Miika Juntunen tekee paluun suomalaisen jalkapallon parrasvaloihin ottamalla komentoonsa Ykkösessä kautensa kompuroiden aloittaneen Kokkolan Pallo-Veikot. 

Komento on tässä yhteydessä oikea sana. Suomalainen jalkapallo ja ylipäätään koko suomalainen urheilu on täynnä luterilaisen kotikasvatuksen saaneita sukkasillaan hiipijöitä, jotka varovat sanomasta mitään, mikä voisi aiheuttaa pahaa verta tai järkyttää lintukodon rauhaa. Ollaan mieluummin hiljaa tai loivennetaan tarvittaessa totuutta ja tingitään rehellisyydestä, ettei kukaan vaan pahoita mieltänsä tai tunne itseään loukatuksi. 

Miika Juntunen ei kuulu tähän seurakuntaan. Hänen minäkuvansa ja itsetuntonsa on tehty sellaisista tärkkeistä, että hän puhuu asioista suoraan niiden omilla nimillä ja sanoo mielipiteensä sellaisella itsevarmuudella, että mielipiteitä on vaikea erottaa faktoista.

Monet valmentajat valittavat sitä, etteivät he voi tehdä seurassa sitä tai tätä, tai, että joku asia ei kuulu heille. Juntuselle kuuluvat kaikki asiat hänen asemastaan, roolistaan ja tehtävistään riippumatta. Hän pitää itseään kaikkien asioiden erikoisasiantuntijana, eikä ymmärrä sitä, miksi hänen pitäisi vaieta seurakunnassa. Jos joku asia vaatii kyynärpäiden käyttöä, Juntunen käyttää kyynärpäitä, ja jos hän joutuu astumaan asioita edistääkseen joidenkin varpaille, hän ei edes huomaa sitä, että hän on niille astunut. 

Siksi oleellinen kysymys KPV:n ja Juntusen suhteessa ei ole se, onko Juntunen valmis KPV:hen, vaan onko KPV valmis Juntuseen. Taloon ei tule nyt kehräävää kotikissaa, vaan alkukantainen metsäneläin, joka syö tieltään kaiken ja kaikki ne, jotka hän haluaa syödä ja jotka hänen tarvitsee syödä. Jos hän ottaa ruokaa väärältä lautaselta, se ei ole Juntusen ongelma, vaan sen ongelma, jonka lautaselta lihapala katosi. 

Urheilun logiikkaan kuuluu, että kaikki ratkeaa tai ainakin kaiken pitäisi ratketa kentällä. Juntusen kohdalla logiikka ei päde. Hänen kohdallaan kaikki ratkeaa siihen, miten hyvin pelaajat, joukkue ja koko seuraorganisaatio kestävät ja jaksavat Juntusta. Miten he kestävät Juntusen suoraviivaisia ja muut alleen jyrääviä toimintatapoja, miten hänen itsevarmuuttaan ja miten hänen impulsiivisuuttaan? Juntunen ei ole kiskoilla kulkeva juna, vaan pyörremyrsky, joka kyllä menee oikeaan suuntaan, mutta joka saattaa matkalla tuhota myös paljon hyvää.

Kerran Juntunen, aina Juntunen

Siitä, miten hyvä valmentaja tai manageri Juntunen on, voidaan aina keskustella, mutta keskustelua Juntusen osaamisesta tai osaamattomuudesta leimaa herkästi se, että kyseessä on Miika Juntunen. Jos Juntunen saavuttaa samanlaisia tuloksia kuin joku luterilaisempi ja diplomaattisempi valmentaja, tuloksille ei anneta niille kuuluvaa arvoa, koska ne ovat Juntusen tekemiä tuloksia. 

On totta, että kaikki, mihin Pohjois-Suomen Midas on urallaan koskenut, ei ole muuttunut kullaksi. Joissakin tapauksissa Juntusen kosketus on ollut tuhon kosketus. Sekin on totta, että hän on oikaissut tekemisissään muutamia mutkia niin suoriksi, että niitä oikaisuja on jouduttu puimaan käräjäoikeudessa. 

