Max Verstappenin raivoisa taistelu Lewis Hamiltonia vastaan Saudi-Arabian GP:ssä nosti esille tutun kysymyksen: Missä kulkevat urheilussa ne rajat, joiden puitteissa voittoa voidaan tavoitella?

Verstappen tiesi, että Mercedes on taikonut kauden viimeisten viikkojen aikana jostain ylimääräisiä sekunnin osia lisää vauhtia ja Hamilton uhkaa siksi viedä nuoren hollantilaisen edestä maailmanmestaruuden, vaikka vielä kolme kisaa sitten häntä pidettiin suosikkina MM-taistelussa. Verstappenilla oli mahdollisuus tyytyä kohtaloonsa tai taistella kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinon mestaruudesta.

Me olemme nähneet, mitä ne Verstappenin keinot ovat.

Nappaa jopa 100 euron ilmaisveto Expektiltä ja kokeile! Pelattavaa riittää!

Verstappen sai tuomareiden farssimaisen tanssahtelun jälkeen kaikista toilailuistaan alun perin viiden sekunnin aikasakon, joka kisan jälkeen korotettiin kymmeneen sekuntiin ja lisäksi Verstappenille annettiin kaksi rangaistuspistettä. Nämä rangaistukset ovat rangaistuksina silkkaa kosmetiikkaa.

Perusteena tuomion korottamiselle oli, että kun Verstappen oli oikaisuohituksensa jälkeen määrätty päästämään Hamilton edelleen, tämä hiljensi yllättäen vauhtiaan, jolloin Hamilton ajoi hänen peräänsä ja rikkoi etusiipensä osan. Tuomaristo tulkitsi Verstappenin vauhdin sellaiseksi odottamattomaksi vauhdin hiljentämiseksi, mikä voisi johtaa kolarointiin. Sääntöjen mukaan tällainen vauhdin hiljentäminen on kiellettyä.

Kukaan ei tiedä Verstappenin ajatuksia tuossa tilanteessa, mutta parhaimmillaan – eikä se kaukana ollut – Hamilton olisi voinut rikkoa autonsa niin pahasta, ettei sillä olisi päästy maaliin saakka tai autoon olisi pitänyt ainakin vaihtaa etusiipi. Verstappenille sekin, jos molemmat olisivat keskeyttäneet, olisi ollut voitto, sillä hän olisi lähtenyt kauden viimeiseen kisaan seitsemän pisteen johtoasemassa. Nyt he lähtevät kisaan tasapisteissä.

***

Niin ne rajat?

Tässä F1-kaudessa on ollut enemmän sähköä ja jännitystä kuin viimeisissä kausissa yhteensä. Pelin henki on ollut se, että Hamilton on ajanut vuosi toisensa jälkeen maailmanmestariksi ilman todellisia uhkaajia, koska ainoa todellinen uhkaaja, samanlaisella autolla ajava Valtteri Bottas, on ollut maailman paras tallikaveri.

Tällä kaudella tilanne on ollut toinen. Verstappen on pistänyt Hamiltonin sellaiseen puristukseen, että britti ja Mercedes ovat olleet siinä helisemässä – ja kansa on viimeinkin saanut sellaista leipää ja sirkushuvia, josta formula ykköset on tuoteselosteen mukaan tehty.

Yhtenä osana tuota huvia ja draamaa on ollut Verstappenin täydellisen arrogantti asenne siihen, jota ennen vanhaan urheilussa kutsuttiin rehdiksi urheiluhengeksi. Tosin ei Hamiltonkaan mikään kuoropoika ole ollut. Hän on tehnyt saman vain hienovaraisemmin ja peitellymmin, ja esittänyt näytelmässä marttyyria – joskus aiheesta, joskus aiheetta.

