RoPSin puheenjohtaja Risto Niva kohahdutti jalkapallopiirejä suorasukaisella twiitillä, kun RoPS oli voittanut lauantaina kotikentällään TPS:n 1–0 ja varmistanut turkulaisten sijaan pääsyn karsimaan ensi kauden Veikkauliiga-paikasta.

Nivan mukaan RoPSin voitto TPS:stä johtui valmentajien tasoerosta.

”Mikko Mannila on valmentaja. Ei vanha huippupelaaja ole aina hyvä valmentaja. Seuroilla paljon opittavaa tässä, valmentajaksi pitää kasvaa ja käydä pitkä tie”, Niva kirjoitti.

Sanon sen suoraan. Eilinen @ropsrovaniemi voitto TPS vastaan johtui valmentajien tasoerosta. Mikko Mannila on valmentaja. Ei vanha huippupelaaja ole aina hyvä valmentaja. Seuroilla paljon opittavaa tässä, valmentajaksi pitää kasvaa ja käydä pitkä tie.

— Risto Niva (@RistoNiva) October 24, 2021

Siitä, miten tyylikäs ele Nivan twiitti oli tai ratkesiko ottelu oikeasti valmentajiin, voidaan aina keskustella, mutta itse asiassa Niva on oikeassa.

Seuroilla ei ole opittavaa vain valmentajaksi kasvamisen tien ymmärtämisessä, vaan ylipäätään valmentajien rekrytointiprosessien ymmärtämisessä ja hallitsemisessa.

Eikä kysymys ole vain suomalaisesta ilmiöstä. Kysymys koskee kaikkia lajeja ja maailman suurimpia seuroja. Jopa kaikista punaisimmat Manchester Unitedin alkavat vähitellen myöntää, että heidän miljardiluokan tähtijoukkuettaan luotsaa tällä hetkellä norjalainen amatööri.

On selvää, että valmentajat voivat onnistua tai epäonnistua tehtävässään samalla tavalla kuin pelaajatkin. Sekin on selvää, että yksikään valmentaja ei voi tehdä yliluonnollisia ihmeitä. Tarvitaan myös tietyn tasoiset pelaajat ja joukkue – tai sitten niin paljon aikaa kuin aikoinaan Guy Rouxilla AJ Auxerressa.

Tosin tämän sairauden taudinkuvaan kuuluu, ettei valmentajille ymmärretä antaa aikaa, vaikka siihen olisi kuinka vahvat perusteet.

Parhaat kertoimet kaikkeen urheiluun Expektiltä – kokeile jopa 50 euron ilmaisvedolla!

***

Mikä sitten valmentajarekrytoinneissa mättää?

Tullaan herkälle alueelle.

Valmentajan valinta on monille seurajohtajille ja urheilujohtajille eräänlainen tehtävien tehtävä, johon liittyy paljon suurempia arvoja kuin se, että seura tai maajoukkue saisi itselleen mahdollisimman hyvän päävalmentajan. Se, että saa valita valmentajan, symboloi valtaa ja asemaa. Sitä, että on suurista tapeista suurin.

Kalervo Kummola piti kunnia-asiana, että hän päätti valtansa vuosina Leijonien päävalmentajasta riippumatta siitä, mitä hänen adjutanttinsa tai lakeijansa sanoivat. Samoin ovat tehneet sadat ja tuhannet muutkin seurajohtajat ja lajiliittojen puheenjohtajat.

Seurajohtajille voi olla erilaista osaamista ja esimerkiksi hyvä psykologinen silmä, mutta oleellinen kysymys kuuluu, kuinka hyvin he ymmärtävät oikeasti sitä, millaisista prosesseista urheilujoukkueen menestys koostuu ja millainen päävalmentaja niitä prosesseja tarvitaan johtamaan. Seurallahan voi olla muitakin strategisia tavoitteita kuin vain sarjataulukkopohjainen menestyminen, minkä vuoksi myös prosessien johtaminen voi tarkoittaa eri seuroissa eri asioita.

Se, että päävalmentajan valinnasta päättävät lajiamatöörit, ei tarkoita, etteikö seura voisi löytää silti hyvän valmentajan. Onhan rikkinäinen kellokin kahdesti vuorokaudessa oikeassa.

Tästä rikkinäisen kellon teoriasta on hyvä esimerkki HPK.

