Pesäpallon tämän kauden parhaat saavat palkintonsa viikonloppuna kauden päätösristeilyllä.

Parhaiden palkitseminen on hieno ja juhlava perinne. Sitä perinnettä kannattaa jatkaa.

Yhden asian parhaiden palkitsemisessa voisi kuitenkin muuttaa. Vaikka valinnoissa painotetaan pelaajan kokonaisvaltaista panosta ja etenkin syksyn ratkaisupelejä, palkinnot mielletään silti siten, että kauden parhaiden palkitsemisessa on kysymys aidosti kauden parhaiden pelaajien valitsemisesta ja palkitsemisesta.

Siitä kysymys ei kuitenkaan ole.

Valinnoissa painottuu ylikorostuneesti mestaruuksien voittaminen. Mestarijoukkueille kuuluu kaikki mahdollinen kunnia huimasta saavutuksesta, mutta parhaiden pelaajien kohdalla kysymys on yksilöpalkinnoista, ei joukkuepalkinnoista.

Esimerkiksi Vuoden pesäpalloilija on valittu viimeisen kymmenen vuoden aikana vain kerran muusta kuin mestarijoukkueesta. Tämä ihme tapahtui vuosi sitten, jolloin Vuoden pesäpalloilijaksi valittiin Sotkamon Jymyn hopeajoukkueen paras pelaaja, Hannes Pekkinen.

Mitalijoukkueiden ulkopuolelta Vuoden pesäpalloilija on tullut viimeksi vuonna 2012, jolloin Vuoden pesäpalloilijaksi valittiin runkosarjassa neljänneksi sijoittuneen ja puolivälierissä tippuneen Hyvinkään Tahkon Juha Korhonen.

Kaukana ovat ne päivät, jolloin Vuoden pesäpalloilijaksi kahdesti valittiin Suomensarjassa pelannut pelaaja – Halsuan Toivon Allan Karvonen vuonna 1966 ja Lahden Mailaveikkojen Heikki Laine vuonna 1968.

Toinen ongelma valinnoissa on jonkinlainen harkitseva silmä siitä, ettei yhdelle pelaajalle titteli mene liian usein. Jos joka kausi olisi valittu kyseisen kauden oikeasti paras pesäpalloilija, kuinka monta kertaa valinnan olisi pitänyt kohdistua esimerkiksi Toni Kohoseen, Tuomas Jussilaan tai Roope Korhoseen?

Sekin on aiheuttanut kovaa keskustelua, voidaanko jokeripelaaja valita Vuoden pesäpalloilijaksi. Joidenkin mielestä voidaan, toisten ei. Asenteet ovat muuttuneet, sillä 2020-luvulla valinta on osunut kahdesti jokeriin, Jukka-Pekka Vainionpäähän 2022 ja Roope Korhoseen 2023.

ElmoTV:n tämän kauden parhaiden valinnoissa painotetaan aitoa paremmuutta koko kauden aikana. Siksi esimerkiksi Vuoden lukkarin valinta kohdistuu Hyvinkään Tahkon Petteri Alaseen, vaikka Pesäpalloliitto valitseekin todennäköisesti Vuoden lukkariksi Vimpelin Vedon mestarijoukkueen Ville Soinin. Soini pelasi loistokauden ja kamppailee vuoden parhaan lukkarin tittelistä Alasen kanssa, mutta meidän vaakamme kallistuu Alaseen.

Pesäpalloliiton valintoja helpottaa, että Vuoden miespesäpalloilijan ja Vuoden jokerin valinnoista syntyy tuskin suurta väittelyä Henri Puputin satumaisen kauden ansiosta. Ehkä ainoa valitsijoita puhuttava kysymys on jälleen se, kuinka paljon painotetaan kriteereissä mainittua kokonaisvaltaisuutta suhteessa siihen, että Puputti pelasi pelkästään jokerina.

Tässä ElmoTV:n valinnat.

Vuoden parhaat

Vuoden pesäpalloilija: Henri Puputti

Henri Puputin kaudesta on käytetty kaikki mahdolliset ja mahdottomat superlatiivit loppuun. Puputti olisi ollut edelleen yksi sarjan parhaista koppareista, mutta Vimpelissä tehtiin selkeä päätös, että Puputti keskittyy pelaamaan vain lyöjäjokerina. Se kannatti. 43-vuotias konkari kaivoi itsestään – Mansesta saamiensa lähtöpassien siivittämänä – sellaisen raivon ja vimman, että se teki hänestä pesäpallokenttien kesän puheenaiheen ja vuoden parhaan pesäpalloilijan. 110 lyötyä juoksua runkosarjassa ja pudotuspeleissä oli odotuksiin ja Puputin aiempaan uraan nähden uskomaton saavutus.

