Arsenalin manageri Mikel Arteta on tehnyt Arsenalin kanssa vuoteen 2027 ulottuvan jatkosopimuksen. Jukka, miten merkittävä uutinen tämä on?

Se, että Mikel Arteta jatkaa Arsenalin managerina, on asiana merkittävä, mutta ei tässä mitään uutista ole. Arteta on tehnyt useaan otteeseen selväksi, että hän on sitoutunut Arsenalin projektiin vuosiksi eteenpäin.

Artetan ratkaisua on helppo ymmärtää. Arsenal on ennen kaikkea hänen oma projektinsa. Jos hän siirtyisi esimerkiksi ensi kesänä Manchester Cityn manageriksi, hän olisi enemmän Pep Guardiolan työn jatkaja, mutta Arsenalissa hän on rakentanut koko kivitalon itse.

Kuvaavaa on, että siitä joukkueesta, jonka hän peri Unai Emerylta joulukuussa 2019, jäljellä on enää yksi pelaaja – Bukayo Saka. Kaikki muut pelaajat on hankittu tai nostettu edustusjoukkueeseen hänen aikakaudellaan ja hänellä on ollut sormensa pelissä jokaisessa päätöksessä.

Toinen iso tekijä on Artetan asema Arsenalissa. Vaikka johtokunta ja Arsenalin omistava Kroenken perhe siunaakin kaikki isot ratkaisut, kaikki käytännön valta jalkapalloilullisissa asioissa on Artetalla ja koko jalkapallopuolesta vastaavalla Edulla.

Monessa muussa seurassa omistajat puuttuvat jalkapalloilullisiin ratkaisuihin, mutta ei Arsenalissa. Kroenket ja etenkin Stan Kroenken poika, Arsenalin toinen puheenjohtaja Josh Kroenke ovat tukeneet käytännössä kaikkia ratkaisuja ja linjauksia, joita Arteta ja Edu ovat tehneet.

Kolmas asia on Arsenalin ja Artetan oma suhde. Hän oli joukkueen kapteeni Arsène Wengerin aikana ja Pep Guardiola kertoi kuvaavan tarinan, kuinka Arteta tuuletti intohimoisesti jokaista Manchester Cityn maalia ollessaan Guardiolan kakkosena – paitsi niitä maaleja, jotka City teki Arsenalin verkkoon.

Guardiola sanoi ymmärtäneensä silloin, että Arsenal oli Artetan seura samalla tavalla kuin Barcelona oli hänen ”elämänsä seura”.

Arteta on nostanut Arsenalin Valioliigan kärkiseuraksi Manchester Cityn rinnalle. Miten Arteta on tehnyt tempun?

Vaikka kysymys on monen asian summasta ja kokonaisuudesta nimeltä Arsenal, Artetan rooli Arsenalin viime vuosien kehityksessä on keskeinen.

Hänellä on kolme suurta vahvuutta.

Ensimmäinen niistä on taktinen ymmärrys nykyjalkapallosta ja sen vaatimuksista. Artetan taktinen näkemys näkyi jo hänen peliurallaan. Sen jälkeen hän oli kolme vuotta Guardiolan korkeakoulussa Manchester Cityssa.

Cityssa Artetan taktinen näkemys jalostui entisestään. Kehittymistä helpotti se, että Arteta oli Guardiolan tavoin Barcelonan nuorisoakatemian, La Masian, kasvatti ja hänen idolinsa oli nuorena ollut nimenmaan Guardiola.

Näin olleen kaksikolla ei ollut mitään opillisia ristiriitoja pelin ja taktiikan suhteen, sillä he puhuivat samaa kieltä niin kentällä kuin sen ulkopuolella.

Toinen vahvuustekijä, joka Artetalla nousi esille jo Manchester Cityn vuosina, on hänen lahjakkuutensa tulla toimeen ja kehittää pelaajia.

Monet Cityn pelaajat korostivat City-vuosina ja sen jälkeen Artetan merkitystä heidän kehittymisessään jalkapalloilijoina.

Arsenalissa on jatkunut sama laulu. Ehkä paras esimerkki Artetan taidoista kehittää pelaajia ja löytää heille oikeanlainen rooli on Kai Havertz.

Havertzille ja hänen 60 miljoonan punnan siirtosummalleen hirnuivat vuosi sitten jopa Arsenalin kannattajat, mutta kerättyään muutaman kuukauden itseluottamuksensa rippeitä Havertz pelasi sensaatiomaisen loppukauden – ja on jatkanut nyt siitä, mihin viime kaudella ja EM-kisoissa jäi.

Artetan kolmas suuri vahvuus on hänen luonteensa. Hän on erittäin määrätietoinen, intohimoinen ja kunnianhimoinen valmentaja, joka pystyy esittämään asiansa selkeästi ja loogisesti. Kenellekään ei jää epäselväksi, mitä Arteta haluaa ja mitä hän vaatii pelaajilta.

Arteta uskaltaa tehdä myös kovia ja usein jopa raakoja ratkaisuja, joiden tekeminen on välttämätöntä silloin kuin puhutaan huippu-urheilun äärimarginaaleista.

Arteta heitti aikoinaan ulos joukkueesta ensimmäisen kautensa tärkeimmän talismaaninsa Pierre-Emerick Aubameyangin, koska tämä rikkoi joukkueen sisäisiä sääntöjä.

