Pekka Virta valmensi tiistaina Lahdessa Pelicans-Lukko -ottelussa 800:nnen liigaottelunsa.

800 ottelua valmentajana on häikäisevä luku. Mutta lopulta se ei ole vain luku.

Se on myös tarina siitä, että Virta on onnistunut melkoisessa epävarmassa viidakossa ylittämään melkoisen esteradan ja ylipäätään selviytymään vaikeassa ammatissa näin pitkään.

Eikä Virta ole vain selviytynyt. Vaikka väliin mahtuu epäonnistumisia, on selvää, että onnistumisia on enemmän. Muuten hän ei olisi Liigassa enää päävalmentaja.

Eikä Virta ole minkä tahansa liigajoukkueen päävalmentaja. Hän on sarjataulukon ykkösjoukkue Lukon päävalmentaja.

800 ottelua on hurja määrä, miten tahansa asiaa kääntelee tai vääntelee. Liigassa työpaikkoja päävalmentajalle on kerrallaan vain 15 ja aina paikalle ilmaantuu uusia ja nuorempia haastajia.

Niin vain tämä möreä-ääninen vastarannan kiiskenäkin pidetty Virta on edelleen eturivin valmentaja Suomessa.

”Norsua syödään palanen kerrallaan”, Elmo-lehden tavoittama Virta naurahtaa.

Enemmän valmennettuja liigaotteluita kuin Virralla on vain Hannu Aravirralla (887 ottelua) ja Jukka Rautakorvella (886).

Heidät molemmat Virta voi vielä tulevina kausina ohittaa.

”800 ottelun valmentaminen ei koskaan ole ollut mikään tavoite tai suunnitelma, kun leikkiin on ryhdytty”, Virta sanoo.

”Tämä on ammatti, johon pyydetään ja kutsutaan ja josta maksetaan. Tämä ei ole ammatti, johon voi kouluttautua ja itse päättää voiko sitä tehdä koko loppuelämän. Itse itseään kun ei voi palkata. Intohimo jääkiekkoon ei ole kuollut missään vaiheessa. Ehkä se on joskus ollut alemmalla tasolla, mutta nyt voi myös sanoa, että se on taas korkealla tasolla.”

Pienet suuret miehet

Kun katsoo nykyistä valmentajaryhmää Liigassa, se on nuori.

Joukossa on tietysti kokeneempiakin valmentajia kuten juuri kaikkein kokenein Virta. Silti valmentajakatras tuntuu jatkuvasti nuorentuvan.

Monen nuoren osaksi jää tuloksellinen epäonnistuminen, josta saattaa seurata potkut – ja ura voi ajautua pysyvästi sivuraiteelle. Moni on kadonnut valokeilasta yhtä nopeasti kuin sinne alun perin pääsi.

Herää kysymys: Osataanko kokemusta arvostaa?

”On inhimillistä, että ihmisillä on ajatus omasta erinomaisuudesta – onko kyse sitten valmentajista, toimitusjohtajista tai urheilujohtajista. Kaikilla on ajatus, että he tietävät paremmin kuin menneet tekijät. Se on ymmärrettävää, sillä monessa pienessä kaupungissa jääkiekkovalmentaja voi olla tunnetumpi kuin kaupunginjohtaja”, Virta muistuttaa.

”Se synnyttää erinomaisuutta korostavaa ajattelua, jossa julistetaan lehdissä koko ajan omaa egoa pullistaen. Eivät ihmiset sitä pahuuttaan tee, sillä se on osin luonnollista seurausta. On kuitenkin muistettava, että olemme pelaajia varten lopulta töissä. Kun sen oikeasti sisäistää, se helpottaa aika paljon. Olen varmasti itsekin ollut ottamassa kovasti kantaa ja esittänyt vahvoja mielipiteitä, mutta ei tässä ihmisinä erinomaisemmaksi valmentajina muututa, jos pääsemme nuoria jääkiekkoilijoita valmentamaan.”

”Joku on sanonut, että valmentaminen on paska homma, joka jonkun pitää tehdä. Ei se ihan paskaa ole, mutta siinä on myös sanoma. Tehtävä ei ole valmentajaa varten – vaan valmentaja on tehtävää varten.”

Kokeneen Virran mielestä valmentaminen on jatkuvaa oppimista. Koskaan ei ole valmis.