Olen seurannut Juntusen tekemisiä yli 30 vuoden ajan, välillä lähempää, välillä kauempaa. Välillä en ole tiennyt, mitä tässä pitäisi uskoa ja mitä ei, mutta koskaan näiden 30 vuoden aikana en ole saanut Juntusta kiinni yhdestäkään valheesta. 

Muistan erityisen hyvin Juntusen repivän kiistan ”oman lapsensa” AC Oulun kanssa. Kun tilanne meni kireäksi, Juntunen kutsui minut kotiinsa Tyrskypihalle ja kävimme kivi kiveltä läpi sen, missä Juntusen ja AC Oulun kiistassa oli kysymys. Moni muu olisi vastaavassa tilanteessa kertonut vain oman näkemyksensä asioista, mutta Juntunen löi jokaisen väitteensä tueksi asiaa koskevat dokumentit, ”mustaa valkoisella”, kuten hän asian ilmaisi. Ja niitä dokumentteja riitti.

Toinen tapaus, jota monet ovat hymähdelleet, on Juntusen väitetty sopimus Oldhamiin ja sen kaatuminen työlupaan.

Kun Juntusen siirto nousi otsikoihin, olin itse yhteydessä Oldhamin sihteeriin, joka myönsi, etteivät he olleet sopimusta tehdessään ymmärtäneet, kuinka vaikeaa työluvan saaminen Englantiin siihen aikaan, 1980-luvun lopulla, oli. Juntusella oli vain 2 A-maaottelua, mikä ei siihen aikaan riittänyt työluvan saamiseen.

Jukka Vakkila voi sanoa, ettei Juntunen mahtunut A-maajoukkueeseen, mutta Oldhamin manageri, Evertonin entinen hyökkääjätähti Joe Royle olisi ottanut hänet avosylin vastaan Oldhamiin. Vuosi Juntusen siirron kaatumisen jälkeen Oldham selvitti tiensä Englannin Liigacupin finaaliin ja kahta vuotta myöhemmin se nousi 68 vuoden tauon jälkeen takaisin ylimmälle sarjatasolle. Siihen junaan Juntusella oli jo lippu kädessä.

Kyyneleiden karu tie

KPV pelasi viime kaudella vielä Veikkausliigassa, mutta nyt se on juuttunut Ykkösen pohjataisteluihin ja on juuri ja juuri putoamisviivan paremmalla puolella. Joukkueella on viidestä ottelusta viisi pistettä.

Juntunen matkustaa Kokkolaan ensimmäisen kerran tiistaina ja siitä, millaista jalkapalloa hänen KPV:nsä tulee pelaamaan, on vielä mahdoton ennakoida.

Mutta onko se edes kuinka oleellista?

Juntusen historia on opettanut, että Kokkolassa voi tulla menestystä tai sitä voi olla tulematta – mutta jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, kaikki kaunis päättyy kyyneliin. Ei niinkään siksi, etteikö Juntunen ymmärrä jalkapalloa ja osaa sitä jopa valmentaa, vaan siksi, että KPV:n seuraorganisaatio ja joukkue eivät tule kestämään ja jaksamaan arjen elämistä Juntusen kanssa.

Saatan olla vanha höperö jalkapalloromantikko, mutta sanonpa kuitenkin: Kävipä Kokkolassa miten tahansa, on hienoa, että Hyvän Tuntunen palaa edes hetkeksi KPV:n tasoisen seuran päävalmentajaksi. Hän on tehnyt itsestään helpon maalin ja helpon arvostelunkohteen, mutta kaiken hulluuden ja mielipuolisuuden takana on kuitenkin sellainen persoona, ettei niitä suomalaisessa jalkapallossa ole liikaa. Ja vaikka Juntusen osaamisesta ja ammattitaidosta ollaankin montaa mieltä, on hänessä myös osaajan vikaa.