Huuhkajat pelasi kaksi hyvin erilaista MM-karsintaottelua Ukrainaa ja Kazakstania vastaan. Ukraina-ottelusta oli vaikea löytää positiivisia asioita, mutta Kazakstanissa suoritus oli kokonaisuudessaan hyvä ja pelaamisessa oli lähinnä pieniä parannettavia asioita. Hyvän esityksen voisi tietenkin laittaa suomalaiskansalliseen tapaan vastustajan huonouden piikkiin, mutta Kazakstan-ottelussa oli kuitenkin selkeästi nähtävissä ne syyt, mitkä aiheuttivat positiivisen muutoksen Huuhkajien pelaamisessa.

Ukrainaa vastaan Suomi pelasi kritisoimallani 5-3-2 systeemillä, jossa pelaajat eivät pääse hyödyntämään osaamistaan maksimaalisella tasolla. Nytkin esityksestä paistoi jälleen läpi epävarmuus.

Parhaat kertoimet kaikkeen urheiluun Expektiltä! Tästä kyytiin!

Kazakstanissa Markku Kanerva muokkasi pelisysteemin 4-4-2:ksi ja mikä vielä tärkeämpää, hän laittoi kentälle vihdoin parhaat pelaajat. Positiivinen muutos ei ollut suuri vain Ukraina-otteluun verrattuna. Se oli selvä myös syyskuussa Helsingissä pelattuun Kazakstan-otteluun verrattuna-

Jalkapallossa voidaan aina keskustella, kuuluuko joku pelaaja avaukseen vai ei, mutta Huuhkajien ongelmana on jo useissa otteluissa ollut se, että pelisysteemi ja pelaajavalinnat eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Nyt niitä molempia asioita oli korjattu oikeaan suuntaan Kazakstan-ottelussa.

***

Valmentajan perustehtävä on periaatteessa yksinkertainen, olipa kyseessä sitten maajoukkue tai seurajoukkue: hänen on rakennettava joukkueelle sopiva pelisysteemi ja valita ja roolittaa pelaajat tähän systeemin. Sen lisäksi hänen on luonnollisesti laadittava otteluihin hyvä pelisuunnitelma.

Itsestään selvää, eikö?

Pitäisi olla, mutta todellisuudessa monet joukkueet pelaavat edelleen x-muodossa ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Pelaajat menevät kentälle hieman karrikoidusti sanottuna ratkomaan ongelmia keskenään. Jos sen lisäksi kentällä eivät ole parhaat pelaajat, joukkue on silloin yleensä isoissa vaikeuksissa.

Ukraina- ja Kazakstan-otteluissa nähtiin konkreettisesti näiden kahden asian välinen ero. Ukrainaa vastaan Huuhkajien pelisysteemi ei toiminut ja pelaajat olivat epävarmoja, koska eivät tienneet, miten toimia – eikä kentällä olleet parhaat pelaajat. Kazakstania vastaan pelisysteemi toimi, pelaajat tiesivät tehtävänsä ja kentällä oli parhaat pelaajat. Ei se sen kummempaa ollut.

***

Jussi Leppälahti nosti omassa otteluanalyysissään esille Kazakstania vastaan loistavasti pelanneet Robert Ivanovin ja Urho Nissilän. Niin nostan minäkin.

Nissilä on päässyt jo aiemmin näyttämään kentälle osaamistaan, mutta Ivanov on joutunut odottamaan pitkään omaa mahdollisuuttaan. Oli hienoa, että hän käytti näytönpaikkansa ja pelasi toivon mukaan itsensä saman tien avaukseen.

