Newcastle Unitedin kannattajat saivat keskiviikkona uutisen, josta he olivat nähneet unia. Saudi-Arabian valtion sijoitusyhtiö, Public Investment Fund, PIF, oli päässyt sovintoon qatarilaisen tv-yhtiön beIN Sportin kanssa raastavasta riidasta, joka kaatoi vuosi sitten PIF:n suunnitelmat Newcastlen osake-enemmistön ostamisesta.

Sovinto ei tarkoita vielä varmuudella sitä, että Newcastlen kannattajat pääsivät eroonsa vihaamastaan Mike Ashleysta, mutta Valioliigan sisäpiirilähteet ovat pitäneet kyseistä riitaa Newcastle-kaupan suurimpana esteenä.

Kiistassa on ollut kysymys siitä, että Saudi-Arabia ei ole puuttunut Saudi-Arabian alueella rehottavien piraattitoimijoiden toimintaan. Ne ovat saaneet näyttää vapaasti Valioliigan otteluita beIN Sportilta varastamalla signaalilla.

Valioliigan tv-oikeudet 24 eri maassa omistava beIN Sport esti vastatoimenaan kaikkien Valioliigan otteluiden luvallisen näyttämisen Saudi-Arabiassa, minkä seurauksena PIF:n kiinnostus ostaa Newcastle jäähtyi – muttei kuollut.

***

Se, mistä Newcastlen kannattajat ovat nähneet uni, on tämä: PIF on yksi maailman rahakkaimmista sijoitusyhtiöistä ja sen takana oleva Saudi-Arabian kuningashuone maailman rikkain kuningashuone. Yksistään kuningashuoneen omaisuudeksi on arvioitu 1,8 biljoonaa euroa.

Virallisesti Saudi-Arabian kuningas on 85-vuotias Salman bin Abdul-Aziz Al Saud, mutta todellisuudessa suurinta valtaa Saudi-Arabiassa käyttää hänen poikansa, kruununprinssi Muhammad bin Salman. Hän on PIF:n hallituksen puheenjohtaja ja intohimo Newcastlen ostamisen takana.

Mitä siis tapahtuu, jos maailman rikkain jalkapallohullu saa itselleen leikkikalun Valioliigasta?

Tyytyykö hän kumartamaan ja kunnioittamaan Hughie Gallacherin, Jackie Milburnin, Malcolm Macdonaldin ja Alan Shearerin kaltaisten Magpies-ikonien muistoa vai painaako hän kaasun pohjaan ja tekee Newcastlesta jalkapallomaailman rikkaimman ja menestyneimmän jalkapalloseuran.

Joku voi sanoa, että kysymys on jalkapallosta, eikä sijoitustoiminnasta. Niin on, mutta jos Newcastle saisi taakseen omistajan, jonka varallisuus on kymmenkertainen Manchester Cityn omistajiin verrattuna, alkaisiko hän leikkiä suurta seurajohtajaa vai menestyvää seurajohtajaa?

Itse asiassa maailman menestyvintä seurajohtajaa.

***

Me jalkapalloromantikot voimme ihailla mustavalkovalokuvien päälle laskeutunutta taikapölyä ja muistella menneen maailman suurimpia jalkapallojumalia. Viimeisten vuosikymmenten kehitys on kuitenkin osoittanut, että meidän kumartamisemme ja jumaloppimme eivät valtamerilaivojen kulkujen vaikuta.

Raha sen sijaan vaikuttaa.

Jalkapallo kunnioitti vielä pitkään oikeaa rahaa. Sellaista rahaa, jonka kymmenettuhannet kannattajat kantoivat taskuissaan stadioneiden porteista sisälle. Sitten tuli raha, joka jo tuoksui, muttei haissut. Se raha oli kaupallisten kultasormien ja markkinointimiesten painamaa rahaa.

Ja sitten tuli se raha, joka haisi, mutta jota jalkapallo ei halunnut haistaa. Se ei välittänyt, haisiko se raha öljylle tai kaasulle tai oliko se laillista rahaa tai rikollista rahaa – tai oliko se raha tehty polkemalla ihmisoikeuksia. Tärkeintä oli, että sillä rahalla sai pelata maailman seuratuinta seurapeliä, jalkapalloa.

Ja sitä rahaa riitti kaikille – seurojen omistajille, pelaajille, valmentajille, agenteille, televisioyhtiöille ja kaikille muille, jotka vain keksivät jonkun keinon tehdä jalkapallolla rahaa.

Jos joku seurajohtaja tai agentti joutui matkan varrella vankilaan tai joku MM-stadionin rakentaja sattui rakennustöiden yhteydessä kuolemaan, se oli vankilaan joutuneiden ja kuolleiden ongelma. Ei niiden, jotka tekivät jalkapallolla rahaa.

***

Siksi meidän turha itkeä Newcastlen ankeaa kohtaloa. Jos kauppa todellakin toteutuu, on vain ajan kysymys, milloin Newcastlessa päästään jälleen juhlimaan liigamestaruutta ja lopulta, väistämättä ja vääjäämättä, myös Mestarien liigan voittoa.

Rikkauden hienous on siinä, ettei se ole mustavalkeaa, vaan rikkaillakin on omat kastinsa – varsinkin Englannissa, jossa seurojen omistuspohja on erilainen kuin Espanjassa ja Saksassa.

Rikkaiden alimassa kastissa ovat ne seurojen omistajat, jotka tehneet omaisuutensa pitkälti omalla työllään. Tällaiset rikkaat omistavat Manchester Unitedin, Arsenalin, Liverpoolin ja Tottenhamin.

Seuraavassa kastissa ovat ne rikkaat, lähinnä oligarkit, jotka olivat oikeassa paikassa oikealla hetkellä. He omistavat muun muassa Chelsean.

Sitten tulevat satumaisen superrikkaat seurojen omistajat – sellaiset kuin Manchester Cityn tai PSG:n omistajat.

Ja lopulta tulevat Newcastlen uudet omistajat.

Koomisinta tässä näytelmässä on juuri se, millaisia seuroja kaikista rikkaimmat ovat joutuneet parempien seurojen puutteessa ostamaan. Manchester City oli ennen sheikkiaikaa voittanut liigamestaruuden vuonna 1968, Chelsea 1955 ja Newcastle 1927.

Siksi kehitystä voisi pitää lähestulkoon raamatullisena:

Joka itsensä ylentää, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään