​

Suomessa on viime viikkoina noussut jälleen pinnalle keskustelu lasten ja nuorten harjoittelusta ja kilpailemisesta. Jarkko Finni julkaisi Ylellä osuvan kirjoituksen lapsivaiheen harjoittelusta ja keskustelua jatkoi mainiolla puheenvuoroilla myös Erkko Meri.

Aihe on ollut aina lähellä sydäntä myös itselleni ja olen ottanut siihen kantaa useamminkin niin ElmoTV:ssä kuin sosiaalisen median kanavissa.

Asia on vakava ja on hienoa, että siitä käydään keskustelua, sillä nykyinen tilanne ei ole terve lasten itsensä kannalta.

Toivoisin keskusteluun siinä mielessä malttia ja kypsää järkeä, että nyt keskustelussa kärjistyvät helposti ääripäät. Että vaihtoehtoina olisivat ikään kuin se, että mitaleita ja menestystä saavuttaakseen kilpailu ja kilpailuhenkisyys on vietävä jo varhaisella iällä äärimmilleen – tai sitten urheilusta pitäisi suunnilleen kieltää kaikki kilpailu.

Ratkaisu ei kuitenkaan löydy ääripäistä, vaan niiden välistä.

***

Tilanteen ongelmallisuudesta löytyy hyvä esimerkki jalkapallosta, jossa on siirrytty jo vuosia sitten tasoryhmiin. Ajatuksena on, että kaikki pelaisivat ja harjoittelisivat omalla tasollaan. Näkisin, että tämä ajattelu on jatkumoa aiemmin käytössä olleelle ’’kaikille mitali’’ -ajattelulle, joka on edelleen paikoin käytössä. Tämän aatteen taustalla on lasten pettymysten häivyttäminen ja tien tasoittaminen, mikä on iso virhe.

Keskustelu esimerkiksi tasoryhmistä on lopulta pieni osa tätä kokonaisuutta, johon kuuluu esimerkiksi yleinen liikkumattomuus ja älylaitteiden luomat ongelmat. Ylipäätään liikunnallinen elämäntapa alkaa jo kehdosta ja vanhemmat ovat tässä isossa roolissa.

Myös kuntien ja valtion tuki ihmisten liikuttamiseen ja seuroille on isossa roolissa ja tässä on isoja eroja paikkakuntien välillä, miten seuroilla on mahdollisuuksia toimia.

Tasoryhmät ovat niin moniulotteinen ja kompleksinen kokonaisuus, ettei sen käytännön toteutus toimi tai palvele lapsiamme. Ei siis suomeksi sanottuna osata hallita näin vaikeaa ja vaikeasti hallittavaa kokonaisuutta. Tasoja on tullut jatkuvasti lisää ja peliryhmien jaottelu on mennyt hiusten halkomiseksi.

Lopputulos on ollut se, että tasoryhmät ovat kääntyneen itseään vastaan. Järjestelmän luoneet aikuiset ovat ajatelleet asiaa omasta näkökulmastaan, mutta lasten todellisuus on ollut toinen.

Lue myös: Kahdeksanvuotiaan harjoittelun tavoitteena ei voi olla ammattilaispelaajan ura

Lapset eivät ole nähneet tasoryhmien takana aikuisten näkemää logiikkaa, vaan he ovat kohdanneet valtaosin sen nurjat puolet. Seuroja on paljon erilaisia, joissa pelaajamäärät vaihtelevat ja näin toteutus on myös siellä täällä aivan omanlaistaan.

Nykyinen tasoryhmäjärjestelmä muistuttaakin jakomielitautista järjestelmää, jossa toisaalta haluttaisiin, että kaikilla on kivaa ja samaan aikaan harjoitusmäärät ​yksilöiden lokeroimisineen alkaen 8-vuotiasta käyvät ylikierroksilla.

Ymmärtääkseni 2014 ikäluokalla oli juuri ensimmäiset Huuhkajapolku-ottelut joku viikko sitten. Eikä varmasti kenellekään tule yllätyksenä, että Huuhkajapolku-valinnoista ja muutenkin peliryhmistä tulee jatkuvasti sanomista vanhempien suunnalta, kun oma lapsi pelaa ’’väärässä’’ joukkueessa.

Tiedän tapauksen, jossa eräs hyvä juniorivalmentaja joutui peliryhmiin tyytymättömän vanhemman julkisen nöyryytyksen kohteeksi ja lopputuloksena tämä valmentaja jättäytyi pois valmentamisesta.

***

Mennään tarkemmin itse asiaan.

