NHL:ssä on käynnistynyt varsin intensiivinen pudotuspelirupeama.

Intensiivisen siitä ovat erityisesti tehneet valtavat taklausmäärät otteluissa. Siis aivan hämmentävän korkeat. Joissain pudotuspeliotteluissa, kuten Vegas Golden Knightsin ja Minnesota Wildin välillä, on kirjattu jopa yli 100 taklauksen lukemia ottelutilastoihin.

Taklauksia pelattua 60 minuuttia kohden on tässä kohtaa pudotuspeleissä esimerkiksi Vegasilla 58 kappaletta, Minnesotalla 56, Carolina Hurricanesilla 54, New York Islandersilla 51, Florida Panthersilla 45 ja niin edelleen.

Lukemat ovat hurjia. Toki se, mikä kirjataan taklauksesi saattaa vaihdella tulkitsijasta toiseen. On veteen piirretty viiva, milloin kyse on taklauksesta, milloin kiilaamisesta ja milloin vain kamppailutilanteesta.

Joka tapauksessa taklausten määrä tuppaa pudotuspeleissä nousemaan ja niin on käynyt nytkin. Tällä kaudella runkosarjassa eniten taklauksia mäiski NHL:n tilastojen mukaan Montreal Canadiens, 27 kappaletta 60 peliminuuttia kohden.

Pudotuspeleissä luvut ovat olleet tyypillisesti 30–40 välillä. Viime vuoden pudotuspeleissä korkein luku oli Dallas Starsilla, 41.

Nyt on lyöty kaikki likoon.

Miksi taklataan?

Jotta ei heti alussa synny väärää mielikuvaa, lienee syytä täsmentää, että taklaaminen ei ole jääkiekkoilussa itseisarvo. Olisi väärin kailottaa, että nyt kaikkien pitää ruveta Suomessakin taklaamaan paljon, koska se on hyvää jääkiekkoa. Ei.

Taklaaminen on hyvin toteutettuna hyvä keino toteuttaa pelin tavoitteita, mutta jääkiekossa, NHL:ssäkin, voi menestyä monella eri tavalla, myös taklaamalla vähän. Tästä hyvä esimerkki on Colorado Avalanche. Runkosarjan ykkönen taklasi runkosarjassa kaikista joukkueista vähiten, 16 kertaa 60 peliminuuttia kohden. Sama tahti on jatkunut myös pudotuspeleissä.

Jos pelaa kuten Colorado, ei ole tarvetta taklata. Jos pystyy ylittämään keskialueen kontrolloidusti, eikä joudu ensimmäisenä päädyssä jahtaamaan kiekkoa, välttyy kamppailutilanteilta. Jos hyökkäysalueella liikuttaa kiekkoa erittäin nopeasti, välttää kamppailutilanteet. Ja jos kontrolloi kiekkoa suhteella 60–40, ei tarvitse taklata.

Ja täytyy olla varovainen, kun tekee NHL:n alkaneiden pudotuspelien korkeista taklausmääristä johtopäätöksiä. Kyse voi toki olla siitä, että peli on niin nopeaa, niin intensiivistä, että se väistämättä alkaa kutsumaan enemmän ja enemmän kontaktitilanteita, kun tilaa ja aikaa on koko ajan vähemmän. Ja että tämä olisi myös väistämätön kehityssuunta.

Mutta on hyvin mahdollista, että taustalla on tässä kohtaa myös muita tekijöitä. Yleisö on vasta palannut halleihin Pohjois-Amerikassa. Pelaajat kokevat ensimmäistä kertaa yli vuoteen ison yleisömassan pauhun. On nähty useammassakin pelissä useita tilanteita, joissa taklataan taklaamisen itsensä ja sen muodostaman kohahduksen vuoksi. Ei pelin vuoksi.

Esimerkiksi pitkästä aikaa uskottavan ja erinomaisen runkosarjan pelannut Florida Panthers on tullut pudotuspeleihin hallitsevaa mestaria Tampa Bay Lightningia vastaan valtavalla intensiteetillä, mutta se intensiteetti ei ole kohdistunut pelin täsmätoimintaan vaan ajautunut päämäärättömään törmäilyyn. Tyynen viileä mestari on kyttäillyt, odotellut ryntäilyjä ja iskenyt maalit. Sarja on 2–0 Tampalle.

Silti puheet siitä, että taklaaminen olisi jotenkin katoava elementti jääkiekossa, ovat tällä erää harhaista. Ja pysynevät sellaisina, koska taklaaminen on mitä erinomaisin pelitaito, Suomessa toisinaan tuntuu olevan aliarvostettu sellainen. Ja demonisoitu, kun peliä on yritetty siistiä tai ainakin ulkopuolelta on sitä kohtaan tullut kovaa painetta.

Oikein ja rehellisesti tehtynä taklaaminen ei ole missään tapauksessa mitenkään ”likaista” tai ”epärehellistä” peliä, mutta samalla on ymmärrettävä, että jääkiekon kaltaisessa nopeassa pelissä kontaktitilanteissa voi osua ikävästi. NHL tosin kipuilee sen kanssa, miten toimia, kun osuu. Se on osaltaan herättänyt vanhaa ”koodia” eloon ja pitänyt sitä elossa.

Jalonen tömäytti

Kun katsoo NHL:n pudotuspelien kamppailupelaamisen vaadetta ja vertaa sitä Liigaan, voi hyvällä syyllä kysyä, onko kyse samasta lajista. Kyse on erilaisista pelikulttuureista ja siitä, että NHL on kovatasoisempi sarja.

