Pesäpallon kehittymistä hidastaa tällä hetkellä paha vinoutuma – pelinjohtajien heikko arvostus.

Tämä näkyy pelinjohtajien palkkioissa ja palkoissa, mutta myös syvemmässä arvostuksessa ja ymmärryksessä pelinjohtajan merkityksestä. Monissa seuroissa kootaan edelleen ensin joukkueet ja aletaan viimeiseksi miettiä, mistähän tähän löytyisi joku ukko johtamaan peliä.

Useissa seuroissa – jopa Superia myöten – pelinjohtajan rooli nähdään edelleen pelkän pelin johtamisen kanssa ja työ painottuu lähes yksinomaan pelikauteen.

Pelinjohtajien heikko arvostus kuvastaa monessa mielessä lajin kehittymisen tasoa. Kysymys ei ole mitenkään poikkeuksellisesta asiasta urheilusta, sillä sama ilmiö on näkynyt monien muiden lajien evoluutiossa. Esimerkiksi jalkapallossa Pep Guardiolan ja José Mourinhon tasoiset valmentajat pääsivät huippupelaajien kanssa samoille palkoille vasta 2000-luvulla.

Jalkapallo on hyvä esimerkki myös valmentajien koulutukseen panostamisesta. Esimerkiksi Veikkausliiga-joukkuetta ei pääse valmentamaan ilman UEFA:n Pro -lisenssiä ja sen edellyttämää koulutusta. Pesäpallossa riittää sen sijaan, että on hyvä tyyppi.

Pelinjohtajien heikko arvostus näkyy myös siinä, että monet menestyneet ja pesäpalloon uusia tuulia tuoneet pelinjohtajat Juha Tanskasen, Pasi Varosen, Janne Vuorisen, Petri Pennasen, Sami-Petteri Kivimäen ja Matti Iivarisen johdolla ovat jättäneet kentän ja siirtyneet parempien lihapatojen ääreen.

Listaan voi lisätä myös Mikko Kuosmasen. Vaikka Kuosmanen johtaakin tulevalla kaudella Sotkamon Jymyn peliä, hänkin on ehtinyt olla pelinjohtajauransa aikana useita vuosia telakalla.

***

Pelinjohtajien työmäärä, vastuualueet ja sitä kautta työn vaatima ajankäyttö ovat radikaalisti kasvaneet pelin kehittymisen myötä.

On kuitenkin hyvä kysymys, kuinka hyvin tämä ymmärretään seuroissa ja seurajohtajien keskuudessa ja laajemminkin pesäpalloliikkeessä, ja miten se näkyy konkreettisella tasolla.

Uskallan väittää, ettei kovinkaan hyvin.

Miesten Superin pelinjohtajat saavat tällä hetkellä kaudesta karkeasti ottaen 20 000 – 50 000 euroa. Haitarin ylärekisterissä on vain pari pelinjohtajaa, lopuista suurin osa on alarekisterin miehiä.

Jokainen osaa laskea, mitä se tarkoittaa normaalin arkielämän kannalta. Siksi suurin osa Superin pelinjohtajista joutuu tekemään myös muita töitä, vaikka tosiasiassa pelinjohtajan tehtävän ammattimainen ja menestyksellinen hoitaminen edellyttäisi kokopäiväisyyttä. Toki työmäärä jakautuu epätasaisesti eri vuodenaikoina, mutta kokonaisuudessaan puhutaan kokopäiväisestä työstä.

Ymmärrän toki pelaajien arvon ja merkityksen, mutta jos parhaille pelaajille maksetaan tällä hetkellä kaudesta yli 60 000 euroa, pelinjohtajille pitäisi maksaa työn vaatimukset huomioiden 100 000 euroa – eikä summassa ole kovin paljon edes provokaatiota.

***

Pelinjohtajat tulivat pesäpalloon 1950- ja 1960-luvuilla. Aluksi pelinjohtajia pidettiin pelkkinä merkinnäyttäjinä, mutta siitä heidän asemansa ja arvotuksensa lähti kasvamaan, kunnes pelinjohtajista tuli urheilullisen puolen tärkein johtaja.

Vaikka pelinjohtajien arvostus ei olekaan kehittynyt muun pesäpallokehityksen mukana, pelinjohtajien syliin kaadetaan edelleen kaikki vastuu. Jos tulokset eivät vastaa odotuksia, maksumieheksi joutuu yleensä ensimmäisenä pelinjohtajana.

Ongelma syntyy siitä, että pelinjohtaja pannaan monissa tapauksissa tekemättömään paikkaan. Joukkue on usein koottu jo ennen pelinjohtajan palkkaamista tai häntä ei juurikaan kuunnella joukkuetta rakennettaessa.

Samaten organisaatio saattaa olla häilyvä.

Toisesta päästä karttaa löytyvät sellaiset seurat, joissa esimerkiksi viime kaudella ei välttämättä ollut edes kakkospelinjohtajaa ja pelinjohtajana tukena ollut organisaatio oli muutenkin ohut.

Toisessa päässä on vastaavasti seuroja, joissa organisaatiot kakkospelinjohtajineen, katsomovalmentajineen, fyysisine valmentajineen, videovalmentajineen, psykologisine valmentajineen, huoltajineen ja muine taustajoukkoineen ovat määrällisesti ja jopa laadullisesti erinomaisia, mutta tuota kaikkea johtaa enemmän tai vähemmän osa-aikainen pelinjohtaja.