Jos ei pelaa akatemia- tai eliittiryhmässä, lapset kokevat helposti olevansa jotenkin huonompia ihmisiä kuin muut. Jos tällaisilta lapsilta kysytään, missä he pelaavat, he usein vähättelevät, että minä vain pelailen. Ei ihme, että drop-out-ilmiö urheilussa on siirtynyt teini-iästä yhä nuorempiin ikäluokkiin.

Sama ongelma näkyy käänteisesti akatemia- ja eliittipelaajilla. He kokevat olevansa usein muita parempia ihmisiä, ikäluokkansa eliittiä. Haastajaryhmäläisille usein naureskellaan ja heitä vähätellään.

Olen myös nähnyt tilanteita, joissa haastajaryhmästä eliittiporukkaan noussut pelaaja joutuu eliittiporukassa leimatuksi onnettomaksi tunariksi yhdestä virheestä. Sitäkin olen nähnyt, että jos eliittiporukan pelaajalta kysytään, missä jengissä hän pelaa, hän ei vastaa, missä seurassa, vaan, että hän pelaa akatemiajengissä.

Samoin tällainen ’’haastepelaaja” saattaa monesti jännittää eliitin treeneissä, vaikka on aivan yhtä taitava peluri kuin moni muu ’’korkeamman tason” joukkueessa.

***

En tyrmää tasoryhmiä, mutta ne pitäisi toteuttaa aikaisintaan vasta siinä vaiheessa, kun siirrytään pelaamaan isommalle kentälle. Puhutaan siis 12-13 vuoden iästä.

Nyt tasoryhmät ovat käytössä jo nuoremmissa ikäluokissa. Jokainen voi miettiä, kuinka terveellisiä tai haitallisia 7-11-vuotiaiden lasten henkiselle hyvinvoinnille ja minä-kuvalle ovat liian varhain toteutetut tasoryhmät, jotka käytännön tasolla jakavat lapset hyviin, keskitason ja surkeisiin osaajiin.

Muistan kirkkaasti, miten ikävältä itsestäni tuntui 15-16-vuotiaana, kun ei ollutkaan välttämättä kentän parhaimmistoa, eikä valintaa piirijoukkueisiin tai muuallekaan tullut. Nyt olemme laittaneet 7-11- vuotiaamme miettimään samoja asioita.

15-vuotias on aika paljon valmiimpi käsittelemään tällaisia asioita kuin 11- vuotias. Nykyinen tilanne vaatii alle 12- vuotiaissa kohtuuttomia niin seuroilta, valmentajilta kuin lapsiltamme.

Ongelman keskiössä on tämän systeemin vaatima osaavien aikuisten määrä, joka tarvittaisiin järjestelmän laadukkaaseen läpiviemiseen.

Lue myös: Palloliitto tekee järkyttävän virheen, jos se ajaa vihatun rääkkäystestin liian nuorille junnuille

Toinen asia on seurojen valmennuslinja. Löytyykö seurasta oikeasti konkretiaan perustuva tapa toimia yhdessä samojen periaatteiden pohjalta, jossa näiden ikäluokkien toiminta on hyvin suunniteltua?

Tällä hetkellä tämä puute valmentajista voi näkyä esimerkiksi siten, että koko ikäluokka maksaa valmentajaresurssista, mutta kyseinen valmentaja valmentaa pääosin vain edistyneintä ryhmää ja muut peliryhmät ovat vanhempien tai seuran junioreiden valmennuksessa.​

***

​Ymmärrän toki, että kysymys on seurojen resursseista, mutta pääpointtini onkin, että tasoryhmät ovat niin monimutkainen ja vaikea järjestelmä, että jos sen ammattimaiseen toteuttamiseen ei löydy riittävästi osaavaa henkilökuntaa – kuten nyt paikoin on –, silloin on löydettävä yksinkertaisempi ratkaisu varsinkin 7-11-vuotiaille lapsille.

Tasoryhmistä on tullut käytännön tasolla eräänlaista sekahedelmäsoppaa, joka ei palvele sen enempää lasten kuin jalkapallonkaan etua.

Nähdäkseni nykyinen tasoryhmämalli on osaltaan pienentämässä sitä massaa, josta huippujen pitäisi löytyä. Lasten kehitys on jokaisella lapsella yksilöllistä ja myös lajiin innostuminen tapahtuu toisilla aikaisemmin ja toisilla myöhemmin.

Nyt ylikuumentunut lapsivaihe on luonut yhden vaiheen lisää aiemmin mainitsemaani drop out -ilmiöön eli osalla on takki tyhjä jo 11- vuotiaana tai halua olisi harrastaa, mutta ei viittä tapahtumaa viikossa. Joukossa on myös lapsia, joilla on paljon intoa, mutta esimerkiksi kaksi harrastusta, eikä tämän takia aikaa osallistua viisi kertaa viikossa yhteen harrastukseen.