Leijonien päävalmentaja Jukka Jalonen totesi melko jyrkästi taannoin Iltasanomille Liigan pelillisestä tasosta.

”Liigan finaalien ja Tšekin EHT:n vaatimustasossa on erittäin iso ero”, hän kertoi Iltasanomien haastattelussa, kun häneltä tivattiin vastauksia Liiga-finalistien jäämiseen ulkopuolelle Leijonista.

Tuota lausetta sopii pohtia. Siis Liigan finaalien ja Tšekin EHT-turnauksen välillä on erittäin iso ero. Kovaa tekstiä Suomen maajoukkueen päävalmentajalta ja maan yhdeltä keskeisimmältä jääkiekon auktoriteetilta. Jos tämä arvio olisi jotenkin radikaalisti päin mäntyä, kai joku Liigan puolestapuhuja olisi noussut jo kantapäilleen?

Miten tämä liittyy kamppailupelaamiseen ja taklauksiin? Voidaan yleisesti todeta, että mitä korkeampi pelin vaatimustaso ja pelaajien taso, sitä korkeampi intensiteetti pelissä on, mikä tuottaa ja synnyttää enemmän taklaus- ja kamppailutilanteita pelissä. Näin karkeasti.

Ero näkyy NHL:n runkosarjan ja pudotuspelien välillä selvästi. Kun ruvetaan pelaamaan ”tosipelejä”, pelaajilta vaaditaan vaihdosta toiseen erittäin intensiivistä toimintaa. Etenkin puolustamisen vaatimustaso nousee. Yhtään ylimääräistä tilaa ja aikaa ei anneta, vaan kiekolliselle annetaan välittömiä iskuja.

Se on hyvä muistutus pelaajakehitykseen siitä, että pelaajien peruspelaamisen taitoja myös taklaamisen ja taklauksen vastaanottamisen kohdalla ei voi aliarvioida.

Taklaamalla haetaan etua

Taklaaminen on pelitaitona varsin oiva monestakin syystä.

Oikeastaan se, millaisiksi luistelukoneiksi evoluutio on pelaajia hyvinkin lyhyessä ajassa muokannut jopa puoltaa sitä, että taklaaminen on järkevää. Jos joskus aiemmin argumentoitiin, että kun taklaa, se sitoo yhden puolustavan pelaajan ja hajottaa viisikkoa, se argumentti ei oikein enää päde.

Ensinnäkin ajatusvapaat taklaamiset taklaamisen ilosta ovat lajista karsiutuneet pois, eikä liiemmin tule enää tilanteita, joissa lähdetään hirveän matkan päästä taklaamaan vain koska saa. Kyllähän sellaisissa tilanteissa aivan varmasti viisikko hajosi. Ja kyllä tässä muodossa taklaaminen on kuollut ja pysyy sellaisena.

Toisekseen nykypelaajat pystyvät taklauksen jälkeen jatkamaan liikettään huomattavasti tehokkaammin kuin joskus aiemmin. Kyse on paljon siitä, että luistelutaito sekä taklaamisen nyanssit osataan paremmin: miten isku annetaan, miten voima tuotetaan ja miten säilytetään valmius itse jatkaa peliä. On luonnollista pallopeleissä, että kun aikaa kuluu, peliä pilkotaan yhä tarkemmin osiin ja näitä osia kyetään opettamaan pelaajille yhä täsmällisemmin.

Nyky-jääkiekossa taklaamista tapahtuu paljon ja koko ajan. Se tapahtuu yhä pienemmässä tilassa, osana taistelua pelivälineen hallinnasta. Ja se on kenties iso muutos taklauspelaamisessa NHL:ssä ja seikka, joka pitää taklauspelaamisen pinnalla jääkiekossa tulevaisuudessakin: sen arvo todellisena pelitaitona ymmärretään.

Se, mitä taklaaminen on, on vastustajan irrottamista pelivälineestä ennen muuta. Joko suoraan kiilaamalla riistetään peliväline laidan lähellä vastustajalta tai taklauksella pakotetaan vastustaja siirtämään kiekkoa sellaiseen asemaan, josta on vaikea edistää peliä.

Taklaamalla voidaan estää vastustajaa etenemästä kentällä. Voidaan hakea henkistä yliotetta. Vastustajaa voidaan pitää vastustajaa kiekollisena ”varpaillaan”. Jos on olemassa uhka kontaktista, vastustaja saattaa ruveta pelaamaan liian hätiköidysti kiekon kanssa.

Mutta ehkä olennaisinta taklaamisessa nykyään on se, että sen avulla voidaan sulkea hetkellisesti yksi vastustajan pelaaja pelin ulkopuolelle. Koska taklauksen antaminen osataan pelitaitona yhä paremmin, taklaaja pääsee varsin rivakasti irti tilanteesta taklauksen jälkeen. Sen sijaan taklattava jää heti laidan puolella, hänen vauhtinsa pysähtyy jopa kokonaan, jolloin hänen on lähdettävä uudestaan liikkeelle. Samalla taklaaja on kyennyt taklauksensa jälkeen jatkamaan luisteluliikettään ja on päässyt nopeasti takaisin pelin ytimeen.

Tällä tavoin taklaamalla ja hetkellisesti irrottamalla vastustajan pelistä voidaan luoda kaukaloon nopeasti määrällisiä etutilanteita ja parhaimmillaan hyödyntää ne maalinteon muodossa.

NHL:n taklaustalkoita kannattaa siis seurata tarkasti. Yhä nopeutuva maailman nopein joukkuepallopeli on murroksessa.