Suomen alle 21-vuotiaiden jalkapallomaajoukkue selvitti tiensä ensi kesänä Slovakiassa pelattavaan EM-lopputurnaukseen, vaikka hävisikin Norjalle Stavangerissa tiistaina pelatussa toisessa osaottelussa 1-2. Perjantainen 5-1-unelmavoitto Tampereella riitti lennättämään Pikkuhuuhkajat EM-kisoihin yhteismaalein 6-3.

Historiallisena saavutusta pidetään yleensä silloin, kun jokin asia saavutetaan ensimmäisen kerran. Tässä mielessä kysymys ei ole nyt historiallisesta saavutuksesta, sillä Pikkuhuuhkajat selviytyi ensimmäisen kerran vuoden 2009 EM-lopputurnaukseen.

Lähelle historiallista saavutusta Pikkuhuuhkajien EM-kisapaikka kuitenkin on, sillä Suomen selviytyminen miesten tasolla ja vanhemmissa nuorisomaajoukkueissa on harvinaista herkkua.

Miesten A-maajoukkue on pelannut arvokisojen lopputurnauksessa vain kerran – kesällä 2021, kun Markku Kanerva johti Huuhkajat EM-kisoihin. Kanerva oli myös Pikkuhuuhkajien päävalmentaja Suomen pelatessa vuonna 2009 alle 21-vuotiaiden EM-kisoissa.

Alle 18-, 17- ja alle 16-vuotiaiden maajoukkueilta löytyy merkintöjä arvokisojen historiasta, mutta tilastoja väärentää se, että vielä 1970-luvulla kisoihin päästiin yleensä ilmoittautumalla. Lisäksi U18-maajoukkue selviytyi kahdesti EM-kisoihin isäntämaana.

Myös U19-maajoukkueen ainoa esiintyminen EM-kisoissa vuonna 2018 tuli kisaisännyyden kautta.

Suomelle aukeni paikka myös vuoden 2001 Nuorten MM-kisoihin Argentiinaan, kun  Suomi selvitti tiensä edellisenä vuonna pelattuihin alle 18-vuotiaiden EM-kisoihin ja sijoittui kahdeksan maan turnauksessa kuuden parhaan joukkoon, vaikkei päässytkään jatkoon omasta alkulohkostaan.

Vuoden 2001 kisojen jälkeen Fifa muutti ikäluokitusta ja Argentiinassa käytetty U20-ikäluokitus putosi U19- ja U21-ikäluokkien välistä pois.

***

Pikkuhuuhkajien EM-kisapaikka tulee suomalaisen jalkapallon kannalta erinomaisessa saumassa.

A-maajoukkueen lento on ollut jo pidemmän aikaa taantuvaa vaappumista ja synkkä syöksykierre huipentui tänä syksynä, kun Suomi hävisi kaikki kuusi Kansojen liigan otteluaan.

Tappioputki on Suomen pisin yli 40 vuoteen ja musta vuosi 2024 vertautuu vuoteen 2016, jolloin Huuhkajat hävisi Hans Backen alaisuudessa 11 ottelustaan yhdeksän – eikä vuosi tuonut Suomelle yhden yhtä voittoa.

Pikkuhuuhkajien kisapaikka ei ole vain tervetullut vastalääke Huuhkajien nykyiseen synkkyyteen. Edessä on toinen mittava haaste, sillä Huuhkajat on ajautumassa kohti väistämätöntä nuorennusleikkausta.

Kahdessa viimeisessä Kansojen liigan ottelussa Irlantia ja Kreikkaa vastaan Kanervan ryhmässä oli kymmenen pelaajaa, jotka olivat täyttäneet jo 30 vuotta:

Teemu Pukki ja Lukas Hradecky ovat jo 34-vuotiaita ja Rasmus Schüller 33-vuotias, minkä lisäksi 30 vuoden rajapyykin ovat ylittäneet Jesse Joronen, Daniel O’Shaughnessy, Robert Ivanov, Nikolai Alho, Jere Uronen, Robin Lod ja Joel Pohjanpalo.

Myös täksi vuodeksi Huuhkajien avuksi Ruotsista löydetty Adam Ståhl on 30-vuotias.

Se, että pelaaja on yli 30-vuotias, ei tarkoita hänen Huuhkaja-tarinansa loppumista, mutta yhtä kiistatonta on, että vastaranta näkyy jo ja jäljellä olevia pelivuosia lasketaan poikkeustapauksia lukuun ottamatta yhden käden sormilla.

Pikkuhuuhkajien loistava menestys ja selviytyminen EM-kisoihin antavat uskoa siihen, että Huuhkajat ei voi vain selvitä A-maajoukkueen väistämättömästä nuorennusleikkauksesta, vaan heidän myötään Huuhkajien tarinassa voi käynnistyä vieläkin upeampia lukuja mitä tähän mennessä on nähty.

Nytkin Pikkuhuuhkajissa pelaa useita pelaajia, jotka etsivät jo siipiensä alle ilmaa kansainvälisille kentillä – ja näissä karsinnoissa vastuussa olleen ikäpolven takaa on nousemassa Matias Siltasen johdolla jo seuraava aalto nuoria suomalaislupauksia.

***

Vaikka Pikkuhuuhkajien EM-kisapaikka onkin erinomainen saavutus ja vahva osoitus siitä, että suomalaisessa jalkapallossa tehdään paljon oikeita asioita, haasteet eivät tähän lopu.

