Montreal Canadiensin seurahistoriassa tapahtui 10. toukokuuta jotain ainutkertaista pudotuspeliottelussa Edmonton Oilersia vastaan.

Jonathan Drouinin ollessa sivussa henkilökohtaisten syiden ja Phillip Danaultin loukkaantumisen vuoksi, tuossa ottelussa Canadiensin joukkueessa ei pelannut ainuttakaan quebeciläistä pelaajaa.

Danault’n tervehtyessä ja vaikka Drouin on ollut sivussa, kontrasti entisiin päiviin on merkittävä. Jos farmipelaajia ja kokoonpanon ulkopuolisia pelaajia ei lasketa, joukkueessa on terveenäkin yhtä paljon porilaisia – Joel Armia ja Jesperi Kotkaniemi – kuin quebeciläisiä. Kun sekaan lisätään Artturi Lehkonen, joukkueen kokoonpanossa on ollut järjestäen enemmän suomalaisia kuin quebeciläisiä.

Edellisen kerran, kun Canadiens oli finaaleissa – ja voitti – vuonna 1993, joukkueessa pelasi muun muassa Patrick Roy, Guy Carbonneau, Vincent Damphousse, Éric Desjardins, Denis Savard, Patrice Brisebois, J.J. Daigneault, Benoît Brunet, Stephan Lebeau, Gilbert Dionne, Donald Dufresne, Mario Roberge ja André Racicot.

Kun joukkueen vahvuudessa on kentällä enää quebeciläisistä Danault, on kirjoitettu useita juttuja siitä, miten ”Flying Frenchmenien” aika on Canadiensissa ohi.

Ja jos katsotaan muita välieriin yltäneitä joukkueita, puolustavan mestarin, Tampa Bay Lightningin riveissä on viisi quebeciläistä, Montrealin vastustaja Vegas Golden Knightsilla on neljä ja New York Islandersilla kolme. Kyse ei siis ole quebeciläisten pelaajien sukupuutosta, vaan siitä että juuri nyt Montreal Canadiens on poikkeuksellisen epäquebeciläinen joukkue jalkeilla.

***

Jos asia tuntuu Suomesta käsin mitättömältä, Montrealissa se ei sitä todellakaan ole.

Seurassa on toki kanadanranskalainen päävalmentaja Dominique Ducharme ja kanadanranskalainen GM Marc Bergevin. Sitä myös pidetään julkisella tasolla saakka kirjoittamattomana sääntönä, että Montreal Canadiensin päävalmentajan ja GM:n pitää osata puhua ranskaa. On usein myös arvioitu, että Canadiens on ainakin takavuosina suosinut ranskankielisiä pelaajia NHL:n varaustilaisuuksissa ja samoin myös pelaajakaupoissa. Eivätkä ne arviot tuulesta temmattuja ole.

Ottawan yliopiston apulaisprofessori Nicolas Moreau kommentoi vuonna 2017 CBC:lle, että sosiaaliseksi instituutioksi luonnehtimansa Montreal Canadiensin päävalmentajavalinta on poliittinen teko. Niitä julkisia puheenvuoroja on kuultu, joissa jokainen Canadiensin pelaaja pitäisi velvoittaa oppimaan puhumaan ranskaa.

Sen vuoksi esimerkiksi väliaikaiseksi päävalmentajaksi vuonna 2011 tulleen englanninkielisen Randy Cunneyworthin valinta aiheutti niin valtavan myrskyn toimittajilta ja poliitikoilta Quebecin provinssin kulttuuriministeriä myöten, joka ilmoitti odottavansa Montrealin ”korjaavan tilanteen”. Ja Montreal korjasi palkkaamalla myöhemmin Cunneyworthin seuraajaksi Michel Therrienin.

Eräs kolumnisti vertasi Montreal Canadiensia FC Barcelonaan, jonka slogan on ”enemmän kuin seura”. Monen kolumnistin näkemys on ollut myös se, että missä NHL:ssä kanadanranskalaiset valmentajat saavat mahdollisuutensa, jollei Montrealissa?

Ja myös Saku Koivu tietää, että kapteeninkin olisi hyvä osata ranskaa. Myös sitä, että Koivu ei puhunut ranskaa käsiteltiin säännöllisesti Montrealissa urheilusivuilla – mutta myös politiikan sivuilla.

Kun Koivu aloitti Montrealissa NHL-pelit syksyllä 1995, järjestettiin kansanäänestys Quebecin itsenäistymisestä. Äänestys oli niukka – itsenäisyyden kannattajat hävisivät äärimmäisen pienellä marginaalilla 49,42 – 50,58.

***

Kun nyt olemme nähneet videoleikkeitä ja kuvia siitä, miten Montrealissa on seottu joukkueen menestyksestä, kysymyksiä saattaa herätä.

Onko ranskankielisyyden ylenpalttinen vaaliminen jopa este parhaalle mahdolliselle menestykselle entistä kovemmin kilpaillussa ja seuramäärältään kasvavassa NHL:ssä? Vai onko ranskankielisyys ja paikallisuus niin tärkeä osa identiteettiä, että sitä tuleekin vaalia jopa menestyksen kustannuksella? Nykyjoukkueessa on nimittäin vain häviävä osa ranskankielisiä pelaajia – ja finaalit ovat jo sormenpäiden ulottuvilla. Montreal johtaa välieräsarjaa Vegas Golden Knightsia vastaan 3–2 ja sen matkaa tähän pisteeseen saakka on pidetty eräänlaisena tuhkimotarinana.

Mikäli Canadiens ottaa ja menee finaaliin, ja jopa voittaisi Stanley Cupin ensimmäistä kertaa 28 vuoteen, on mielenkiintoista nähdä, liitetäänkö asiaan kieli- tai identiteettipoliittisia kysymyksiä.

Yksi asia on ainakin täysin selvä: Montrealissa tuskin kovin vakavasti ainakaan keskustellaan siitä, kuuluuko urheilu politiikkaan tai politiikka urheiluun. Niin vahvasti ne ovat kietoutuneet toisiinsa – jo pitkään.