Miesten perinteinen Itä–Länsi päättyi Tampereella lauantaina Idän niukkaan voittoon kotiutuslyöntikisan jälkeen. Sunnuntaina Itä ja Länsi mittaavat toistensa vahvuutta naisten Itä–Lännessä.

Tämän vuoden Itä–Lännessä oleellista ei ole kuitenkaan se, katosiko pallo jossain kohtaa otteluita kakkospuolelta Kaupin metsikköön.

Paljon oleellisempi kysymys on, minne ihmeeseen katosi pesäpallon historiallinen 100-vuotisjuhlavuosi?

Kun pesäpallon 100-vuotisjuhlavuotta alettiin suunnitella ja siitä alettiin puhua, kaikki näytti lupaavalta. Suomen kansallispeli saisi arvoisensa 100-vuotisjuhlavuoden, jota olisi mahdoton kenenkään ohittaa tai olla huomaamatta.

Nyt sen sijaan ollaan tilanteessa, että historiallista juhlavuotta on vaikea huomata. Toki erilaisten vuoden aikana järjestettävien tapahtumien päälle voidaan liimata lätkä ja nimetä pesäpalloleirit juhlavuoden leireiksi tai Turun Lady Pesis -tapahtuma juhlavuoden tapahtumaksi, mutta leirit ja Lady Pesikset olisi järjestetty joka tapauksessa, kuten ne on tehty ennenkin.

Ehkä Puumalassa ensi viikonloppuna pelattava julkkispesäpallo-ottelu Aku Hirviniemineen, Tiia Lousteineen, Ville Haapasaloineen, Matti Eskoineen ja Ari Rasilaisineen voitaisiin hyvällä tahdolla puristaa hieman uniikimmaksi juhlavuoden tapahtumaksi, mutta oliko esimerkiksi miesten Itä–Länsi oikeasti pesäpallon 100-vuotisjuhlavuoden mittainen tapahtuma vai ahtaaseen kalenteriin sullottu perushyvä Itä–Länsi-ottelu, jota oli seuraamassa paikan päällä vain 3285 katsojaa.

Eikö tämä olisi esimerkiksi ollut se Itä–Länsi, jossa tasavallan presidentin olisi pitänyt olla paikalla?

Eikö Tampereessa järjestettävän Itä–Lännen ympärille olisi voitu järjestää samanlaista karnevaalia kuin mitä Helsinkiin suunniteltiin – tai eikö Tampereelle olisi voitu järjestää vaikka samanlaisia maakuntien tapahtumia kuin 90-luvulla Helsingissä?

Ilmeisesti ei voitu.

***

Minne siis pesäpallon 100-vuotisjuhlavuosi katosi ja miten se katosi?

Aloitetaan suunnitelmista.

Kun pesäpallon 100-vuotisjuhlavuotta alettiin suunnitella, suunnitelmat kuulostivat lupaavilta. Jokaiselle juhlavuoden osa-alueella oli omat työryhmänsä ja niillä vetäjänsä.

Jonne Kemppaisen tultua Pesäpalloliiton myyntijohtajaksi, suunnitelmiin tuli vielä kokonaan uudenlaista tuulta ja suuruutta. Kemppainen uskalsi ajatella isosti ja lähteä tekemään juhlavuodesta sellaista näytelmää ja tapahtumaa, että se olisi kuvainnollisesti pysäyttänyt parhaimmillaan koko Suomen.

Kemppaisen suunnitelmissa oli tuoda pesäpallon 100-vuotisjuhalavuosi erityisen näkyvästi Helsinkiin. Suunnitelmien kruununa oli miesten ja naisten finaaleiden tai Itä-Lännen pelaaminen Olympiastadionilla. Kemppainen tuli suunnitelmiin liian myöhään taloon, jotta Olympiastadionin olisi ehtinyt varata kahdeksi viikoksi keskikesällä, mutta syksyltä aikaa olisi löytynyt.

Kemppaisen suunnitelmissa Olympiastadionin ottelut olisivat olleet juhlavuoden kruunu, jonka ympärille olisi järjestetty ja rakennettu karnevaalimainen erilaisten tapahtumien sarja. Tapahtumien lisäksi pesäpalloa ja historiallista juhlavuotta olisi mainostettu näkyvästi niin televisiossa kuin muissakin kanavissa aina raitiovaunujen kylkiä myöten.