Pelinjohtajan ei tarvitse olla kaikkien osa-alueiden erikoisasiantuntija, mutta jonkun on nähtävä ja ymmärrettävä kokonaisuus – miten esimerkiksi lajivalmentajien ja fysiikkavalmentajien työ siirtyy ja konkretisoituu kentälle lajissa nimeltä pesäpallo.

Esimerkiksi fyysinen valmennus sisältää tänä päivänä muutakin vain perinteistä nopeus- ja voimaominaisuuksien treenaamista. Rinnalle on tullut lajisuorituksia ja lajiominaisuuksia tukevia valmennusmetodeja. Niitä ei voi kuitenkaan treenata ja kehittää irrallisina ominaisuuksina, vaan kaiken on sovittava kokonaisuuteen – ja jonkun on ymmärrettävä se, mistä kokonaisuus muodostuu ja miten kokonaisuudesta syntyy menestyvä joukkue.

Pelinjohtajan pitäisi pystyä johtamaan parhaimmillaan 20-30 ihmisen organisaatiota ja ymmärtämään niin valmentamiseen, lajiin kuin johtamiseen liittyvät muuttujat – ja viemään kokonaisuutta kohti varsinaista tavoitetta, pelaamista.

Ja vasta sitten päästään puhumaan pelinaikaisesta johtamisesta – pelaamisen taktisesta johtamisesta ja siihen liittyvistä muuttujista alkaen pelaajista ja päätyen kaikkeen siihen informaatioon, jota pelinjohtaja itse ja hänen taustajoukkonsa pystyvät pelistä ottelun aikana keräämään.

***

Palaan alkuperäiseen kysymykseeni pelinjohtajien arvostuksesta ja siitä, miten hyvin pelinjohtajien tehtävät ja vastuu tänä päivänä seuroissa ja koko pesäpalloliikkeessä ymmärretään – ja ymmärretäänkö ylipäätään sitä, mitä ominaisuuksia hyvältä pelinjohtajalta tällä hetkellä vaaditaan.

Kysymys on siinä mielessä pesäpallon kannalta kriittinen, että pelin kehittyminen on suoraan verrannollinen pelinjohtajien tasoon – aivan, kuten jalkapallon kehittyminen on ollut suoraan verrannollinen Pep Guardiolan kaltaisiin valmentajiin.

Nyt pesäpallossa ollaan kuitenkin tilanteessa, että valtakunnan kymmenestä parhaasta vielä voimissaan olevasta pelinjohtajasta vain muutama toimii pelinjohtajana. Loput hankkivat elantonsa muissa tehtävissä, osa jopa kokonaan lajin ulkopuolella. Vaarana on, että nytkin kaikista kehityskykyisempien pelinjohtajien urat jäävät samalla tavalla lyhyiksi kuin heidän edeltäjillään on jäänyt.

Ensimmäinen askel pelinjohtajien aseman parantamisessa olisi juuri ymmärryksen lisääminen siitä, mitä osaamista pelinjohtajilta tänä päivä pesäpallossa vaaditaan.

Ymmärrän toki, että 20 000 euroa toisella kädellä hoidettavasta oto-hommasta voi olla henkilökohtaisesta näkökulmasta houkutteleva vaihtoehto, mutta onko se lajin etu?

Siksi pelinjohtajien olisi pidettävä paremmin huolta omasta asemastaan. Vaadittava asioiden laittamista kuntoon eikä vain tyydyttävä siihen, mitä tarjotaan – ja jäädä marisemiseen, ettei meidän seurajohto ymmärrä asioita.

Toinen kriittinen asia on koulutuksen lisääminen. Tiedän, että moni seurajohtaja ja pitkän peliuran tehnyt pelaaja hyppää takajaloilleen, jos sanon, että pesäpallon pitäisi ottaa oppia jalkapallosta ja Superin pelinjohtajilta olisi vaadittava saman tyyppinen UEFA Pro -tutkinto kuin Veikkausliiga-valmentajilta.

Jossain vaiheessa se pitää joka tapauksessa vaatia, jos haluamme maksimoida pelin ja pesäpallovalmennuksen kehittymisen.

***

Vaikka pelinjohtajien arvostus on tällä hetkellä mitä on, tilanne ei ole kuitenkaan toivoton. Pesäpallossa on kaikesta huolimatta pelinjohtajia ja pelinjohtamisesta kiinnostuneita osaajia, jotka ymmärtävät pelinjohtamisen kokonaisvaltaiset vaatimukset ja ovat aidosti kiinnostuneita kehittämään itseään vaatimusten edellyttämällä tavalla.

Myös siinä, että Sotkamon Jymy on naarannut jo nyt vuoden 2024 pelinjohtajaksi Iiro Haimin ja Hyvinkään Tahko Jarkko Pokelan, on iso positiivinen viesti. Ideaalinen aika palkata pelinjohtaja ei ole kauden jälkeen, vaan mielellään edellisenä syksynä – tai jopa sitä edellisenä syksynä, kuten Haimin ja Pokelan kohdalla.