Miesten keihään karsinnan asetelma on mikä on. Koko Suomen kolmikko astelee heittopaikalle haastajina. Näytöt kesältä eivät lupaa jatkopaikkaa kenellekään. Karsintaraja 83,50 on hurja haaste jokaiselle.

Ja, vaikka finaaliin pääsee mitä luultavimmin lyhyemmälläkin kaarella, reilusti yli kasikymppinen olisi kolmella aamuvarhaisella heitolla kyettävä tempaisemaan. Se on jokaiselle suomalaiselle nyt tiukka paikka.

Toki Toni Kuusela, Lassi Etelätalo ja Oliver Helander pystyvät jokainen parhaimmillaan heittämään kirkkaasti yli karsintarajan, mutta kesän perustaso laahaa pelottavan matalalla.

Tämän hetken tasalaatuisin suomalaisheittäjä Kuusela on kiskaissut parhaallaan kesän aikana 85-metrisenkin, mutta tuuleton stadion on aivan eri olosuhde kuin kivat kotimaiset avoimet heittoaakeat.

Lassi Etelätalon rahkeissa on periaatteessa varaa vaikka 90-metriseen, mutta juuri nyt potentiaalin ja arkitodellisuuden välissä on kovin monta metriä.

Ja Oliver Helander, yksi maailman lahjakkaimmista heittäjistä, kulkee terveysongelmasta toiseen ja koko karsintaan osallistuminen on epävarmaa.

Vaikka juuri keihäs on laji, jossa homma saattaa loksahtaa yllättävän nopeastikin, tilanne on historiallinen. Koskaan aiemmin suomalaiset eivät ole astelleet miesten keihäskarsintaan näin vähäisin odotuksin kuin nyt.

Olkoonkin, että tästä kolmikosta etenkin Etelätalo on aiemminkin osoittanut kykyä kaivaa oma hyvä heittonsa juuri silloin kun se tarvitaan, vaikka taustalla olisikin varsin hajamielinen kausi.

Toivoa on, mutta ei Tokiossa

Kun tilanne on tämä, herää väkisinkin vähän isomman kuvan kysymys. Onko nyt käymässä toteen se pitkin 2010-lukua ennakoitu romahdus Tero Pitkämäen ja Antti Ruuskasen väistyessä kuvasta? Onko edessä se synkin värein maalailtu kuva mäkihypyn kohtalosta?

Jos katsotaan vain Tokion karsinnan lähtökohtia, ennustus tuntuu todelta. Painajainen toteutuu.

Tilanne ei silti sittenkään aivan näin synkkä ole.

On totta, että Suomen ykköstykistö on juuri nyt historiallisen epävarma. Siksi Tokion tuloksia kannattaa nyt katsoa rauhallisin tuntein. Jos kaikki jäävät karsintaan, on asialla turha enempää elämöidä. Realismi on nyt mitä on, sen kanssa pitää elää.

Aivan samoin, jos käy satumainen tuuri, ja joku suomalainen tekee yllättäen elämänsä kisan ja venyy mitalille, ei mikään yksittäinen tuuriveto poista julmaa todellisuuskuvaa. Ykköstykistömme on hauras ja tarvitsee onnistuakseen ihmeellisen poikkeuspäivän, joita yhden heittäjän uralle ei montaa satu.

Tämä synkeä yleiskuva ei kuitenkaan tarkoita sitä, että koko suomalainen keihäänheitto olisi romahtamassa.

Ei, sillä lajissa on onneksi ymmärretty herätä todellisuuteen jo jokunen vuosi sitten. Herättiin myöhässä, mutta kuitenkin. Siksi mäkihypyn kohtalo on vältettävistä. Täyden romahtamisen sijasta on mahdollista selvitä pienellä kuopalla, jonka jälkeen palataan 2020-luvun aikana huippuheittoja tuottavaksi lajikulttuuriksi.

Suomessa on nyt pitkästä aikaa varsin hyvä tilanne nuorten heittäjien kohdalla. Lahjakkaita yksilöitä löytyy edelleenkin. Niitä nousee niin poikien kuin tyttöjenkin sarjoista.

Lisäksi, ja tärkeimmäksi, myös valmennuksen puolella on tapahtunut paljon hyvä päivitystä. Nuoret lahjakkuudet ovat aiempaa täsmällisemmässä, kokonaisvaltaisemmassa ja keihäsmaailman uusimmat virtaukset avoimemmin huomioivassa valmennuksellisessa kokonaisuudessa.

Ei haukuta vääriä miehiä

Yleisurheilun suomalaisessa lajikulttuurissa tapahtunut ilmapiirin muutos monin tavoin positiivisempaan suuntaan on tarttunut myös keihäsväkeen. Se nostaa lähivuosina esiin aivan uudenlaisesta ilmapiiristä ponnistavan edustusryhmän ja antaa eväät menestystoiveiden paluulle.

Itse asiassa jo Tokion ryhmässä on taustalla paljon hyvää uudenlaista meininkiä, vaikka menestysodotuksia ei juuri olekaan.

Toni Kuusela on pitkästä aikaa ensimmäinen konkreettinen merkki siitä, että Suomessa yhä osataan uusien heittäjien tuottaminen. Jatkuva voivottelu keihästilanteen surkeudella onkin epäreilua juuri Kuuselaa kohtaan – hän kun on kuitenkin tehnyt muutamassa vuodessa komean murtautumisen huipputasolle ja arvokisaheittäjäksi.

