Tottenhamin kannattajien keskuudessa elää edelleen sarkastinen tositarina.

Sen tarinan päähenkilö on eräs skotlantilainen jalkapallovalmentaja, Alex Ferguson nimeltään. Ferguson sopi vuonna 1984, että hänestä tulee Tottenhamin manageri. Siitä hän oli antanut sanansa Tottenhamin silloiselle puheenjohtajalle Irving Scholarille. Lyönyt kättäkin päälle.

Ferguson oli glasgowlaisten satamien kasvatti. Siinä arvomaailmassa miehen sana pitää – paitsi silloin, kun vastassa on naisen sana. Fergusonin vaimo, Cathy, ilmoitti, että mehän ei sitten Lontooseen muuteta.

Ei muutettu. Muutettiin Manchesteriin.

Spursin kannattajien sarkastinen tarina liittyy kysymykseen, mitä Tottenhamille olisi tapahtunut, jos Fergusonin ei olisi syönyt sanojaan. Olisiko Tottenhamista tullut Englannin liigahistorian menestyksekkäin ja voittavin kone, jos Ferguson olisi Manchester Unitedin sijasta ottanut ohjiinsa Tottenhamin?

Ei kuulemma olisi – koska Tottenham olisi ehtinyt erottaa Fergusonin moneen kertaan ennen kuin Fergusonin maaginen nenä olisi haistanut maan alta tryffeleitä.

***

Nyt Tottenhamissa ollaan tutussa tilanteessa ja tutulla tiellä.

Nuno Espírito Santo nimitettiin Tottenhamin uudeksi päävalmentajaksi kesäkuun viimeisenä päivänä. 90 päivää myöhemmin ollaan tilanteessa, että kaikki odottavat vain yhtä asiaa – milloin Nunon päivät Tottenhamissa ovat luetut.

Tottenham aloitti liigakautensa tuloksellisesti loistavasti. Se voitti kolmessa ensimmäisessä ottelussaan Manchester Cityn, Wolverhamptonin ja Watfordin jokaisen 1–0, mutta sitten meno hyytyi. Nyt Tottenham on hävinnyt peräjälkeen Crystal Palacelle, Chelsealle ja Arsenalille yhteismaalein 1–9.

Palace- ja Arsenal-tappioiden väliä oli vain 15 päivää. Kuinka ihmeessä 15 päivää voi tuhota yhden valmentajan näin täydellisesti?

Kääntyykö Tottenhamin tuuli sunnuntaina? Valioliigan koko kattaus tietenkin Expektillä!

Hyvä on, ei se tuhoutuminen oikeasti tapahtunut näin nopeasti. Tarvittiin mies tuhonsiemeniä.

Ensimmäinen tuhonsiemen oli se, että Tottenhamin valmentajanetsintä oli farssi, kun Tottenhamin neuvottelut eri valmentajien kanssa vuotivat julkisuuteen, eikä yksikään kohutuista vaihtoehdoista Mauricio Pochettinosta ja Antonio Contesta alkaen tarttunut Tottenhamin haaviin. Jokainen – myös Nuno itse – tiesi, ettei Nuno ollut se sulhanen, jonka kaikki halusivat. Hän oli se sulhanen, joka jouduttiin ottamaan, kun ketään muuta ei saatu.

Nunon sulhaskuvaa ja asemaa heikensi myös se, että Tottenhamin pelillinen dna on tehty hyökkäävästä jalkapallosta. Tätä asiaa korosti myös Tottenhamin kiistelty puheenjohtaja Daniel Levy määritellessään julkisesti sen, millaista päävalmentajaa Tottenham etsi.

Mutta saiko Tottenham päävalmentajan, jonka jalkapallo oli vapaasti soljuvaa hyökkäävää jalkapalloa, kuten Levy kirjoitti?

Ei saanut. Tottenham sai päävalmentajan, joka oli puolustusvoittoisen kyttäysjalkapallon mestari.

***

Toinen tuhonsiemen oli Harry Kane.

Kane kuvitteli, että hän saisi lähteä Tottenhamista tänä kesänä, jos Spurs ei ole voittanut kauden aikana pokaaleita eikä se pelaisi tulevalla kaudella Mestarien liigassa – ja jos joku maksaisi hänestä riittävän suuren siirtosumman.

Niin Levy oli hänelle suullisesti luvannut.

Mutta suullinen lupaus on suullinen lupaus, kuten Tottenhamin historiassa on niin monta kertaa todettu. Levy kaatoi Kanen unelmansiirron Manchester Cityyn ja piti itseään armottoman kovana seurajohtajana.

Olisi mukava tietää, pitääkö vieläkin, sillä näin huonoa Harry Kanea ei ole liigakentillä nähty sen jälkeen, kun hänelle näytettiin ovea Arsenalin juniorijoukkueesta.

Ja mikä Levyn kannalta vieläkin pahempaa. Jos Kanen kurssi ei nopeasti korjaannu, kuka hänestä maksaa enää 125 miljoonaa puntaa, minkä Manchester City olisi ollut valmis maksamaan?

Ei kukaan.

