Dunning-Krugerin syndrooma

Listaa olisi helppo jatkaa. Esimerkkejä löytyisi menneisyydestä – ja mikä yllättävää ja surullista, myös nykyhetkestä. Maailma ei ole koskaan ollut näin pieni tiedon, tiedonhankkimisen, verkottumisen ja kulttuurillisten kynnysten osalta kuin nyt.

Valitettavasti suomalaisessa jalkapallossa on edelleen vallalla ajattelutapa, jossa yhdistyy nostalginen nurkkapatriotismi Dunning-Krugerin syndroomaan. Eli puhutaan ylivertaisuuden vinoumasta, jossa yliarvioidaan omaa osaamista.

Kyseiselle syndroomalle on tunnusomaista, että mitä huonommin jokin taito tai asia osataan, sitä enemmän yliarvioidaan omaa osaamista.

Tutkijoiden mielestä ongelma johtuu siitä, että kun ei osaa jotakin, on mahdotonta myös arvioida osaamistasoa. Kysymys on metakognitiivisesta vajavuudesta eli kyvyttömyydestä arvioida omaa tasoa.

Eurooppalaisen jalkapallon voimakartan voi jakaa useampaan kategoriaan: kaikista suurimmat jalkapallomaat ja sarjat kuuluvat A-kategoriaan, seuraavaksi suurimmat B-kategoriaan ja siitä mennään alaspäin kategoria kerrallaan. En ala nyt kinata, mihin kategoriaan Suomi ja Veikkausliiga kuuluvat, sen voi jokainen päättää itse.

Suomessa kumarretaan suuria jalkapallomaita ja jopa seuraavaksi suurimpia jalkapalloimaita, mutta sen jälkeen suomalaista jalkapallokeskustelua alkaa värittää ylivertaisuuden vinouma.

Tuota vinoumaa on kiihdyttänyt ja korostanut Suomen selviytyminen jalkapallon EM-kisoihin maksimoimalla pelipotentiaalinsa täsmätoiminnan kautta.

Harha-askelia vai askelia ylöspäin?

Otetaan taas konkreettinen esimerkki:
Kun Sebastian Dahlström, William Parra ja Faith Obilor siityivät HJK:sta Sheriff Tiraspoliin, oli suorastaan hellyttävää kuulla, kuinka jalkapallon päätoimisten (sanan päätoiminen käyttäminen ei tässä kohtaa ole sattuma) ihmisten mielestä kolmikon siirtyminen oli jotenkin virhe ja pettymys, koska kyseessä oli moldovalainen seura.

Myös Mika Lehkosuon siirtymistä Norjan ykkösdivisioonassa pelaavaan Kongsvingeriin pidettiin hänen urallaan askeleena taaksepäin.

Yhtä lailla on huvittavaa lukea ennen jokaista eurocup-ottelua juttuja, joissa suomalaisseuroja pidetään suurseuroina ja suurseuroina esimerkiksi Baltian maiden seuroihin verrattuna. Eihän jotain vihreässä ja humaanissa Töölössä pelaavaa seuraa ja sen työnteon ammattimaisuutta ja asennetta voi verrata epämääräisiin baltialaisiin tai vaikka albanialaisiin ja maltalaisiin seuroihin.

Mutta tunnustetaan tosiasiat:

Sheriff Tiraspol ei ole vain joku moldovalainen seura, vaan merkittävä ja erittäin ammattimaisesti ja kunnianhimoisesti organisoitu ja toimiva eurooppalainen seura.

Lehkosuon Kongsvinger ei ole suurseura, mutta kun Lehkosuo ja hänen uusi assistenttinsa Toni Huuhka siirtyivät Norjaan, heidän ensimmäisiä harjoituksiaan oli seuraamassa satoja kannattajia ja useita tv-kanavia. Kuinka monessa Suomen Ykkösen tai edes Veikkausliigan seurassa uusi päävalmentaja olisi otettu vastaan yhtä näyttävästi?

Nykymaailmassa pitää puhua rahasta antamaan konkretiaa konkretialle ja perspektiiviä. Puhutaan sitten.

Norjan ykkösdivisioonassa keskivertoseuran päävalmentajalle maksetaan palkkaa muutamaa sataa euroa vailla saman verran, mitä HJK:n päävalmentajalle maksetaan Suomessa.

Liettuassa jalkapallo ei ole yhteiskunnassa kovinkaan merkittävässä asemassa. Vilnan Zalgiriksen valmentaja tienaa silti 70 prosenttia enemmän kuin HJK:n päävalmentaja.

Kuka osaa tai haluaa arvostaa, tai ylipäänsä edes tietää jotakin Tšekin pääsarjasta yhtään mitään? Siis siitä liigasta, jossa Sparta Prahan päävalmentajalle Andrea Stramacionnille maksettiin viime kaudesta miljoona euroa. Nettona.

HJK:n viime eurokarsinnoissa pudottanut FC Riga neuvottelee parhaillaan entisen FC Krasnodarin ja Moskovan Spartakin valmentajan Oleg Kononovin kanssa. Kononovin status on valmenajamarkkinoilla tällä hetkellä sellainen, ettei hän vastaa edes puhelimeen, ellei hänen kuukausipalkkansa ala numerolla kolme ja sen numeron perästä löydy neljää nollaa.

Ja sekin on Kononovilta iso vastaantulo, sillä pari kautta sitten Krasnodarissa hänelle maksettiin jotakuinkin saman verran kuin Andrea Stramacionnille Sparta Prahassa.