Jalkapallossa on siirrytty aikaan, jossa yhä nuoremmat pelaajat pystyvät ottamaan vastuuta jopa kaikista suurimmissa seuroissa ja maajoukkueissa – ja parhaista pelaajista maksetaan tähtitieteellisiä siirtokorvauksia.

Tässä kohtaa on turha ottaa vertailukohdaksi Lamine Yamalin, Endrickin tai Pau Cubarsin kaltaisia ihmepoikia. Paljon oleellisempi vertauskohta löytyy samoilta leveysasteilta Suomen kanssa.

Norjasta ja Ruotsista on noussut maailmalle Erling Hålandin, Martin Ødegaardin, Alexander Isakin ja Viktor Gyökeresin kaltaisia pelaajia, joiden arvot liikkuvat tällä hetkellä 100 miljoonan euron kahta puolta.

Jos Teemu Pukki olisi ollut Norwichissa ollessaan 20-25-vuotias, hänestä olisi voitu hyvinkin maksaa 20-30 miljoonan euron siirtosumma, mutta tällä hetkellä suurin suomalaispelaajasta koskaan maksettu siirtosumma on 13 miljoonaa euroa, jonka Rubin Kazan maksoi elokuussa 2011 Kiovan Dynamolle Roman Eremenkosta.

Vaikka siirtosummat kertovat vain osan totuudesta, kysymys kuuluu, miksi Suomesta ei tule pelaajia, joista maksettaisiin kymmenien miljoonien eurojen siirtosummia?

***

Toinen yhtä iso kysymys on, missä ovat suurissa sarjoissa pelaavat nuoret suomalaispelaajat?

Toki heitä ei ole pilvin pimein Norjassa ja Ruotsissakaan, mutta heitä kuitenkin on.

Oscar Bobb oli kesän loistopelien myötä nousemassa Manchester Cityn avaukseen ennen elokuista loukkaantumistaan – ja hän, kuten myös RB Leipzigissa ryminällä läpimurtonsa tehnyt Antonio Nusa olisivat voineet ikänsä puolesta pelata ensi kesän EM-kisoissa, jos Norja olisi sinne selviytynyt!

Myös Ruotsi olisi voinut nimetä kisamiehistöönsä tukun mielenkiintoisia pelaajia – jos Ruotsi olisi selvinnyt kisoihin!

Eintracht Frankfurtin uusi talismaani Hugo Larsson on vasta 20-vuotias ja voisi ikänsä puolesta pelata vielä vuoden 2027 U21-EM-kisoissakin. Samoin voisi myös Lucas Bergvall, josta Tottenham maksoi vuosi sitten 10 miljoonaa euroa.

Anthony Elanga olisi myös voinut pelata tulevan kesän EM-kisoissa. Hän ei pystynyt vakiinnuttamaan paikkaansa Manchester Unitedista, mutta hänen potentiaalistaan kertoo paljon se, että Nottingham maksoi vuosi sitten ruotsalaisesta 17,5 miljoonaa euroa.

Se, että Norjasta ja Ruotsista tulee pelaajia, joista maksetaan jättimäisiä siirtosummia ja jotka nousevat jo nuorina suurten seurojen pelaavaan kokoonpanoon, herättää kysymyksen, mitä suomalaisilta pelaajilta puuttuu?

Eikö suomalainen pelaajapolku kasvata sellaisia pelaajia, joista voisi kasvaa esimerkiksi Alexander Isakin ja Viktor Gyökeresen kaltaisia ja tasoisia pelaajia?

***

Pikkuhuuhkajien EM-kisapaikkaa pitää juhlia täysin rinnoin ja koko sydämestä, mutta kisapaikka ei saa hämärtää perspektiiviä ja sen takana olevia haasteita.

Suomalaiseen pelaajakasvatukseen liittyvien kysymysten lisäksi toinen suuri haaste on ymmärtää, mitä menestyminen kansainvälisillä kentillä edellyttää tänä päivänä: mitä se edellyttää valmennuksellisesti ja taktisesti, ja mitä se edellyttää kokonaisvaltaisena toimintana yksittäisessä maajoukkueessa?

Palloliitolla on ollut paha taipumus jakaa eri maajoukkuevalmentajien posteja sattumanvaraisesti. Väillä on tuntunut siltä, että maajoukkuevalmentajien ja muiden tärkeiden avainpaikkojen täyttämisessä kysymys on ollut enemmänkin hyvien tyyppien ja puurtajien palkitsemisesta ja heistä huolehtimisesta kuin siitä, että tehtäviin olisi palkattu parhaat osaajat.

Ei ole mikään salaisuus, että kaikki eivät olleet Palloliitossa ja palloilupiireissä järin iloisia, kun Mika Lehkosuo ja etenkin Gert Remmel alkoivat liikkua Palloliiton takeissa saatuaan Pikkuhuuhkajat johdettavakseen. Lehkosuo oli monien silmissä omapäinen oman tiensä kulkija ja Remmel lähinnä virolainen kirosana.

Toivottavasti Pikkuhuuhkajien EM-kisapaikka saa viimeisetkin Palloliiton politrukit ymmärtämään, millä perusteella valmentajien paikat ja laajemminkin kaikki suomalaisen jalkapallon avainpaikat kannattaa täyttää.