”Me valmentajat emme koskaan tule oppimaan kaikesta kaikkea. Se on mahdotonta. Se olisi jokaiselle valmentajalle helpottava oivallus. On nerokkuutta, että aivan kaikkea ei tarvitse itse osata, jos osaa toimia ihmisten kanssa ja delegoida.”

Valmennuskurssi, jota ei ole

Valmentaminen ei ole aina ruusuilla tanssimista, eikä Virralla ole sitä vaikeuksia myöntää.

Kun joukkueella menee huonosti, tyypillisesti ensimmäiset syyttävät sormet osoittavat juuri päävalmentajaa.

Ovat ne matkan varrella osoittaneet myös Virran suuntaan.

”Valmentamista pystyy opettamaan määrättyyn pisteeseen saakka, mutta mikään kurssi ei opeta sitä, kun lähikaupassa kuljetaan kuuden ottelun tappioputken häpeässä tai kun nukkuminen on mahdotonta potku-uhan alla. Työ lopulta opettaa sietämään tätä.”

”Päättäjillekin saattaa syntyä kiusaus valita se uusi julistaja, joka raikkaasti tietää kaikesta kaiken. Nyt kun tämän sanoo 51-vuotias valmentaja, varmasti ajatellaan, että puhun omaan pussiin. Mutta ehkäpä ensimmäisen tuhannen pelin jälkeen seuraavat tuhat peliä ovat kuitenkin helpompia”, Virta keventää.

Myös Virta itse on kokenut valmentajapotkut, jotka joillekin ovat olleet valmennusuran loppu.

Virralle ne eivät ole olleet.

Jääkiekossa on usein ajatus, että potkut tekevät valmentajasta huonomman. Potkut voivat kuitenkin tehdä myös valmentajasta paremman, jos ne osataan käsitellä oikein.

”Näin on, jos siitä selviää ja saa vielä uuden mahdollisuuden. Tilanne on jollain tavalla sama kuin konkurssien kanssa. Se koetaan henkilökohtaisena konkurssina. Eihän se helppoa ole, kun lähimmäiset ja lapset kärsivät ja julkisesti nyljetään. Ei se kenellekään hyvää tee”, Virta miettii.

”On tärkeää kuitenkin ymmärtää, että ei siihen kuole. Kun tarpeeksi kauan lynkataan ja väkijoukko saa tahtonsa läpi, he lopettavat. Se näkyy myös politiikassa. Kaikilla on kauhea hinku erottaa kaikki, että joku ihminen saa vaikutelman itselleen, että hän on voinut olla päättämässä asiaa.”

Tietävät vai tietämättömät?

Valmentamisen nähdään usein julkisessa keskustelussa ammattimaistuneen vuosien varrella, mutta seurajohtojen ammattimaistumisesta ei puhuta yhtä usein samankaltaisella tavalla.

”Seurojen hallituksissa päätetään operatiivisten avainhenkilöiden palkkaamisesta – eli kuka on päävalmentaja, urheilujohtaja ja toimitusjohtaja. Siellä rekrytoinnit tehdään. Mutta kuinka monta kertaa on jääkiekkoihminen päättävissä asemissa, jotka tietäisivät esimerkiksi sen, miten laji on muuttunut 10-30 vuoden aikana? Tai mikä on olosuhdeasioiden ja nuorten urheilun laita ja ennen kaikkea aistimukset kentältä siitä mihin tässä ollaan menossa. Pitää olla käsitys, mitkä ovat tänä päivänä urheilun vaateet. Monessako hallituksessa on sellaisia ihmisiä?” Virta kysyy.

”Hallituksissa tehdään päätökset. He tietysti kutsuvat päävalmentajat, toimitusjohtajat ja urheilujohtajat paikalle. Näissä tilanteissa on vain se ongelma, että silloin ihmisillä on taipumusta puhua oman työpaikkansa kannalta oman näköistä tarinaa. Kun menee hyvin, kerrotaan omasta työstä erinomaisia tai selitellään parhain päin heikkoja tuloksia.”

Virran kokemuksen mukaan se voi johtaa myös tilanteen muuttuvan otolliseksi opportunismille.

”Tämän vuoksi kaverit ja kaveriporukat voivat junailla asioita taustalla. Ystävät pääsevät kontaktien kautta ja jopa päävalmentajaa syömällä selän takana, mikä on oksettavinta, mihin olen omalla urallani kohdannut”, Virta sanoo.