Antti Pennanen oli HPK:n johdolta rekrytointina täysosuma. Pennanen luotsasi talousahdingossa kamppailleen HPK:n Suomen mestariksi. Sama organisaatio valitsi Pennaselle samanlaisilla silmillä ja samanlaiselle prosessilla seuraajan, Matti Tiilikaisen, joka luotsasi samaisen HPK:n sarjajumboksi ja sai tämän Liiga-kauden alussa lopulta potkut.

Epäonnistuiko Tiilikainen Pennasen seuraajana – vai HPK Pennasen seuraajaa valitessaan?

***

Kysymys voi olla usein myös onnekkaasta sattumasta, joka saa valitsijat näyttämään suurilta visionääreiltä ja älyköiltä.

Suomen Palloliitto oli jo sopinut HJK:n ja Keith Armstrongin kanssa kesällä 2005, kuinka Armstrong sovittaisi loppuvuoden aikana HJK:n ja Suomen A-maajoukkueen valmentamisen aikataulullisesti toisiinsa, kunnes TPS:n silloinen toimitusjohtaja Petri Jakonen sattui keskustelemaan puhelimessa erään agentin kanssa erään TPS:n pelaajan mahdollisesta siirrosta Norjaan. Tuo keskustelukumppani sattui kysymään, että mitäs sinne Suomeen kuuluu, johon Jakonen oli vastannut, että täällä ollaan palkkaamassa parhaillaan A-maajoukkueelle päävalmentajaa.

Palkattiin kyllä, muttei Armstrongia, vaan agentin toinen asiakas – muuan Roy Hodgson nimeltään.

Ilman tuota puhelinsoittoa Hodgson olisi saattanut hyvinkin hautautua jonnekin vuonon pohjalle ja Suomen maajoukkue olisi lähtenyt vuoden 2008 EM-karsintoihin Armstrongin johdolla.

***

Hyväkään prosessi ei takaa sitä, että valittaisiin hyvä manageri. Kun Arsenal valitsi Arsène Wengerille seuraajan 2018, Arsenalin prosessia pidettiin poikkeuksellisen ammattimaisena. Kartoitettiin oikeat ehdokkaat, haasteltiin loppusuoralle selviytyneet kandidaatit – ja valittiin lopulta Unai Emery.

Ja miksi Emery?

Arsenalin johtokunnan paljastamien tietojen mukaan pitkälti siksi, että Emery oli tuntenut jokaisen Arsenalin edustusjoukkueen ringissä olleen pelaajan, tiennyt heidän vahvuutensa ja heikkoutensa ja hurmannut tällä ylivoimaisella tietämyksellään niin valintakomitean kuin Arsenalin johtokunnankin.

Teoreettinen tieto on kovaa valuuttaa tietokilpailussa, mutta tekikö Emeryn teoreettiset tiedot sittenkään hänestä ”ylivoimaista” manageria Arsenalille?

Jos teki, miksi hänet erotettiin puolitoista vuotta myöhemmin. Luulisi, etteivät Emeryn teoreettiset tiedot Arsenalin pelaajista olisi sinä aikana ainakaan heikentyneet.

***

Urheiluseurojen toiminta on monissa lajeissa ja monissa maissa ammattimaistunut ja esimerkiksi jalkapallossa puhutaan jo jättiläismäisistä rahasummista. Esimerkiksi Mestarien liigaan pääsemisen ja siitä rannalle jäämisen eroksi arvioidaan jopa 60–80 miljoonaa euro ja Valioliigan nousun arvoksi yli 200 miljoonaa euroa.

Eikö voisi kuvitella, että silloin seuran tärkeimpään rekrytointiin – päävalmentajan palkkaamiseen – kiinnitettäisiin erityistä huomiota ja se tehtäisiin niin ammattimaisesti kuin se voitaisiin ikimaailmassa tehdä.

Ei kannata edes kuvitella.

Maailmassa on loputon määrä erilaisia urheiluseuroja, mutta dramaattisesti vähemmän sellaisia seuroja, joissa arvostetaan valmentajia ja oikeasti ymmärretään heidän merkityksensä.

Siksi saamme jatkossakin seurata hilpeinä, millaisia arpoja Manchester Unitedin, Tottenhamin ja Newcastlen kaltaisissa seuroissa hatuista nostetaan ja mitä niistä arvoista seuraa.

Eikä meidän tarvitse aina mennä merta edemmäksi kalaan.

Riittää, kun mennään vaikkapa Seinäjoelle.