Newcastlen siirtyminen saudipohjaiseen omistukseen on otettu vastaan ristiriitaisin tuntein. Samaan aikaan kun Newcastlen kannattajat ovat juhlineet Newcastlen kaduilla, monet ovat nähneet omistajavaihdoksen uusimpana merkkinä jalkapallon kehittymisestä entistä huolestuttavampaan suuntaan.

Arvostelun kohteena on ollut ennen muuta kaksi asiaa – se, kuinka leikkikaluraha uhkaa tuhota jalkapallon perimmäisiä arvoja, ja kuinka jalkapallolla on oikeasti varaa ummistaa silmänsä siltä, millaisia ihmisoikeusloukkauksia Saudi-Arabiassa on tehty valtion ja kuningashuoneen johdolla.

Saudi-Arabian valtio ei virallisesti omista Newcastlea – mitä Valioliigan säännöt eivät myöskään salli –, mutta tässä kuviossa on vaikea välttyä siltä tutulta näyltä, että asiat saadaan halutessa näyttämään miltä tahansa, vaikka ne todellisuudessa olisivat toisin.

Parhaat kertoimet kaikkeen urheiluun Expektiltä!

Newcastlen omistaa nyt virallisesti kolme tahoa. Saudi-Arabian valtion sijoitusyhtiö Public Investment Fund, PIF, omistaa osakkeista 80 prosenttia, brittiläinen yritysjohtaja Amanda Staveley 10 prosenttia ja brittiläiset liikemiesveljekset David ja Simon Reuben loput 10 prosenttia.

Staveleysta tulee Newcastlen operatiivinen johtaja ja se, joka seuraa virallisesti johtaa. Todellinen valta – ja rahat – on kuitenkin PIF:llä ja sen hallituksen puheenjohtajalla, Saudi-Arabian kruununprinssillä Muhammad bin Salmanilla.

***

Euroopan jalkapalloliitto UEFA loi kymmenen vuotta sitten jalkapalloon taloudellisen reilun pelin säännöstön, FFP:n. Sen tarkoituksensa oli estää jalkapallon ulkopuolelta tulevan rahan käyttäminen vääristämään kilpailua.

FFP:n avulla on toki saatu tilannetta hillittyä ja esimerkiksi La Ligan oma taloudellinen säännöstö esti Barcelonaa tekemästä kesällä jatkosopimusta Lionel Messin kanssa.

FFP:llä on toki saatu hyvää aikaa, mutta sitä on voitu surutta myös kiertää. Esimerkiksi Manchester City pyyhkäisi heti FFP-säännöstön alkumetreillä maailmanhistorian kalleimman paitamainossopimuksen. 400 miljoonan punnan sopimus ylitti silloisten arvioiden mukaan 3-4-kertaisesti sopimuksen todellisen markkina-arvon.

UEFA tiedostaa ongelmat ja vaikka se on koronakriisin seurauksena hetkellisesti löysentänyt FFP:n valvontaa ja sääntöjen tulkintaa, se on luvannut esitellä vuoden loppuun mennessä entistä tiukemman FFP-säännöstön.

Ken uskoo sen muuttavan tilannetta oikeasti paremmaksi, uskokoon. Historia ei siihen hirveästi usko.

Jalkapallomaailma järkyttyi viime keväänä, kun maailman suurimmat seurat olisivat halunneet perustaa oman Superliigansa.

Superliiga on toki ajatuksena vastenmielinen, mutta todellisuudessa jalkapallo on joka tapauksessa matkalla kohti superliigamaista maailmaa – halusimmepa me sitä tai emme.

Kysymys on vain siitä, miten ja milloin Euroopassa siirrytään sellaiseen Superliigaan kuin suurimpien eurooppalaisten seurojen omistajat viime keväänä päättivät. Nyt suunnitelmien kanssa vielä pakitettiin, mutta on vain ajan kysymys, milloin suunnitelmat kaivetaan uudelleen laatikosta.

Senkin historia on meille opettanut.

***
Toinen ja paljon vakavampi kysymys on jalkapallon suhtautuminen ihmisoikeuskysymyksiin ja muihin jalkapallossa ja urheilussa esiintyviin lieveilmiöihin.

On tärkeää, että ihmisoikeuskysymyksiä ja muita jalkapallon ja urheilun lieveilmiöitä pidetään esillä, mutta on myös hyvä nähdä se, mitä eroa on sillä, mitä mieltä me asioista olemme ja sillä, puutummeko oikeasti epäkohtiin.

Jalkapallo on osoittanut lukuisissa käänteissä, että se kumartaa mieluummin rahaa kuin ihmisoikeuskysymyksiä tai urheilun muita lieveilmiöitä dopingista alkaen, mutta niin tekee myös koko urheilu olympialiikkeestä alkaen.

Me voimme tuomita jalkapallon, olympialiikkeen, urheilun ja kaikki urheilun ulkopuolisetin tahot siitä, että maailmassa sallitaan edelleen järkyttäviä ihmisoikeusrikoksia, ihmisten epäinhimillistä kohtelua, erilaisia väärinkäytöksiä ja lukemattomia muita asioita, joita emme mielessämme hyväksy.

Mutta jos me näin teemme, silloin meidän on kysyttävä itseltämme oleellinen kysymys: olemmeko me vain jotain mieltä ja pesemme jaloilla mielipiteillämme omat kätemme vai olemmeko oikeasti valmiita elämään arvojemme ja mielipiteidemme mukaisella tavalla?

Jos me tuomitsemme Qatarin MM-stadioneiden työmaalla tapahtuneet järkyttävät kuolemantapaukset, miksi me kuitenkin tulemme katsomaan Qatarin MM-kisoja ja olemme huolestuneita siitä, sotkiko Riku Riski politiikkaa urheiluun kieltäytyessään matkustamaan Huuhkajien mukana harjoitusturnaukseen Qatariin?

Tai jos me tuomitsemme uiguureihin kohdistuneet vainot tai Venäjän ihmisoikeusloukkaukset, miksi me silti katsomme talvella Pekingin olympialaisia tai matkustamme Pietariin katsomaan Huuhkajien otteluita?

Miksi me emme osoita myötätuntoa sorron kohteeksi joutuneille ihmisille konkreettisesti, esimerkiksi siten, että emme ostaisi kiinalaisia tai venäläisiä tuotteita – tai urheilutoimittajat kieltäytyisivät matkustamasta sellaisiin maihin, joissa heidän mukaansa sorretaan ihmisoikeuksia?

Jokainen meistä tietää vastauksen, miksi emme.

Siksi, koska olemme kaksinaismoralisteja.

Me ulvomme kyllä suureen ääneen Saudi-Arabian ihmisoikeusloukkauksista tai olemme huolestuneita maapallomme tilasta, mutta kun muutama sata saman maapallon tilasta huolestunutta nuorta menee istumaan Mannerheimintielle tai Pitkällesillalle, me ärsyynnymme, koska emme pääse ajamaan autolla suorinta tietä sinne, minne olemme matkalla.

Sellaisia mukavuudenhaluisia kermaperseitä me ihmiset olemme.