On ymmärrettävää, että F1-sarjan uudet omistajat – ja katsojat – eivät millään haluaisi kahlita tätä huippujännittävää ja raastavaa kahden miehen sotaa, sillä juuri tätähän tämä laji on huutanut. Jokainen ymmärtää kuitenkin, että jossakin kulkee raja sille, mitä radalla voi tehdä ja mitä ei, mutta missä se raja kulkee?

Säännöt ovat yksi asia, toinen niiden tulkinta. Kun jalkapalloon tuotiin aikoinaan VAR-järjestelmä, oltiin varmoja, että väärät tuomiot saataisiin karsittua. Suurin osa on saatu, mutta pahimmillaan tuomioiden kanssa sekoillaan edelleen yhtä linjattomasti kuin ennen VAR-aikaa.

Sama tilanne on formula ykkösissä. Verstappenin jokaista kiistanalaista ratkaisua on voitu kelata tv-kuvista edestakaisin, mutta tarkkaa viivaa sille, mitä radalla saa kulloisessakin tilanteessa tehdä ja mitä ei, ei ole pystytty eikä pystytä jatkossakaan määrittelemään.

On myös hyvä kysymys, halutaanko edes.

***

Vaikka sääntöjen pitäisi olla selvät ja määritellä urheilussa vallitsevat normit, todellisuudessa pykälien ja käytännön väliin jää aina vyöhyke, jossa viivan paikka määritellään arvojen kautta. F1-sarjan omistajilla, kilpailujen tuomaristolla, talleilla ja kuljettajilla – samoin kuin katsojilla – on jokaisella omat arvonsa.

Niihin arvoihin vaikuttavat monien muiden tekijöiden lisäksi se, mistä kulmasta me katsomme asioita. Ayrton Senna oli jo ennen kuolemaansa rakastettu ja valovoimainen raivopää, jonka verstappenimaisia toilailuja katsottiin usein läpi sormien. Michael Schumacher oli puolestaan suuren yleisön silmissä härski saksalainen, jonka törkeyksiä ei voinut millään mittarilla sietää.

Mihin siis Verstappen asettuu tässä horisontissa?

Se onkin hyvä kysymys.

Vastaan näin: Miksi me samaan aikaan tuomitsemme Verstappenin, mutta haukumme Valtteri Bottasta siitä, että hän on tiukoissa paikoissa lammas?

Ja entä sitten, jos Bottas blokkaisi ohitustilanteissa muita ulos radalta, hiljentäisi heidän edessään yllättäen vauhtiaan ja tarvittaessa aiheuttaisi vaikka kolarin pysyäkseen MM-pistetilanteessa jonkun edellä?

Tuomitsisimmeko Bottaksen silloin samalla tavalla kuin Verstappenin vai hyppisimmekö ilosta, pitäisimme Valtteria äijänä ja haukkuisimme tuomarit, jos he uskaltaisivat antaa meidän Valtterille sellaisista tilanteista viiden sekunnin aikasakon?

Tunnustan rehellisesti, että pidän Verstappenia yhtenä F1-historian tympeimmistä kuskeista – aivan samalla kuin pidin myös Michael Schumacheria –, mutta on sitä hollantilaista pakko myös arvostaa.

Eikä vain siksi, että hän on loistava kuljettaja, vaan siksi, että häneltä löytyy myös sellaista särmää ja röyhkeyttä, jota suomalaisesta urheilusta löytyy vain kahvikupillisen verran.

MM-sarja ei voisi päättyä mielenkiintoisempaan asetelmaan kuin nyt, kun Verstappen ja Hamilton lähtevät ensi sunnuntaina ajettavaan kauden viimeiseen kisaan tasapisteissä. Ja kiitos Verstappenin, tuolle jännitysnäytelmälle antaa ylimääräisen mausteensa se, että jos Verstappen ja Hamilton kolaroivat itsensä ja toisensa ulos kisasta, hollantilainen kruunataan useampien voittojensa ansiosta silloin maailmanmestariksi.

Lue myös: Miksi me rakastamme Kimi Räikköstä, mutta emme Valtteri Bottasta