Gary Neville kirjoitti Twitterissa, että Manchester Unitedista on tullut pelaajien hautausmaa.

Totta, mutta edes tässä asiassa Manchester United ei ole enää Valioliigan suurin. Valioliigan ja samalla maailman suurin pelaajien ”hautausmaa” löytyy Lontoosta.

Sen ”hautausmaan” nimi on Chelsea.

Siksi uutisissa, joiden mukaan Chelsean uusi omistaja Todd Boehly haluaisi ostaa Cristiano Ronaldon ja jopa Neymarin, on kaksitasoinen kalman kaiku.

Ensinnäkin se, että uutisten mukaan ”Boehly haluaa”. Tekisi mieli kysyä, että millä silmällä hän osaa katsoa sen, ketä Chelsea tarvitsee ja ketä ei? Jos kysymys on todellakin siitä, että Boehly alkaa mestaroida joukkueen rakentajana, niin Chelsea vajoaa takaisin samanlaiseen kaaokseen, jossa se pahimmillaan oli. Boehly on varmasti taloudellisessa asioissa kova tappi, mutta ymmärtääkö hän jalkapallosta pelinä a) yhtään b) mitään?

Lue myös: Oletko tietäjä vai näkijä? LeoVegas järjestää ilmaisen huippukisan naisten EM-kisoista!

Toinen asia on tämä hautausmaakysymys.

Chelseassa alkoi uusi ajanlasku kesällä 2003, jolloin venäläinen oligarkki Roman Abramovitš osti horroksessa uinuneen lontoolaisseuran. Abramovitšin aikakausi kesti 19 vuotta, kunnes Abramovitš joutui Ukrainan sodan seurauksena Ison-Britannian pakotelistalle ja hänen oli myytävä toukokuussa rakas Chelseansa.

Chelsea voitti Abramovitšin aikakaudella viisi kertaa Valioliigan mestaruuden ja kahdesti Mestarien liigan. Pienempiä pokaaleita satoi laariin toistakymmentä riippuen siitä, mitkä kissanristijäiset lasketaan pokaaleiksi ja mitkä ei.

Abramovitšin aikakaudella oli myös hintansa. Se hinta näkyi siirtomarkkinoilla. Chelsea käytti Abramovitšin aikana rahaa uusien pelaajien ostamiseen yhteensä 2,1 miljardia puntaa eli lähes 2,5 miljardia euroa. Nice one Cyril!

On ymmärrettävää, että yhdessäkään suurseurassa kaikkia pelaajahankintoja ei saada onnistumaan. Chelseassa osumatarkkuus oli kuitenkin historiallisen heikko – ja kallis.

***

Romelu Lukaku on kaikkien silmissä ja sanoissa päättyneen kauden floppilistojen kärjessä – eikä syyttä. Olipa syyllinen kuka ja mikä tahansa, 97,5 miljoonan punnan käyttäminen Lukakun hankintaa oli silkkaa rahan tuhlausta. Lukaku on pakannut jo tavaransa ja pelaa ensi kaudella lainalla Interissä, josta hän siirtyi vuosi sitten Lontooseen kohtalokkain seurauksin.

Lukaku ei ole kuitenkaan ainoa pelaaja, jolle siirto Chelseaan on ollut painajaisista suurin.

Fernando Torres rikkoi Valioliigan siirtoennätyksen, kun hän siirtyi tammikuussa 2011 50 miljoonalla punnalla Liverpoolista Chelseaan. Liverpoolissa Torres oli tehnyt yli 0,6 maalia ottelua kohden, mutta Chelsean taikamaassa tuo lukema putosi 0,2 maaliin ottelua kohden – kunnes Torres luikki häntä koipien välissä kotikonnuilleen Espanjaan.

Samanlaisia täydellisiä floppihyökkääjiä löytyy muitakin: Álvaro Morata 60 miljoonaa puntaa,  Andri Ševtšenko 30 miljoonaa puntaa, Michy Batshuayi 33 miljoonaa puntaa ja Timo Werner 53 miljoonaa puntaa.

Ja mitä Chelsea sai vastineeksi rahoilleen?

Pelkkää kuumaa ilmaa ja pullanmuruja.

Myös muiden pelipaikkojen hankinnoissa Chelsea on ampunut lahjakkaasti harhaan. 72 miljoonaa puntaa maksanut Kepa Arrizabalaga on maailmanhistorian kallein maalivahtifloppi. Toppari Danny Drinkwateriin heitetyt 34 miljoonaa puntaa valuivat viemäristä alas, samoin Tiemoue Bakayokosta maksetut 36 miljoonaa puntaa.

Ja kuka muistaa Baba Rahmanin, 21-vuotiaan ghanalaispuolustajan, josta Chelsea maksoi FC Augsburgille kesällä 2015 22 miljoonaa puntaa? Harva.