Eli siis noin miljoona euroa.

Olisi mielenkiintoista saada antropologeilta tai psykologeilta selitys siihen, miksi niin merkittävä määrä suomalaisessa jalkapallossa päätoimisesti työskentelevistä ihmisistä ymmärtää tai edes haluaa ymmärtää sitä, missä ja millä tasolla ammattijalkapallon kilpailullinen taso menee maailmalla – ja mitä kilpailu oikeasti tarkoittaa ja mitä siihen kuuluu; kuinka julma on muutoksen ja evoluution vauhti, mitä tarkoittaa potentiaalin maksimointi, miten voittamisen tarve ja pakko näkyvät kaikessa tekemisessä, mitä on hetkessä eläminen ja millaisia, usein jopa kyseenalaisia, keinoja kova kilpailu peli- ja työpaikoista saa ihmiset tekemään.

Pelin ja vain pelin ehdoilla

Huippujalkapallolle on tyypillistä asia, joka Suomessa ymmärretään edelleen heikosti: kaikki toiminta tehdään pelin ja vain pelin ehdoilla.

Totaalisen toiminnan ja high performancen ehdoilla.

Sanat ovat toki tuttuja Suomessa, mutta pelkät ontot sanat ja käsitteet eivät johda vielä mihinkään, ellei oikeasti ymmärretä niiden sisältöä, ydintä.

Otetaan esimerkki kysymyksen kautta: Toimitaanko suomalaisen jalkapallon kilpailuympäristössä pelaajan vai lajin ehdoilla?

Jos vastaus on, että pelaajan ehdoilla, silloin kysymyksessä on harrastus ja hyvä niin. Jokaisella on oikeus harrastaa jalkapalloa ja urheilua omalla tavallaan.

Monet pitivät Sebastian Dahlströmin siirtoa Sheriff Tiraspoliin pettymyksenä. Minkä takia?

Kilpaurheilussa vallitsevat kuitenkin toisenlaiset lainalaisuudet – haluttiinpa sitä tai ei.

Arvostetussa urheilutieteellisessä lehdessä, Journal of Sport Sciencesissä, julkaistiin hiljattain artikkeli, jossa osoitettiin selvä korrelaatio pelaajan heikentyneen kognitiivisen toimintakyvyn ja videopelien ja sosiaalisen median käytön välillä tietyn aikaikkunan aikana ennen harjoituksia ja pelejä.

Kuinka moni suomalainen jalkapalloseura tai valmentaja uskaltaa ja pystyy kieltämään sosiaalisen median käytön pelaajilta, tai ainakin radikaalisti rajoittamaan sitä? Niinpä.

Red Bullin koko organisaatiossa, Bergamon Atalantan akatemiassa ja monissa muissa seuroissa tutkimuksen tultua julki sosiaalisen median ja viihdepelaamisen suhteen annettiin heti uudet ohjeet.

Se oli lajin ja kilpailun ehdoilla toimimista. Jos kyse olisi ollut pelaajien ehdoilla toimimisesta, silloin sosiaalisen median käyttöä ja viihdepelaamista ei olisi rajoitettu.

Kilpailulla on omat ja usein julmat ehtonsa. Niitä ehtoja ei kiinnosta yksittäisen pelaajan mielipide tai mielipaha.

Omilla ehdoillaan voi kilpailla lokaalitasolla, kansallisella tasolla – ja jos pohjalla on peruslahjakkuus, sillä tavalla voi saada jopa elinkeinon itselleen. Voi siis toimia päätoimisena.

Globaali kansainvälinen kilpailu kumartaa kuitenkin toisenlaisia arvoja ja asenteita. Joku voi sanoa, että ne arvot ovat vääriä, mutta todellisuudessa me emme voi väitellä arvojen oikeelluudesta tai vääryydestä. Ainoa valintamme on, elämmekö niiden arvojen ja lainalaisuuksien mukaan vai emme?

Urheiluruudussa ruodittiin suomalaisen hiihdon kansainvälistä kilpailukykyä, varsinkin uudemman sukupolven hiihtäjien osalta. Jutun lopuksi saatiin sanottua se, mikä on jäänyt suomalaisessa urheilussa pitkään sanomatta: 22-vuotias ei ole enää tulevaisuuden lupaus.

Tämä on yksi esimerkki urheilijan omilla ehdoilla toimimisen synnyttämästä itsepetoksesta. Pelaaja voi sanoa itselleen, että olen 22-vuotiaanakin edelleen tulevaisuuden lupaus, mutta maailmalla hänen ikäluokkaansa huipulle vieneet junat ovat jo menneet.

Itsepetoksessa eläminen on suomalaisessa jalkapallossa yksi suurimmista uhkatekijöistä. Jos me emme aidosti ymmärrä, tunnusta ja osaa analysoida, millä ehdoilla kansainvälisen jalkapallon huipulla mennään, me kuljemme silloin koko ajan väärään suuntaan – siitäkin huolimatta, että Suomi pelaa kesällä jalkapallon EM-lopputurnauksessa.

Onko liian voimakkaasti sanottu? Jopa kärjistettyä?

Jos on, miksi me ajattelemme, että Sebastian Dahlström teki väärän ratkaisun siirtyessään Sheriff Tiraspoliin, vaikka todellisuudessa hän siirtyi kovempaan kilpailuympäristöön, jossa hän joutuu toimimaan lajin ehdoilla ja jossa hän voi kehittyä jalkapalloilijana?