Voisin kehua Nissilän ja Ivanovin esityksiä monellakin tapaa, mutta nosta tässä esille erittäin tärkeän toisen heihin liittyvän näkökulman: Nissilä ja Ivanov ovat molemmat esimerkkiä pelaajista, jotka ovat tulleet niin sanotusti liiton ulkopuolelta A-maajoukkueen pelaavaan kokoonpanoon. Ivanovilla ei ole yhtään poikien tai nuorten maaottelua takanaan ja Nissilälläkin vain muutama yksittäinen kokeilu. Myös esiintymiset A-maajoukkueessa jäävät heidän kaltaisilla pelaajilla usein eksoottiselle talvimaajoukkueleireille ja vaihtomiehen rooliin oikeissa maaotteluissa.

Palloliitossa olisikin tärkeää miettiä isommassa kuvassa, kuinka saamme jo nuorisovaiheessa laajemmin pelaajia mukaan maajoukkuetoimintaan. Nyt pelaajia karsinoidaan jo teini-iässä, minkä seurauksena Suomi on menettänyt monta lahjakasta pelaajaa, kun he eivät ole päässeet mukaan nuorten maajoukkuetoimintaan tai he ovat lokeroinnin seurauksena saattaneet menettää jopa motivaationsa ottaa jalkapallon enää tosissaan.

Muista myös Tapio Suomisen live tietovisailu torstaisin kello 19.30 – ja muuta tieto rahaksi!

Siksi tällainen pelaajien lokeroiminen jo teini-iässä – tai puhumattakaan, että heitä lokeroidaan jo kahdeksanvuotiaina – pitäisi ajaa alassa. Pelaajakartoitukseen olisi panostettava lisää ja maajoukkuetoimintaan pitäisi saada huomattavasti enemmän junioripelaajia kuin nyt.

Toivottavasti Nissilän ja Ivanovin läpimurrot A-maajoukkueessa käynnistäisivät asian tiimoilta laajemmankin keskustelun – ja samalla näkemään sen, että tärkeämpää kuin millaista polkua pitkin pelaajat ovat A-maajoukkueeseen nousseet ja missä he pelaavat, on se, mitä pelaajat osaavat ja missä vireessä he ovat. Nissilä ja Ivanov olivat molemmat merkittävässä roolissa Kazakstanissa ja he tuovat maajoukkueeseen tervettä kilpailua, joka auttaa koko joukkuetta.

***

Ivanovin ja Nissilän loistopelien pitäisi selkeyttää myös maajoukkuevalintoja.

On selvää, että Huuhkajien puolustuslinja pitää jatkossa rakentaa Ivanovin ympärille ja Nissilä on ottanut omakseen paikan Huuhkajien keskikentällä Rasmus Schüllerin, Glen Kamaran ja Robin Lodin rinnalla. Toki hyökkääviin rooleihin löytyy myös hyviä vaihtoehtoja ja sitä kautta sitä tervettä kilpailua. Robert Taylor ja Onni Valakari ovat tässä jonossa ensimmäisinä.

Maalivahtitilanne on Suomelle erinomainen, sillä Lukas Hradeckýlla on erinomainen kakkonen, Jesse Joronen.

Hyökkääjätilanne on myös hyvä. Teemu Pukki ja Joel Pohjanpalo ovat tasonsa osoittaneet, ja vaikka Marcus Forss onkin erinomainen viimeistelijä, pitäisin juuri nyt parhaana vaihtoehtona Pukille ja Pohjanpalolle Roope Riskiä.

Taivaanrannalle on nousemassa myös mielenkiintoinen kysymys hieman pidemmällä aikavälillä. Pukki on jo 31-vuotias ja vaikka hänen jaloissaan onkin vielä hyviä pelivuosia, niitä ei kuitenkaan ole loputtomasti. Siksi Pukin vetäytymiseen olisi hyvä alkaa varautua jo aikaisemmin ja antaa nuorille tulevaisuuden lupauksilla näytönpaikkoja. Pystyvätkö esimerkiksi Eetu Mömmö tai Anthony Olusanya kasvamaan niihin saappaisiin?

Muista nuorista Anssi Suhosella ja Naatan Skytällä voisi olla jo nyt annettavaa A-maajoukkueessa.