Toki Chelsea on tehnyt Didier Drogbasta, N’Golo Kantesta, Eden Hazardista ja Claude Makélélésta alkaen lukuisia loistavia hankintoja, mutta sen rekordi epäonnistuneiden hankintojen tekijänä on lyömätön.

***

Miksi sitten Chelsea on epäonnistunut niin useassa hankinnassaan?

Vastaus on kahden asian summa:

Ensimmäinen on se, että jalkapallossa kysymys ei ole siitä, onko pelaaja hyvä vai ei, vaan pelaako joukkue sellaista jalkapalloa, jossa pelaajan vahvuudet ulosmitataan maksimaalisesti ,vai yritetäänkö hänet istuttaa rooliin, jossa hän ei pysty käyttämään vahvuuksiaan.

Pelaajien taidot eivät ole asia, joka voidaan pakata tai olla pakkaamatta matkalaukkuun. Romelu Lukakun taidot jalkapalloilijana eivät kadonneet viimekesäisen lentomatkan aikana Milanosta Lontooseen. Hän oli ja on edelleen yhtä hyvä jalkapalloilija kuin ennen Lontooseen tulemista. Chelseassa – kuten aikoinaan myös Manchester Unitedissa – hänen taitojaan ei vain osattu ja saatu hyödynnettyä samalla tavalla kuin Antonio Conten Interissä.

Toinen hyvä esimerkki asiasta on Mohammed Salahin siirto AS Romasta Liverpooliin kesällä 2017. Tuliko egyptiläisestä yhden lentomatkan aikana maagisesti parempi jalkapalloilija vai oliko kysymys siitä, että Liverpoolissa Salah istutettiin sellaiseen rooliin, että alkoi tapahtua?

Salahin mainitseminen Chelsean yhteydessä on toki koomista, mutta myös välttämätöntä, sillä Chelsea on ollut heikko tunnistamaan lahjakkuutta myöskään omissa pelaajissaan. Salah kävi kääntymässä Länsi-Lontoossa, kunnes Chelsea näytti hänelle ovea. Samoin kävi myös muuan Kevin De Bruynelle, jonka taidot eivät riittäneet Chelseassa – ja Romelu Lukakulle hänen ensimmäisen Chelsea-pestinsä aikana 2011–2014.

***

Toinen ongelma on myös universaali.

Chelsea oli Abramovitšin aikakaudella seura, joka rakasti suuria nimiä. Kun rahaa oli, houkutus ostaa sen hetken kuumimpia ja suurimpia nimiä oli vastustamaton. Kysymys ei välttämättä ollut siitä, että piti näyttää ja pullistella, vaan ymmärtämättömyydestä peliä ja sen lainalaisuuksia kohtaan.

Monet sättivät Lukakua päättyneellä kaudella hänen tavallisuudesta poikkeavista lausunnoistaan ja julkisesta kaipuustaan Interiin, mutta Lukakun lausunnot on nähtävä laajempaa taustaa vastaan. Hän ei ollut turhautunut itseensä, vaan siihen, että häntä peluutettiin sellaisessa roolissa, jossa hänen oli mahdoton tehdä sitä, minkä hän parhaiten osaa – maaleja.

Siksi hän kipuili – ja siihen hänellä oli täysi oikeus.

Todd Boehlyn myötä Chelseassa alkaa uusi aikakausi. Kaikkia kiinnostaa nyt se, paljonko Chelsealla on rahaa käytössään uusiin pelaajiin uusien omistajien aikana.

Paljon oleellisempi kysymys on kuitenkin se, miten tuota rahaa aletaan käyttää ja kuka sitä käyttää? Ostetaanko jälleen suuria ja kauniita nimiä – kuten juuri Cristiano Ronaldo tai Neymar  – vai miettiikö The Bridgen uumenissa siirtoja sittenkin joku sellainen, joka oikeasti ymmärtää, mitä Thomas Tuchelin jalkapallo on ja mitä se tarvitsee?

Tuchel itse ymmärtäisi ja todennäköisesti hän joutuu ottamaan siirtoasioissa aiempaa suurempaa roolin aiemmin siiroista päävastuun kantaneen Marina Granovskaian saatua Boehlyn vallankumouksessa potkut.

Jos rahaa olisi osattu käyttää Abramovitšin aikana, Chelsean vitriinissä olisi vähintään tuplasti enemmän kaikkia madollisia pokaaleita mitä siellä nyt on. Boehly ei tule upottamaan Chelseaan samanlaisia rahoja, joten nyt rahoille pitäisi myös saada vastinetta paljon enemmän kuin Abramovitšin hullujen vuosien aikana.

Mutta eivät nämä ensimmäiset askeleet juurikaan vakuuta.