyskolmannekselle, ja siitä menee viisi sekuntia ja pallo on omalla maalivahdilla. Eli tavallaan pelirohkeus, eli pyritään olemaan vaarallisia, että yksinkertaisesti tapahtuisi enemmän asioita kentällä. Että oltaisiin tuotteliaampia, jos puhutaan hyökkäyspelistä. Kyllä pelitempo kasvaa sitäkin kautta, että liikutat palloa nopeasti, mutta lähinnä se, mitä kaipaisin enemmän, on se, että oltaisiin määrätietoisempia. Että siihen saataisiin enemmän tehoa. Jos ajatellaan maajoukkuetta ja kansainvälisiä pelejä, se voisi olla suomalaisten joukkueiden ase. Tempo tulee ekana mieleen, eikä se ongelma ole mikään uusi asia.

Jos mietitään puolustuspelaamista ja kamppailupelaamista, ne ovat monella joukkueella aika hyvin organisoituja. Mutta lähinnä se, että peleissä tapahtuisi enemmän tehoja. Moni valmentaja totta kai seuraa kansainvälistä jalkapalloa ja seurataan erilaisia trendejä, kuten on ollut pallonhallintaa ja tiki-takaa, kuten tiedät. Näen kuitenkin, että nämä pitäisi tietyllä tavalla soveltaa siihen, minkälaiset mahdollisuudet meidän ympäristössä on soveltaa.

Älä nyt ymmärrä väärin, ei minulla ole mitään pallonhallintaa vastaan, mutta lähinnä se, mitä minä olen maajoukkueessa tuonut esille, heti ensimmäisestä päivästä lähtien vuonna 2017. Eli meidän kehityskohteemme oli, että kyllä me pallonhallintaa saimme lisättyä, mutta pallonhallinnan jalostaminen maalintekopaikoiksi oli se iso juttu, mihin lähdin keskittymään. Jos meillä on 60 prosentin pallonhallinta ja kaksi maalipaikkaa koko pelissä, se ei ole hyvä mittari. Meidän pitää pystyä luomaan maalintekopaikkoja.

Toinen asia, mikä tulee esiin kansainvälistä jalkapalloa tutkiessa. Tärkeämpää on, mikä pelaajan rooli on missäkin pelitilanteessa, eikä enää kyse ole niin paljon pelipaikkakohtaisista tehtävistä. Pelaajakehitysnäkökulmasta minusta se on tärkeää, että pyritään kehittämään monipuolisesti. Ajatus siitä, että tuosta pelaajasta tehdään vasen pakki tai tuosta pelaajasta pohjapelaaja… se on historiaa. Meidän pitää kehittää monipuolisia pelaajia, jotka pystyvät operoimaan eri tilanteissa eri pelipaikoilla. Voi olla tyypillinen kasipaikan pelaaja, mutta siihenkin on tullut vivahteita. Se pelaaja onkin välillä laidalla, sieltä tulee tietty rotaatio, saadaan se pelaaja auki laidalle. Mitä siinä tilanteessa tapahtuu sitten sille laitapelaajalle? No se voi tulla kasipaikalle, ja tapahtuu sujuvia rotaatioita. Pelaajakehitysnäkökulmasta se on mielenkiintoinen juttu. Toivon että jatkossa pystymme kehittämään pelaajia operoimaan juuri tämän periaatteen mukaan. Että pelaaja olisi monipuolinen.

”Laitapakit ja laitahyökkääjät ongelmana”

Se oli itse asiassa jo 1970-luvulla Valeri Lobanovskyin pääteesi, että tulevaisuudessa pelaajat ovat universaaleja generalisteja, ja jalkapalloevoluutio on juuri nyt siinä pisteessä. Tästä päivästä viisi vuotta eteenpäin, ja moni jalkapalloilija, joka pelaa tällä hetkellä huipulla, ei enää pärjää tietyllä tasolla. Mutta jos puhutaan vielä Veikkausliigasta ja eri pelipaikkojen pelaajaprototyypeistä, minkä pelipaikan pelaajat ovat lähimpänä kansainvälistä tasoa ja minkä pelaajat kauimpana?