Ja mikä yhtä oleellista: Kemppainen laski, että hänen konseptinsa mukainen juhlavuosi olisi tuonut mittavan näkyvyyden ansiosta jopa 500 000 euroa ylimääräistä pesäpalloliikkeen kassaan.

Kemppaisen suunnitelmat ajautuivat vastatuuleen ja tapa, millä Pesäpalloliiton korkein johto jyräsi hänen suunnitelmansa, oli viimeinen niitti Kemppaiselle. Hän jätti paikkansa juhlavuoden kapellimestarina ja lopulta myös Pesäpalloliiton myyntijohtajana.

Kemppainen ei ollut ainoa lähtijä. Itse asiassa kaikki alkuperäiset 100-vuotisjuhlavuoden suunnittelusta vastuussa olleet henkilöt ovat joko eronneet tai erotettu.

Nyt sitten ollaan siinä tilanteessa, jossa pesäpallon ainutlaatuisesta mahdollisuudesta on tullut ainutlaatuinen menetetty mahdollisuus. Juhlavuosi on ollut niin totaalinen epäonnistuminen, että sen kutsuminen pannukakuksi olisi loukkaus pannukakkua kohtaan.

Toki nyt voidaan alkaa suunnitella kymmenen vuoden päässä olevia pesäpallon 110-vuotisjuhlia ja Pesäpalloliiton 100-vuotisjuhlia, mutta jokainen ymmärtää, että pesäpallon 100-vuotisjuhlissa on täysin erilainen glamour kuin 110-vuotisjuhlissa tai liiton 100-vuotisjuhlissa.

Pesäpallo ei toista kertaa sataa vuotta täytä.

***

Tässä kohtaa on enää myöhäistä ja jopa turhakin etsiä syyllisiä. Maito on kaatunut eikä sitä saa enää takaisin kannuun, vaikka mitä tekisi.

Toivottavasti pesäpalloliike uskaltaa katsoa asiassa totuutta silmiin, eikä paeta näennäisten selitysten taakse.

Takana on toki kaksi koronavuotta ja vanha vainooja on taas nostamassa päätään, mutta ei tämä juhlavuosi koronaan kaatunut. Joku voi jälkiviisaasti myös sanoa, että Tahko Pihkalan ”militaristisjuurisen” pelin ylenpalttinen juhliminen ei olisi ollut soveliasta Ukrainan sodan aikana, mutta näkikö joku pesäpalloliikkeen sisällä, että tällainen sota tulisi ja siksi juhlavuoden suunnitelmat pantiin pakettiin jo hyvissä ajoissa?

Se, että pesäpallo hukkaa ainutlaatuisen mahdollisuutensa, on valitettavaa myös sitä taustaa vasten, että osaamisesta näyttävän juhlavuoden järjestäminen ei ole ollut kiinni. Pesäpalloliike on ollut parhaimmillaan erinomainen bakkanaalien järjestäjä, oli kyse sitten Lemmenlaivasta, erilaisten mitaleiden jakokarnevaaleista tai kansallispuvuissa marssivista marssirivistöistä.

Siksi 100-vuotisjuhlavuoden hukkaaminen onkin syytä nähdä laajempaa taustaa vasten. Kysymys ei ole yhdestä juhlavuodesta, vaan pesäpalloliikkeen ja ennen kaikkea Pesäpalloliiton nykytilasta.

Pesäpallossa on paljon toimivia ja erinomaista työtä tekeviä seuroja – jotka olisivat halunneet ottaa suuremman roolin 100-vuotisjuhlavuoden hyödyntämisessä –, mutta Pesäpalloliitto on tällä hetkellä lamaannuksen ja hajaannuksen tilassa.

Siksi 100-vuotisjuhlavuoden ja siihen liittyvien valtavien mahdollisuuksien lähdes täydellinen hukkaaminen ei ole yllättävää.

Ehkä ainoa, mitä tässä tilanteessa voi ja kannattaa enää tehdä, on erään seurajohtajan puolivakavissaan esittämä ajatus Hesarin etusivun ostamisesta ja ilmoituksesta, että ”juhlimme 100-vuotisjuhliamme työn merkeissä”.