Nyt jalkapallokeskustelussa korostetaan lajitaitoja jo lapsilla, mutta kysymys on lapsen kokonaisvaltaisemmasta ja monipuolisesta kehittymisestä. Miten hänen motoriset ja fysiologiset ominaisuutensa kehittyvät? Miten räjähtävän nopeuden ominaisuudet kehittyvät, miten kimmo-ominaisuudet, tukilihakset tai lihaskoordinaatio kehittyvät?

Nyt riskinä on, että kun harjoitusmäärät, kilpailuhenkisyys ja lajiin keskittyminen on viety liian pitkälle, lapsivaiheen aikana laiminlyödään lapsen kokonaisvaltainen fysiologinen ja motorinen kehitys.

Konkreettinen esimerkki tällaisesta voisi olla rondo-painotteinen harjoittelu 7-11-vuotiaiden maailmassa, jossa lapset saattavat seisoskella suurimman osan harjoituksista hyvin vähillä pallokosketuksilla.

Takaperin juoksu ja muu koordinaatioharjoittelu eivät vielä täytä määritelmää monipuolisesta harjoittelusta ja lasten pitäisi harrastaa lajeja monipuolisesti tai tehdä eri lajeille tyypillisiä harjoitteita paljon enemmän – joko ohjatusti tai omalla ajallaan.

Muistan, kuinka itse harrastin lapsena kaikkia lajeja ristiin. Olin toki futiskentällä kesäisin aamusta iltaan, mutta sen lisäksi harrastin ohjatusti tai vapaa-ajalla monia muitakin lajeja: telivoimistelua, yleisurheilua, tennistä, sulkista muun muassa. Talvet oltiin sitten luistimilla ja pelattiin lätkää, hiihdettiin ja lumilautailtiin.

Jos lapsilla on viisikin ohjattua lajitapahtumaa viikossa, aika harrastaa mitään muuta tai harjoitella vapaa-ajalla on rajallinen, kun samalla pitäisi hoitaa koulukin. Tilanne, jossa lapsella on yhteensä viisi ohjattua harjoitusta vaikkapa kahden eri lajin parissa, on jo eri tilanne ja lapsen kannalta henkisestä ja fyysisestä näkökulmasta hyvä – olettaen, että lapsella olevan intoa harjoitella.

Jotkut valmentajat kuitenkin edelleen suorastaan kieltävät lapsia harrastamasta muita lajeja. Olen törmännyt sellaiseenkin, että lasta on kielletty osallistumasta koulun liikuntatunnille, kun illalla on junnumatsi.

Jos fysiologinen ja motorinen harjoittelu on liian yksipuolista lapsivaiheen aikana, sen seurauksia on hyvin vaikea korjata. Joku voi herätä 20-vuotiaana harjoittelemaan tosissaan jalkapalloa ja tehdä valtavasti töitä esimerkiksi kehittääkseen räjähtävään voimaan liittyviä ominaisuuksiaan, mutta kehitys voi jäädä hyvinkin marginaaliseksi, jos lihasmuistiin ei herkkyysvuosien aikana ole liimattu tarvittavaa tarttumapintaa.

***

Mitä siis ongelman korjaamiseksi pitäisi tehdä?

Lyhyesti sanottuna se, että jalkapallossa tasoryhmistä nykyisessä muodossaan luovuttaisiin ennen siirtymistä pelaamaan isolle kentälle eli ennen 12-13 ikävuotta.

Tasoryhmien tilalle nuoremmissa ikäluokissa luotaisiin malli, jossa toki pelattaisiin jalkapalloa ja kehitettäisiin hyvinkin ammattimaisesti lajiteknisiä taitoja, kuten tähänkin asti, mutta sen lisäksi kehitettäisiin kaikkia muitakin kokonaisvaltaiseen liikkumiseen ja fysiologiaan liittyviä ominaisuuksia.

Tätä tuettaisiin innostamalla lapsia harrastamaan monipuolisesti muitakin lajeja ja muita liikuntamuotoja sen sijaan, että heitä äärimmillään jopa kielletään harrastamasta mitään muuta kuin omaa lajia.

Joukkueharjoituksissa varsinkin talvisin olisi hyvä pelata välillä ihan muuta lajia. Lapsia ei myös jaettaisi näin aggressiivisesti aikuisten luomiin hierarkisiin tasoryhmiin, vaan ikäluokassa luotaisiin järkeviä vakaita peliryhmiä, joista myös Erkko Meri puhui kirjoituksessaan.

Nyt tasoryhmiä jalkapallossa on viisi. Sarjat on nimetty taso 1, taso 2 jne.