Hyvä ja vaikea kysymys. Mutta uskallan sanoa, että meillä on krooninen pula laitapakeista, tai wing-backeistä. En tiedä, oletko samaa mieltä, mutta aikaisemmin se oli aliarvostettu mutta nykyjalkapallossa äärimmäisen tärkeä positio, ehkä jopa tärkein. Totta kai maalintekijät ovat aina tärkeitä, mutta jos ajatellaan tilaa missä nämä pelaajat operoivat ja 1 vs 1 -pelaamista vähän isommalla alueella, niin se vaatii korkeaa laatua. Jos nostetaan Veikkausliiga-pelaajien puutteita, niin kyllä laitapelaajat, niin laitahyökkääjät kuin laitapakitkin, ovat olleet vuosikymmeniä kansainvälisissä peleissä vaikeuksissa. Siihen on ymmärrettävät syyt. Junioripeleissä parhaat pelaajat laitetaan keskisektorille ja näiltä otetaan pois tärkeä tuntuma laitapelaamisesta.

Toppariosastolta löytyy minusta laatua ja miksi ei myös keskikentältä.

Kansainvälisistä joukkueista, ehkä Manchester City pois lukien, jokaisesta löytyy hyvin monipuolinen hyökkääjä. Fyysinen. Riittävän nopea, riittävän kookas, riittävästi taitoa. Kuinka paljon Veikkausliigassa on tämän tyyppisiä? Eihän meillä niitä oikein ole. Se on yksi asia, mikä tässä mietityttää – onko meillä tulossa tulevaisuudessa sellaisia? Joka pystyy pitämään palloa, pystyy olemaan realistinen uhka boksissa. Eli aika pitkälti puhumme hyökkäysvoimaisista pelaajista niin keskisektorilla kuin erityisesti laidassa.

Kun katsot joukkueita Maamme-laulun aikana, niin kahden joukkueen kokoero tulee usein selväksi, ei suomalaisten joukkueiden hyväksi. Erikoistilanteista tehdään paljon maaleja, ja siinä tärkeä elementti on kuitenkin myös koko.

Nopeutta ei voi ylikorostaa nykyjalkapallossa. Viitaten siihen, mistä aiemmin puhuttiin, että miksi Veikkausliigan peleissä ei ehkä tapahdu riittävästi, niin usein esimerkiksi laitapelaajat jäävät jumiin. Ei ole nopeutta ohittaa vastustajaa. Samalla ainoastaan nopeuskaan ei riitä, pitää olla myös monipuolisuutta, mistä puhuimme. On meillä ollut maailmallakin nopeita laitureita, kuten Mikael Soisalo. Mutta ovatko he riittävän monipuolisia kansainvälisille kentille? Se onkin sitten taas toinen juttu. Lassi Lappalaisella on kansainvälistä nopeutta, mutta onko monipuolisuutta riittävästi? Uskon, että hänellä voisi olla.

Jos katsotaan kauttaaltaan ja nuorten maajoukkueiden pelaajatyyppejä, niin näen selvän ongelman. Laitapakit ja laitahyökkääjät.

Numerot eivät valehtele, valitettavasti ja onneksi. Olet mies parhaassa iässä, mutta tosiasia on, että olet lähempänä lopullista pimeyttä kuin abivuosia. Ehkä se antaa sinulle myös valmentajana luonnollisen alitajunnallisesti sopivan rennon tilan, missä osaat nauttia joka sekunnista orgaanisella tavalla kisoissa?

Joo, näin se valitettavasti on – loppusuoralla mennään. Toivottavasti rinta pystyssä vielä ja vauhti kestää maaliin asti. Jos puhutaan vakavasti, toi on sitten, Gert, hyvin sanottu. Olen täsmälleen samaa mieltä ja sama mentaliteetti pitää saada pelaajille. Kaikki epävarmuus ja pelkotilat hemmettiin! Usko ja luottamus meidän toimintaan. Kaikki ylimitoitetut odotukset, mitkä meihin kohdistuvat. Olen sanonut pelaajille, että me olemme ansainneet ne odotukset. Olemme etuoikeutetussa asemassa, että olemme saaneet ne odotukset! Meidän pitää kestää ne.

Mutta olennainen juttu on, että kun menemme sinne, niin me saakeli nautimme. Ja kun saamme päälle flow-tilan, että hei me pärjätään, kyllä me silloin saamme itsestämme maksimin irti. Uskon että jätkät pystyvät nauttimaan jokaisesta yksittäisestä suorituksesta. Jumankauta, mä pääsen tosta vastustajasta 1 vs 1 -tilanteessa ohi, voitan jokaisen kaksinkamppailun, lähin kaveri jeesaa laukauksen blokkaamisessa. Että me osaisimme nauttia näistä jutuista! Me pääsemme kokemaan sukupolvien unelman, eikä meidän kannata missään nimessä pilata sitä kokemusta ylimääräisellä jännittämisellä tai pelkotiloilla. Vaan päinvastoin! Ainoastaan päinvastoin.