Hän on ottanut ison askeleen pääsemällä Tokioon ja nousemalla 85 metrin heittäjäksi. Tässä kohdin tärkein seuraava kehityshaaste on opetella karsintaheittämistä ja arvokisoissa toimintaa, ei kuormittaa itseään kohtuuttomilla paineilla vuosisataisen suomalaisen lajiperinteen maineen pelastamisella.

Finaalipaikka olisi Kuuselalle tässä kohdin erittäin tärkeä askel, mutta vaikka homma jäisi karsintaan, tärkeintä on ottaa nyt ne opetukset, joilla jatkossa opitaan menemään finaaliin. Siksi on idiotismia haukkua häntä tässä uravaiheessa, jos keihäsmitali jää haaveeksi.

Lisäksi on sanottava, että myös Etelätalon ja Helanderin toiminnassa on uudenlaisen tekemisen asenteita, mutta molempien taustalla on niin paljon tekijöitä, joiden seurauksena terveystilanteen kanssa tasapainottelu on vienyt tuloksista turhan monta metriä. Se, että he ovat kisoissa ylipäänsä mukana, on heiltä itseltään melkoinen saavutus – vaikka katsomossa kirotaankin mitalimahdollisuuksien ohuutta.

Olisi kuitenkin hyvä nähdä iso kuva. Jos suomalainen lajiperhe ei kykene tuottamaan heittäjiä, jotka pystyisivät Etelätalon ja Helanderin kisakoneesta pudottamaan, on turha irvailla, vaikka herrat karsintaan jäisivätkin.

On jokseenkin turhaa syyttää Tokiossa nyt olevia suomalaisia, jos karsintarajat jäävät ylittämättä. Lajin ongelmat ovat syvempiä, koko lajiyhteisön synnyttämiä – eivät Tokion keihäsmiesten syytä.

Ottakaamme siksi vastaan se mikä Tokiosta tulee niin kuin todellisuus pitää vastaan ottaa – turhia kiihkoilematta. Ja koitetaan keskittyä siihen, että Tokion tulosten ihmettelyn sijasta nyt on syytä kasata kaikki huomio siitä, että 2020-luvulla nousevan uuden heittäjä- ja valmentajasukupolven kohdalla ei tehdä samoja munauksia kuin aiemmin 2000-luvulla on tehty.

Teksti: Jari Kupila

Suomalaiset: Keskiviikko on toivoa täynnä

Yleisurheilustadionilla riittää keskiviikkona jännitettävää, sillä Sara Kuivisto juoksee 1500 metrin välierissä ja 7-ottelija Maria Huntington aloittaa oman kisaurakkansa. Lassi Etelätalo ja Toni Kuusela heittävät puolestaan keihään karsinnassa. Oliver Helanderin osallistuminen karsintaan on sen sijaan epävarmaa.

Myös golfissa ja rullalautailussa suomalaistoiveet ovat korkealla. Golfissa Sanna Nuutiselta ei kannata vielä suuria odottaa, mutta Matilda Castrén voi taistella huikeimmillaan jopa olympiavoitosta. Castrén on ottanut kesän aikana voitot LPGA:lla ja LET:llä – ja on ainoa eurooppalainen golfaaja, joka on voittanut tämän tason turnauksen sekä Euroopassa että USA:n mantereella. Heinäkuussa Castrén otti uransa parhaan sijoituksen Major-turnauksessa sijoittumalla Evian-mestaruuskilpailussa Ranskassa 19:nneksi. Taso Tokiossa on kuitenkin kova, joten mitalikahveille on matkaa.

Rullalautailija Lizzie Armanto on myös potentiaalinen mitalisti – ja jopa olympiavoittaja, mutta myös rullalautailussa taso on kova ja mitali olisi kova saavutus Armantolta.

Historia: Kaamea heitto x 2

Yksi suuria suomalaisia olympialegendoja liittyy vuoden 1964 Tokion kisoihin. Kun Pauli Nevala heitti miesten keihäänheiton finaalissa olympiakultaa tuoneen heittonsa, Yleisradion selostaja Juhani Haapanen sattui harmillisesti olemaan toisaalta. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, vaan Haapanen selosti heiton jälkikäteen ja nauha ajettiin aivan kuin Haapanen olisi selostanut heiton suorana.

”Nyt tulee pitkä heitto, kaamea heitto, oikein heittojen heitto”, Haapanen hehkutti.

Tuosta selostuksesta jäi elämään juuri sanat ”kaamea heitto”. Nyt sitten päivän urheilukysymys: Kuka suomalainen selostaja ja missä kisoissa oli käyttänyt ensimmäisen kerran ilmaisua ”kaamea heitto”.

Vastaus:  Martti Jukola selostaessaan Saksan Gerhard Stöckin kultamitaliheiton Berliinin olympialaisissa 1936.

Tilastopala:

Karsten Warholmin 400 metrin aitojen käsittämätön maailmanennätys, 45,94, rikkoi myös yhden suomalaisen rajapyykin. Warholm oli ensimmäinen juoksija maailmassa, joka juoksi 400 metrin aidat nopeammin kuin Voitto Hellstén 400 metrin sileän matkan. Hellstén sijoittui Melbournen olympialaisissa 400 metrillä kolmanneksi ajalla 46,20.

Warholmin aikaa nopeammin 400 metrin sileän on juoksut vain neljä suomalaista: Markku Kukkoaho 45,49 (1972), Juha Pyy 45,75 (1988), Mikael Söderman 45,86 (1991) ja Ossi Karttunen 45,87 (1974).

Hellsténin (kuvassa) aika on edelleen Suomen kaikkien aikojen viidenneksi paras 400 metrin aika.