”Selän takana syöjiä ei kuitenkaan nosteta esille, vaan heidät jopa palkitaan ja he pääsevät tässä lajissa niin eteenpäin. Siksi hallituksiin pitäisi saada ymmärrystä siitä, miten tätä peliä saatetaan likaisesti pelata. Sellaista ymmärrystä, jossa osattaisiin arvioida toimintaa puolueettomasti ja saada aikaiseksi kehitystä.”

Virta ei haluaisi nähdä, että rekrytointipäätöksiä tehtäisiin suhdetoiminta- vaan osaamispohjalta.

”Liian monta kertaa on käynyt niin, että ensin on palkattu joku tuomaan uutta ja ihmeellistä, kunnes joku haukkuu taustalla sen, joka on sitä tuonut. Sitten palkataan joku, joka taas tuo mukamas uutta ja ihmeellistä. Eihän näin synny pitkäjänteistä työtä vaan syntyy poukkoilevaa suunnanmuutosta. Eikä ihminen aina tiedä, mihin on itseään tunkemassa.”

Kädestä suuhun

Korona-ajan aiheuttama kriisi myös liigakiekolle on saattanut saada sarjajärjestelmäkeskustelun taka-alalle, mutta niitäkin puheenvuoroja kuuluu, joissa uudistuksia toivotaan.

Virta korostaa, että jos on mahdollisuus kehittää, silloin täytyy kehittää.

Mutta kehittämisvaatimuksissa olisi pidettävä mukana myös realismi.

”Voisin tässä kertoa kaikki viat, mitä nykyisessä systeemissä on. Olisihan se hienoa, jos olisi vaikka kahden ammattilaissarjan systeemi. Se kuitenkin vaatisi aikamoisen muutoksen, kun nytkin mennään kädestä suuhun -tilanteessa”, Virta sanoo.

Yksi kestoaihe suomalaisessa jääkiekkokeskustelussa on juniorikehitystyö.

Virta alleviivaa, että Suomessa tuskin ikinä voidaan lähteä vertaamaan esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Kanadaan, koska harrastajamäärät eivät ole ikinä vertailukelpoisia.

Silti hän näkee, että nykyisestä juniorikehitystyöstä pitäisi enemmän kumartaa valmentajien suuntaan kuin arvostella.

Virta on kuitenkin huolissaan siitä, että vähenevätkö juniorimassat Suomessa.

Hän ottaa esimerkin siitä, että on jäänyt katselemaan, minkähintaisia autoja nykyään on parkkeerattu harjoitushallien edustoille.

Jääkiekolla on vaara muuttua varakkaiden lajiksi, ellei se ole sitä jo.

”Yhdistävä toimi kaikille jääkiekkoa tekeville on maajoukkue ja Jääkiekkoliitto, jonka tulee olla paikka, jossa suomalaista jääkiekkoa tuetaan. Se ei toimi, ellei seurojen tekemää työtä arvosteta. Siksi tarvitaan liiton ja Liigan saumatonta yhteistyötä. Siinä on iso mahdollisuus jääkiekossa.”

Korona-aikana on myös pohdittu mikä on jääkiekon ja urheilun tulevaisuus. Käykö urheilulle kuin elokuvateattereille, jossa suoratoistopalvelut alkavat vähitellen syödä markkinaa.

Suomessa tv-rahat ovat kuitenkin joidenkin tietojen mukaan seurakohtaisesti miljoonan ja puolentoista miljoonan välissä.

”Ihan tarkkaan lukuja tietämättä, mutta esimerkiksi Ruotsissa summat ovat vähintään kolminkertaisia. Silloin on selvää, että ei ole mahdollista pitää menestyneitä pelaajia täällä ja kilpailla pelaajapalkkioilla.”

Muistelmien aika myöhemmin

Kun Virtaa pyytää peilaamaan uraansa taaksepäin – niitä hienoimpia asioita ja niitä vähemmän hienoja –, Virta tokaisee topakasti, että muistelmien aika on sitten joskus myöhemmin.

Vielä toimessa olevana, hän ei koe pystyvänsä vastaamaan tyhjentävästi niin, ettei jotain unohtuisi. Senkin aika tulee vielä, Virta lupaa.