Puputti täydensi samalla harvinaisen värisuoransa. Hän on voittanut urallaan nyt etenijä-, kärkilyönti- ja lyöjätilastot. Samaan on pystynyt aikaisemmin vain Kari Kuusiniemi. Saavutusta voi siksi pitää historiallisen kovana.

Vuoden lukkari: Petteri Alanen

Petteri Alasta yhdistää Puputtiin mielenkiintoinen yhtäläisyys. Myös hänelle näytettiin aikoinaan Mansessa ovea. Alanen oli jo kesällä 2023 Superin paras lukkari, mutta sitten hän ajautui Hyvinkään Tahkon mukana taantuman alhoon. Tällä kaudella Alanen palasi kuitenkin Hyvinkäällä takaisin valtaistuimelleen.

Alanen on pienikokoinen ja kärppämäinen lukkari, jolla on riittävä fysiikka niin tappoheittoihin kuin lyhyiden hakemiseen. Alasen suurin vahvuus on kuitenkin taktinen kokonaisvaltaisuus. Hän sotkee vastustajan peliä matalallaan ja nyppysyötöillään sekä ennen kaikkea vaihtelevalla ja tarvittaessa hurjalla syöttörytmillään.

Puna-Mustiin ensi kaudeksi siirtyvältä Alaselta löytyy myös oikeanlaista henkistä kovuutta ja särmää. Hän ottaa yhtä sulavasti yhteen kaarten kanssa kuin sytyttää omaa joukkuettaan.

Vuoden jokeri: Henri Puputti

Tuskin tarvitsee erikseen perustella.

Vuoden tulokas: Rasmus Teppo

Rasmus Teppo voitti vuosi sitten Ykköspesiksen lyöjäkuninkuuden 74 lyödyllä juoksulla. Saavutus oli hieno, mutta monet – minä mukaan lukien – epäili suuresti, miten paljon Tepon lyötyjen määrä tippuu, kun Superissa vastassa ovat paremmat lukkarit ja paremmat ulkokentät. Superissa tulikasteensa tänä kesänä saanut Teppo osoitti tällaiset pelot turhiksi. Hän löi Koskenkorvan Urheilijoiden riveissä kesän aikana runkosarjassa komeat 65 juoksua ja sijoittui Superin lyöjätilastossa neljänneksi. Eroa kakkossijaan oli vain kaksi juoksua.

Vuoden pelinjohtaja: –

Pesäpalloliitto valitsee Vuoden pelinjohtajaksi Vimpelin Vedon mestarijoukkueen pelinjohtajan Jussi Parvin. Me jätämme Vuoden pelinjohtajan kuitenkin valitsematta. Se ei ole protesti Parvia tai ketään muutakaan pelinjohtajaa kohtaan. Kysymys on pelinjohtajan roolista – siitä, mikä joukkueen menestyksen kesällä ratkaisee?

Onko menestyksen avain se, mitä yksittäisissä otteluissa kesällä tapahtuu vai onko kysymys kokonaisvaltaisesta prosessista, joka koostuu siitä, mitä tehdään harjoituskauden aikana ja mitä tehdään kesällä? Ovatko kesän tulokset syy vai seuraus?

Se, miten kukin seura organisoi valmennuksen ja pelinjohtamisen, on toki niiden oma asia. Vuoden pelinjohtajaa valittaessa kysymys on kuitenkin arvottamisesta: miten toisiinsa verrataan sellaisia päävalmentaja-pelinjohtajia, jotka kehittävät pitkien talvikuukausien aikana päivittäisissä harjoituksissa pelaajia ja joukkueen pelaamista ja johtavat sen päälle vielä joukkueen pelaamista kesällä – ja niitä pelinjohtajia, jotka istuvat kauden alussa valmiiseen pöytään ja keskittyvät vain pelien johtamiseen?

Pesäpalloliitto palkitsee toki kauden parhaat valmennustiimit, mutta kysymys on pohjimmiltaan siitä, kuka on se henkilö ja miten hän työtään pitää arvostaa, joka johtaa 20-30 hengen organisaatiota nimeltä huippu-urheilujoukkue – ja miten paljon hänen työssään painotetaan kokonaisvaltaista ja päivittäistä valmennusprosessia harjoituskauden aikana?