Epätoivo ajaa epätoivoisiin tekoihin, sanotaan.

Muistan aikoinaan, kun eräs hyvin tunnettu jääkiekkohahmo tokaisi, että suljetun sarjan varjopuolena saatamme vielä tulla näkemään sen päivän, kun seurat alkavat myydä Liigassa tallipaikkoja formula ykkösten tapaan. Hän perusteli asiaa niin, että kun pelkoa putoamisesta ei enää ole, se laiskistaa ja saattaa altistaa ajattelulle, jossa millään ei oikein ole mitään väliä.

Vaikka ajatuksen leviämisen vaaran saattoi nähdä, tallipaikan myymisajatusta pidin silti käytännössä mahdottomana. Ei kai nyt sentään, muistan ajatelleeni.

Mutta keskiviikko osoitti, että nyt se päivä todella koitti.

Ensin Pelicans ilmoitti myyvänsä 100 000 euron hintaan paikkaa yhden ottelun ajaksi Tommi Niemelän johtamassa valmennustiimissä.

Pelicansin huuto.netin ilmoituksen mukaan kyse ei aivan silkasta elämysmatkasta ole, sillä kyseessä on myös ”vastuu ottelun avauskentällisestä ja maalivahtivalinnasta.”

Jokainen ymmärtää, että liigaseurat ovat nyt todella ahtaalla ja tuskaisessa tilanteessa taloudellisesti. On oltava luova. On keksittävä jotain uutta. Mutta onko sen varjolla järkevää myydä aivan kaikkea – jopa omaa uskottavuutta, vaikka ahdinko on päällä?

Olisi nimittäin kiinnostavaa olla kärpäsenä katossa kuulemassa, miten Niemelä tämän asian joukkueelleen perustelee, vaikka se ei hänen syynsä olekaan.

Miten päävalmentaja pyytää joukkueen edessä sitoutumista projektiin täysin, ottamaan sen tosissaan ja heittäytymään yhteiselle asialle, samalla kun valmentajan sielun täytyy – sen enempää keittiöpsykologiksi heittäytymättä – olla osin vaurioitunut.

***

Eikä tässä vielä kaikki.

Korisliigan Loimaan Bisons vei asian vieläkin pidemmälle ja kertoi myyvänsä paikkaa avausviisikossa samaan 100 000 euron hintaan.

Vielä on tietysti epäselvää, tarttuuko joku Pelicansin tai Bisonsin vieheeseen, mutta paljon kysymyksiä aiheesta on herännyt ja reaktiot ovat olleet monenlaisia. Jotkut ymmärtävät, jotkut eivät – jotkut eivät näe asiassa mitään sen kummempaa merkitystä.

Ässien Tommi Kerttula totesi lakonisesti Twitterissä:

”Sitten ei olekaan enää mitään urheilussa myymättä. Markkinointi pelannut urheilun läpi.”

Vaikeaa on Kerttulan kanssa eri mieltäkään olla.

Se kysymys Kerttulan sanojen jälkeen jää, voiko Liiga-seuraa ottaa vakavasti, jos se ei näytä ottavan kovinkaan vakavasti edes itse itseään – kun kaikki, ja viimeistään nyt voi sanoa että aivan kaikki, on kaupan?

Ja kun on, minkä viestin silloin lähettää?

Juuri senkö, että millään ei todella ole mitään väliä?

***

Onhan kaikenlaista urheilussa vuosien varrella toki jo nähty.

Esimerkiksi Martin Saarikangas on pelannut Veikkausliigassa, Jarkko Nieminen salibandyn pääsarjassa ja Aleksi Valavuori 30-vuotissyntymäpäivänsä yhteydessä Korisliigassa.

Kaipa niitäkin voi pitää harmittomina tempauksina, mutta jäikö niistä urheilulle käteen jotain positiivista – vai kuitenkin enemmän hävettävää? Kasvoiko uskottavuus vai hupeniko se?

Ja ehkä tämä on Liigallekin luontaista jatkumoa. Jo lopettaneet tähdet kuten Jan Lundell ja Lasse Kukkonen ovat vielä kerran päässeet jättämään jäähyväiset ihan oikeassa liigapelissä, eikä niistäkään pahemmin ole säpsähdetty. Juha-Pekka Hytösen vastaavanlainen peli siirtyi tuoreeltaan, koska ottelu olisi koronarajoitusten vuoksi pelattu ilman yleisöä.

Pelaajia on epäilemättä pyritty seuroissa kunnioittamaan, mikä on hienoa vaikka kyse tietysti on myös lipputulojen maksimoinnista. Mutta kunnioitettiinko kuitenkaan lopulta peliä?

Tämänkaltaisilla tempauksilla nyt lajia kuitenkin näytetään nykyään myyvän.

***

Kaikista suurin kysymys on, että voiko todella käydä niin, että joku yritysjohtaja tai varakas henkilö mieluummin ostaa yhden pienen hetken mittaisen elämyksen kuin sijoittaisi saman rahan seuraan ja lähtisi mukaan sen toimintaan? Kohtuullisen merkittävän siivun Pelicansista 100 000 eurolla ja varsinkin Bisonsista kaiketi saisi?

Jatkumoa tässäkin kenties on. Muutamista paikoista on jo kuulunut, että liigaseurojen näyttää jo nyt olevan vaikeaa löytää esimerkiksi seurojen puheenjohtajaksi uusia nimiä. Jopa koko Liigan puheenjohtajaksi on jo moneen kertaan ollut ehdolla vain yksi nimi – Heikki Hiltunen. Liigan toimitusjohtajan paikankin täyttäminen on kestänyt kauan.

Mistä se kertoo? Onko Liiga-kiekossa mukana olemisen arvo romahtanut osaajien silmissä ja ylipäätään yhteiskunnassa? Saako seurassa toimimisesta enää poliittisia irtopisteitä vai menettääkö niitä?

Mistä se kertoo ja miten näin on päässyt käymään?

Liigan kiinnostavuusarvosta on puhuttu tämänkin kauden aikana paljon – sillä sen on pelätty laskeneen. Joidenkin mielestä enemmän, jonkun mielestä vähemmän, mutta konsensus tuntuu olevan, että laskemaan päin se on.

Ja jos on niin, että Pelicansin tempaus puhutti enemmän kuin se on puhuttanut urheilulliselta puolelta koko kaudella, niin joku hälytyskello olisi soitava.

Tämänkaltaisilla tempuillako tilanne paranee?

***

Tuoreeltaan Suomessa naureskeltiin laajalti, että miten voi olla mahdollista, että Roman Rotenberg otti Pietarin SKA:ssa päävalmentajan pestin haltuunsa.

Harva kai sitä muisteli, että käytännössä sama – vaikka mittava ja arvostettava pelaajaura taustalla olikin – oli nähty KalPassa, kun KalPan pääomistaja Sami Kapasesta tuli myös KalPan päävalmentaja Sami Kapanen.

Tietysti Rotenbergin kohdalla on kyse pitkäaikaisemmasta pestistä kuin yksittäisestä ottelusta, mutta yhden asian luulisi ainakin olevan selvää.

Tämän päivän jälkeen ei Suomessa ole enää juuri varaa Rotenbergille tirskua.