Vuosi sitten hän sai kannattajat takajaloilleen pudottamalla suositun Aaron Ramsdalen penkille ja hankkimalla hänen tilalleen David Rayan.

Samoin monet olisivat halunneet nostaa Hale Endin kasvatin Emile Smith-Rowen pysyvästä avaukseen, mutta Artetan näkemyksen mukaan Smith-Rowen taidot eivät siihen riittäneet ja tänä kesänä hänen myytiin Fulhamiin.

Arsenal on voittanut Artetan alaisuudessa vain yhden pokaalin – FA Cupin kesällä 2020. Riittääkö se?

Ei riitä – ja kaikista vähiten Artetalle itselleen.

On totta, että Arsenal on voittanut vasta yhden pokaalin Artetan aikana, mutta kysymys on edelleen paljon puhutusta prosessista. Se on nyt siinä vaiheessa, että Arsenal on pelillisesti ainoana joukkueena Valioliigassa samassa luokassa Manchester Cityn kanssa.

Jo se itsessään on kova saavutus, mutta todellisuudessa se on vasta pohja seuraaville askelmille.

Arsenalilla on edelleen kasassa nuori joukkue, joka vuorenvarmasti kehittyisi Artetan ohjissa edelleen lähivuosina.

Mutta se on vain osa tarinasta. Toinen osa on se, että Arsenal on tällä hetkellä saavuttanut materiaalin suhteen sellaisen tason, ettei sen tarvitse ostaa enää joka kausi 3-4 uutta pelaajaa. Riittää, että jatkossa ostetaan vain yksittäisiä palasia, joissa hyvin toimiva pala vaihdetaan vieläkin paremmin toimivaksi palaksi.

En lähde sen enempää ennakoimaan ensi kesän ratkaisuja siirtomarkkinoilla, mutta kukaan ei olisi yllättänyt, jos Arsenal ostaisi ensi kesänä vasemmalle laidalle Nico Williamsin ja/tai Viktor Gyökeresin kärkimieheksi.

Arsenalilla on nykytilanteessa taloudelliset mahdollisuudet tehdä tällaisia hankintoja, mutta mikä vielä tärkeämpää: tämän tyyppiset hankinnat nostaisivat entisestään Arsenalin pelillistä tasoa sekä toisivat joukkueen lisää leveyttä pelata myös taktisesti hieman erityyppistä jalkapalloa.

Tästä syystä en olisi kovin huolissani siitä, että Arteta on voittanut vasta yhden pokaalin Arsenalissa. Oleellista on, että Arsenal on jo nyt sellaisella tasolla, että se voi voittaa Valioliigan mestaruuden jo tällä kaudella. Ja kun tuohon saadaan prosessin kehittymisen ja uusien täsmäostojen kautta vielä naksu laatua lisää, Arsenalille voi ennustaa kohtalaisen hulppeaa tulevaisuutta.

Oma arvioni on se, että Arsenal tulee voittamaa seuraavan viiden vuoden aikana 2-3 kertaa Valioliigan mestaruuden ja 1-2 kertaa Mestarien liigan.

Selvä, mutta palataan maan pinnalle. Monet Arsenlain kannattajat pelkäävät, että Martin Ødegaardin ja Mikel Merinon loukkaantumiset ja Declan Ricen pelikielto maksaa Arsenalille jopa tämän kauden mestaruuden. Maksaako?

Ymmärrän toki huolen ja matematiikan sen takana. Jos Arsenal olisi viime ja toissa kaudella voittanut Manchester Cityn yhden kerran enemmän, se olisi voittanut molempina kausina Valioliigan mestaruuden.

En kuitenkaan menisi asioiden edelle. On totta, että sunnuntaisesta vierasottelusta Tottenhamia vastaan Arsenalilta puuttuvat Ødegaard, Rice ja Merino, mutta Arsenal on siitä huolimatta selvä suosikki ottelussa eikä se voi mennä sen taakse, että Ødegaard ja Rice ovat sivussa.

Reilun viikon päästä pelattava Manchester City -ottelu on sen sijaan eri asia. Rice palaa toki kehiin, mutta Ødegaard on sivussa, samoin todennäköisesti Merino, joka tuskin muutenkaan pelaisi ottelussa vielä avauksessa.

Keskinäisillä otteluilla on toki suuri merkitys tiukassa mestaruustaistelussa, joten siinä mielessä Etihadilla pelataan isoista asioista.

Vaikka Ødegaardin poissaolo onkin menetys, Arsenalin tärkein kysymys Etihadilla on ja olisi myös Ødegaardin pelatessa kuitenkin se, pystyykö Arsenal pysäyttämään Cityn maalintekokoneen?

Viime kaudella Arsenal pelasi Etihadilla 0-0-tasapelin, joka perustui siihen, että City sai koko ottelussa vain yhden ainoan laukauksen kohti Arsenalin maalia. Sama tapahtui Arsenalin ja Cityn kohtaamisessa aiemmin kaudella Lontoossa – vain yksi laukaus maalia kohti koko ottelussa.

Jokainen pelaaja on myös osa puolustuksellista prosessia, mutta Ødegaardin poissaolo ei ole Arsenalin kannalta ratkaisevin asia puolustuksellisesti. Hyökkäyspelissä ja pallonhallintavaiheen se voi maksaa, mutta Arsenalin kannalta tärkein taistelu käydään toisessa päässä kenttää – ja siinä taistelussa Ødegaard olisi joka tapauksessa sivuroolissa.