***

Ja sitten tulivat ne kauden ensimmäiset liigaottelut. Urheilu kumartaa tulosta, mutta jopa Tottenhamin kannattajat joutuivat myöntämään, ettei Spursin pelaaminen ollut kuin väläyksittäin sellaista, mitä sen tulokset väittivät.

Nyt tuo näkymä on realisoitunut myös tuloksissa.

Tottenham ei ole huono joukkue. Sen pitäisi materiaalinsa puolesta taistella Mestarien liiga -paikoista ja jopa jonkun cup-kisan voitosta.

Myöskään Nuno ei ole huono valmentaja. Sen Tottenhamin kesän harjoitusottelut ja liigakauden aikana nähdyt väläykset ovat osoittaneet – samoin kuin se, millaista työtä hän teki Wolverhamptonissa.

Ongelmana on vain se, että Tottenhamin ja Nunon liitto on tällä hetkellä luisumassa pelottavaan suuntaan. Tapetille voitaisiin nostaa pelillisiä ongelmia – varsinkin pallonhallintavaiheen ja prässipelaamisen heikko organisointi –, mutta se ei ole se asia, joka Tottenhamissa eniten huolettaa.

Paljon suurempi huoli sisäpiiristä tihkuneiden tietojen mukaan on se, että Tottenhamin pelaajat ovat menettäneet luottamuksensa Nunoon.

Kysymys ei ole niinkään siitä, millainen valmentaja Nuno on ja millaista jalkapalloa hän peluuttaa, vaan millainen valmentaja hän ei ole, millaisia hänen harjoituksensa eivät ole ja millaista hänen jalkapallonsa ei ole.

Sille, millaista joku asia ei ole, on olemassa nimikin.

Mauricio Pochettino.

***

Pochettino luotsasi Tottenhamia toukokuusta 2014 marraskuuhun 2019 asti. Noiden reilun viiden vuoden aikana Pochettino nosti Spursin joukkueeksi, joka oli parhaimmillaan hiuskarvan päässä liigamestaruudesta ja josta tuli Mestarien liigan vakiotavaraa. Keväällä 2019 Tottenham eteni sensaatiomaisesti jopa Mestarien liigan finaaliin, jossa Liverpool oli kuitenkin parempi maalein 2–0.

Pochettinon viimeisistä ajoista ja siitä, mitä Tottenhamille olisi tapahtunut Pochettinon alaisuudessa, voidaan olla montaa mieltä, mutta argentiinalaisvalmentajalla oli yksi tuhoisa vaikutus Tottenhamiin:

Hän maalasi pelaajille sen maailman ja sen tason, mitä valmentaminen on nykyjalkapallossa parhaimmillaan.

Kun José Mourinho tuli Pochettinon jälkeen Spursin harjoituskentälle, pelaajat olivat järkyttyneitä. He näkivät saman tien, että Mourinhon pienet harmaat aivosolut kasvattivat enää vain hiuksia, eivät maailman voittavinta ja nerokkainta jalkapalloa.

Nunolla on sama tilanne. Pelaajat eivät arvioi, onko Nuno hyvä vai huono valmentaja, vaan millainen valmentaja hän on Pochettinoon verrattuna.

Ja se vertailu on Nunolle tuhoisaa.

Tottenhamin pelaajien elekielestä on tehty varsinkin Arsenal-nöyryytyksen jälkeen pitkälle meneviä johtopäätöksiä – varmasti liiankin pitkälle, mutta näin halutonta ja flegmaattista Tottenhamia ei ole nähty miesmuistiin.

Ja tässä tapauksessa miesmuistillakin alkaa olla jo pelottavan paljon pituutta.

***

Mitä siis Tottenhamissa tapahtuu?

Vastaus on helppo: Mitäpä sitä tivolissa tapahtuu?

Pellet hyppivät immelmanneja ja arpovat kanttiinissa, pitäisikö Nuno erottaa. Ja yhtenä päivänä, todennäköisesti hyvinkin nopeasti, arpa heittää Nunon sellaiseen asentoon, ettei hänen tarvitse enää kulkea Tottenhamin pusakassa ja pyytää anteeksi olemassaoloaan, kuten Arsenal-ottelussa.

Tottenham on hieno jalkapalloseura ja sillä on hienot perinteet, mutta seurajohtamisen kannalta se on ollut siitä päivästä lähtien vitsi, kun legendaarinen Sidney Wale luovutti vallan Irving Scholarille vuonna 1982. Tottenham on palkannut sen jälkeen ennen Nunoa 18 eri manageria pysyvällä sopimuksella – ja erottanut heistä 17.

Scholarille ja hänen seuraajilleen Levya myöten on annettava tunnustus siitä, mitä he ovat tehneet kentän ulkopuolella, mutta jalkapalloseuran johtamisessa haasteena on, että liiketoimintaa ja jalkapallotoimintaa ei voi erottaa toisistaan. Kysymys on kahden asian yhteissummasta.

Tottenham on hallinnut asioista vain toisen – ja siksi Sabran meno on ollut nykivää, poukkoilevaa ja pahimmillaan täysin päätöntä.