”Kaikki on alkanut jostain ja päätynyt johonkin. Yhteen kauteen jo mahtuu niin paljon. On ylä- ja alamäkiä – joku loukkaantuu, tulee joku pelaajamuutos tai mitä hyvänsä. Mutta matkan varrella on myös ollut monia ratkaisuja, joilla asioita on voitu kääntää voitoksi. Joskus siihen on tarvittu yksittäisiä ihmisiä avuksi. En halua nostaa ketään esiin, koska koen epäreiluksi niille, joita en mainitsisi”, Virta pohtii.

Entä ne alamäet?

”Ihmisen mieli on sentyyppinen – niin väärin kuin se ehkä onkin –, että se muistaa myös, jos joku on kohdellut huonosti tai toiminut väärin. Ne asiat muistaa myös hyvin. Niistä ei pidä katkeroitua, mutta nekin ovat opettaneet sitä aikoinaan leikkiin lähtenyttä naiivia ja nuorta valmentajaa, joka luuli väärin, että kaikki puhaltavat tässä vain yhteen hiileen. Se on täyttä paskaa. Kun tulos on hyvä, kaikilla on mukavaa, mutta kun tulos ei ole hyvä, voi tapahtua toisenlaisia asioita.”

Kaikki eivät ole todellakaan puhaltaneet yhteen hiileen, sanoo Virta.

”Ihmiset tietysti ajattelevat sitä, mitä tästä voi itse saada. Ei siinä ole mitään noloa tai pahaa, mutta on turhaa väittää muuta. Ehkä verisuhde omaan lapseen on tilanne, jossa toinen asettuu edelle. Sisaruksetkin riitelevät usein perintöasioissa ja eivät välttämättä puhu toisilleen enää ikinä. Kaksinaamaisesti ja yhteistä hyvää ei kuitenkaan pidä alkaa syömään, siinä on se iso oivallus.”

Tötteröt fläpillä

Valmentajana Virta on alkanut ymmärtää entistä paremmin ympäristön merkitystä – ja mitä kaikkea siihen liittyy.

”Valmentaja on tärkeä työ siinä missä muutkin. Tietysti on kiusaus ajatella, että kun piirtää tötteröitä fläppitaululle ja on keksinyt jonkun hienon pelityylin, että se on ainoa syy menestykselle. Mutta useammin huomaan itseni miettimässä, että miten tuokin bussikuski ymmärtää miten toimia, jos olemme hävinneet tai voittaneet.”

”Sitä jää äimistelemään, että miten tuokin osaa hoitaa hommansa niin loistavasti joka ainoa kerta. Tai miten jonkun huoltajan huumori keventää jotain tilannetta. Tai sitten tulee muistikuvia, että jos jonkun ihmisen kanssa on ollut hankalaa, niin nyt taas tämän uuden ihmisen kanssa tämä voikin mennä näin helposti.”

”Kaikista tämänkaltaisista asioista kehittyy menestymistä. Häviävässä organisaatiossa ei kuitenkaan kehity kuin vitutus. Ympäristöön kun kuuluu myös fanit ja yhteistyökumppanit, jotka lopulta maksavat tämän show’n. Ei heille kelpaa ihan kaikki ja se pitää ymmärtää myös.”

Pekka Virta on ollut lähellä voittaa mestaruutta, mutta se puuttuu vielä uran kruununa. Tänä keväänä siihen on kenties Virran uran suurin mahdollisuus.

Virta ei kuitenkaan osta ajatusta, jossa mestaruus olisi uralle kruunu.

”Mielelläni vastaanotan mestaruuden ja sen eteen tehdään töitä. Valmentajana ottaa vastaan projekteja, joiden tavoitteita mietitään hallituksen kanssa – ikinä se tavoite ei ole ollut se, että on voitettava mestaruus. Jos olisi, aika vaikea olisi onnistua, jos kaikki muut sijoitukset olisivat epäonnistumista.”

”Saavutettu päämäärä on itse asiassa yleensä antikliimaksi. Ei siinä hetkessä, kun samppanja poksuu, mutta sen jälkeen. Siksi matkalle kannattaa asettaa välitavoitteita, että voi useammin voittaa, vaikka voittaisi vähemmän.”

Muuttunut mies

On kysyttävä se kliseinen kysymys: Miten Pekka Virta on muuttunut vuosien varrella?

Virran mielestä mies on varmasti pitkää polkua pitkin kulkiessa oppinut asioita, mutta muuttuneena hän ei sanan perinteisessä merkityksessä pidä.