Yksi ilmiö on se, että joukkue pelaa tasoaan alemmassa sarjassa ja toisaalta imago- tai muista syistä joukkue pelaa tasoaan korkeammalla ja häviää koko kauden ajan pelinsä.

Pelaajien ja joukkueiden tasot perustuvat yksittäisten ihmisten mielipiteisiin ja mukaan mahtuu systeemin väärinkäyttäjiä. Myös ”edaripelaajien” lainaaminen alemmille tasoille on arkipäivää.

Tällainen pelaajien arvottaminen ja joukkueiden tasojen miettiminen syö joukkueen valmentamista, kun fokus pitäisi olla lasten monipuolisessa liikuttamisessa, taitojen kehittämisessä ja innostavassa ympäristössä eikä esimerkiksi seuraavan viikonlopun pelissä, jonka tulos määrittää koko toiminnan ja pelaajia peluutetaan sen mukaan miten treeniviikko on mennyt.

Ainoastaan aloittelijoille ja muille halukkaille matalan kynnyksen harrastelijoille olisi olemassa oma joukkueensa ikään kuin tason mukaan määriteltynä. Nämä eliitti-, kilpa-, haaste+ ja haaste– -etuliitteet jätettäisiin pois, samoin kaiken maailman värikoodit joukkueiden perästä.

EPS/Napolit ja Honka/Tiikerit takaisin, kiitos.

Tällainen ilmapiiri mahdollistaisi sen, että joku hitaammin kehittyvä tai vähemmän siihen mennessä harjoitellut lapsi voisi ottaa jossain vaiheessa isonkin kehitysloikan. Nyt jalkapallo on voinut hukata tällaisen lapsen vain siksi, että hänet on jo 7-11-vuotiaana leimattu toisen tai kolmannen luokan surkeaksi futaajaksi, vaikka todellisuudessa hänestä voisi kasvaa kaikista lahjakkain pelaaja koko porukassa, – ja tällainen leimaaminen on saanut lapsen itsensä lopettamaan kenties kokonaan urheilemisen.

***

On myös muistettava, että joissain seuroissa tai lajeissa pelaajamäärät ovat sellaisia, että tällaista tasoryhmäajattelua ei edes tarvitse ajatella. Esimerkkinä käsipallo, jossa vähäisen pelaajamäärän takia joukkueessa saa pelata kahden ikäluokan pelaajia tietyin rajoituksin. Voin sanoa, että siellä tasoerot otteluissa ovat välillä todella suuret.

Yksi argumentti tasoryhmien puolesta on ollut se, ettei tulisi isoja tappioita ja ottelut olisivat mielekkäitä kaikille. Mielestäni tällaiset isojen tasoerojen ottelut kuuluvat osaltaan terveeseen kilpailuun ja edelleenkin isompi ongelma on aikuisten manipuloimat peliryhmät.

Kovien vastustajien kohtaaminen pakottaa se tämän heikomman joukkueen toimimaan paremmin ja lisäksi tällaiset tappiot oikeassa ilmapiirissä opettavat hävinneiden joukkueiden pelaajia.

Toinen ajatus on se, että siellä heikoimmassa päässä pelithän ovat sellaisia, jossa kellään ei oikein ole ideaa, mitä ollaan tekemässä. Laittamalla sekaan jokusen edistyneemmän pelaajan, efekti voisi olla samalla tavalla opettava. Minä en ainakaan ole nähnyt vielä yhdenkään lapsen menevän rikki tappiosta, oli se sitten vaikka 30 maalilla.

Vastaavasti edistyneen nuoren kohdalla mietin myös tilannetta, että jos esimerkiksi 10-vuotias lapsi tekee haastetasolla 50 maalia kaudessa, hänet nostetaan jo kesken kauden korkeammalle. Eliitissä hänen peliaikansa mahdollisesti putoaa ja nuori pelaa enää 20 maalia kaudessa -tahdilla. Kumpi tilanne palvelee tätä nuorta paremmin ja mikä mahtaa olla nuoren mielestä hauskempaa?

***

Peliaikakysymys on edelleen tänä päivänä ajankohtainen. Olemmeko hyvässä tilanteessa, jos peluutamme 7-12-vuotiaita lapsiamme selvästi tulos edellä? T ässäkin asiassa tasoryhmäsysteemissä on selväristiriitaisuus. On luotu peliryhmiä, joiden pitäisi olla samaa tasoa, mutta emme kuitenkaan pysty peluuttamaan pelaajia tasaisesti. Miksi?

Urheiluyhteisön on mielestäni pysähdyttävä miettimään, miten nuortemme liikkuminen ja urheilupolku rakennetaan terveemmälle pohjalle.