”Tästä käydään vaimon kanssa kovaa keskustelua. Olen sitä mieltä, että ihminen ei muutu – vaan ihminen muuntautuu elämäntilanteidensa mukaisesti. Nuorempana sitä on saattanut miettiä millä maksan tätä elämää ja silloin on erilaiset huolet. Mutta 51-vuotiaana ymmärtää jo, ettei tarvitse ihan joka tilanteessa olla suuna päänä vakuuttamassa, että osaanko minä tätä hommaa. Ehkä asiat ovat menneet perspektiiviin”, Virta pohtii.

”Tiedän silti, että työssäni on varmasti tullut ylilyöntejä ja niitä tulee jatkossakin. Se on kai sitä mitä intohimoksi kutsutaan.”

Virran mielestä kokemusta ei pidä nähdä yhtäsuuruusmerkkinä eilisen kanssa.

Ikä ei ole ratkaiseva tekijä, mutta halu oppia uutta on. Se ei ole vuosirenkaisesta riippuva asia, vaan jatkuvasta uteliaisuudesta ja itsensä likoon laittamisesta.

”Jos kaikki tuntuu valjulta, on aika lopettaa. Myönnän olevani sillä lailla rasittava valmentaja, että kun haetaan muutosta ja esimerkiksi siihen liittyviä pelaajia. Olen kova painamaan päälle näissä tilanteissa”, Virta reflektoi.

”Toisaalta ajattelen, että jos olen niissä hetkissä rasittava, se on sen väärti, jos iso muutos tapahtuu. Sitä rasittavuutta on ison porukan helpompi sietää kuin sitä, että jos kaikki menisi päin helvettiä. Kun menee paremmin, kaikki saa olla enemmän rauhassa.”

Joskus myös työ on rasittavaa, kuluttavaa.

”Minulla on sellainen älysormus sormessa, joka mittaa nukkumista. Siitä voi jo seurata, että jos ei nuku hyvin, joku asia voi painaa ja on aika ottaa palaveri. En ole erilainen siinä, että minäkin voin paremmin ja olen rauhallinen, kun asiat ovat hyvin.”

”Puhun niissä palavereissa ehkä liikaa, mikä on itsekästä, mutta yritän ainakin antaa muillekin puheenvuoroja. Siinäkin on parantamisen varaa – kuten oikeastaan kaikessa muussakin.”

Elämän mysteeri

Paljon on puhuttu jo valmentamisen varjopuolista ja hyvistä asioista. Mutta mikä on Pekka Virralle kaikkein palkitsevinta valmentamisessa?

Kysymys on yksinkertainen, mutta myös kiinnostava siksi, että siihen voi vastata niin monin eri tavoin.

”Yhdessä käyty matka tulee mieliin usein ja niissä on myöhemmin hopeareunukset, kun paineet ovat poistuneet. Monen pelaajan kanssa on saanut myötäelää uraa ja joskus tarinat leikkautuvat. Monen kanssa tulee yhä epäsäännöllisen säännöllisesti keskusteluta ja se on hienoa, että sieltä tulee joskus kiitos. Tässä saa elää etuoikeutetussa asemassa kuitenkin. Harva ihminen saa niin monipuolisesti kiksejä tässä työssä ja kohtaa näin monipuolisesti erilaisia tilanteita.”

”Tosin ellei tässä olisi kesää välissä, en olisi kestänyt näin pitkään tässä kuitenkin aika raadollisessa leikissä. Kesät mahdollistavat ihmisen eheytymistä paineensieto- ja stressitilanteiden jälkeen. Sitten voi taas nähdä kokonaisuuden sopivan matkan päästä.”

Mitä pitkä ura on opettanut?

”Jos voin jotain lapsilleni opettaa, se on se, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa – mutta lähde kulkemaan. Ei kukaan tiedä mitä siellä tapahtuu.”

”Ehkä ihmisen onnistumiseen suurin vaikutin on lopulta kuitenkin onni, sitä vaaditaan monessa asiassa, vaikka miten hyvin tekisi asioita. Mutta jotta onnen voi löytää, on lähdettävä liikkeelle. Vain niin voi törmätä johonkin käänteentekevään tilanteeseen.”

800 ottelua on tämän illan jälkeen takana, mutta kuinka monta niitä vielä on edessä?

Sitä ei Virta tai kukaan muu vielä tiedä.

Yhden asian Virta kuitenkin tietää.

”Valmentaminen ei maistu nyt ainakaan pätkääkään huonommalta kuin koskaan aiemmin.”