Olin aikoinaan Urheilugaalassa tekemässä juttua Apu-lehdelle vuonna 2017. Haastattelin siellä monia urheiluihmisiä, muun muassa paraurheilusuuruus Leo-Pekka Tähteä.

Yhdeksi aiheeksi nousi paraurheilun asema Suomessa ja muuttuisiko se oleellisesti, jos Tähti valittaisiin myöhemmin samana iltana Vuoden urheilijaksi, kuten hänet lopulta valittiinkin.

Tähden vastaus oli jopa hieman yllättävä. Sellainen, että se jäi hyvin mieleen.

Tähti sanoi, että vasta silloin paraurheilu voi olla samalla viivalla, kun sitä aletaan käsitellä kriittisesti ja epäkohdat sekä epäonnistumisetkin uskalletaan nostaa tikun nokkaan.

***

Vaan miten Leo-Pekka Tähti ja paraurheilu liittyy käynnissä oleviin naisten jalkapallon EM-kisoihin ja Helmareihin?

Paljonkin.

Samaa kriittistä keskustelua Helmareiden peliesityksiä kohtaan toivoisi myös naisten jalkapalloon, johon on toivottu näkyvyyttä ja tasa-arvoisempaa kohtelua.

Näkyvyyttä on ainakin tullut.

Osallistu LeoVegasin ilmaiseen kilpailuun – palkintoina neljä 1000 euron palkintoa sekä 2000 euron pääpalkinto!

Ylelle on annettava kiitos siitä, miten laajasti jalkapallokisoja on näytetty. Jalkapallosta on keskusteltu paljon ja ymmärrystä on pyritty lisäämään.

Toinen asia on kuitenkin se, miten siinä on onnistuttu juuri Suomen maajoukkuepelien kohdalla.

Tähden sanat ovatkin palautuneet mieleen nyt, kun olen seurannut Suomen otteita EM-kisoissa ja niitä seuranneita analyysejä.

Fakta nimittäin on, että Suomi on voittanut viimeisestä yhdestätoista ottelustaan vain yhden – Georgian.

Jokainen voi miettiä, millainen olisi keskustelun sävy ja taso, jos Markku Kanervan Huuhkajilla olisi tällä hetkellä sama tilasto.

Kilpailu on tietysti jalkapallon kaltaisessa globaalissa pelissä kovaa, mutta ei tee kenellekään oikeutta, jos ottelun jälkeen Suomen johtava pelaaja Natalia Kuikka puhuu tasaisesta ottelusta 1-4 -tappion jälkeen ja asiantuntija Maiju Ruotsalainen upeasta jalkapallosta.

Tanska-ottelussa Suomen unelmat jatkopaikasta menivät murskaksi. Suomella oli toki jo muutama maalipaikka, mutta totuuden nimissä ottelun lopputulosta imarteli suvereenin ottelun Suomen maalissa pelannut Tinja-Riikka Korpela.

***

Katsojan näkökulmasta on vaikeaa ymmärtää, miksi pelistä ei löydetä kritiikin kohteita selkeämmin. Niin perässä Suomi on pelillisesti molemmissa otteluissa lopulta ollut.

Arvokisapaikka on tietysti kunnioitettava ja hatun noston arvoinen suoritus. Mutta urheilun eetokseen kuuluu myös jatkuva kehittyminen. Kun kisoihin on päästy, olisi syytä miettiä, miten siellä alettaisiin myös voittaa. Nyt Tanska-ottelussa kehuttiin jopa sitä, että yritetään.

Yritetään EM-lopputurnauksessa! Sitäkö pitäisi oikeasti kehua?

Isossa viitekehyksessä olisi keskusteltava siitä, pystyykö Suomi tuottamaan riittävän laadukasta peruspelaamista ja peruspelaajia, jos kolmea syöttöä pidemmät syöttöketjut ovat jo lähes harvinaisuuksia.

Nyt sille keskustelulle olisi paraatipaikka. Toivottavasti sitä myös vielä nähdään vailla tarpeetonta sokerikuorrutetta.

Sillä vain niin voidaan päästä totuudenmukaisempaa otetta kohti.

***

Eikä kaikkea ei voi heittää esimerkiksi Anna Signeulin niskaan, jonka johtamiskulttuuri on ollut tikun nokassa.

Case Signeulin yhteydessä on esitetty vakavia väitteitä, kuten esimerkiksi äitiyteen liittyvissä asioissa ja ne on todellakin syytä perata vielä perin pohjin.

Mutta samalla mukana on myös löyhempiä syytöksiä. Varsinkin kun kyseessä on huippu-urheilun konteksti.

Esimerkiksi väitteet ajoittaisista myöhäisistä työajoista ja vaikkapa englannin puhumisen vaatimus ruotsalaisvalmentajan kohdalla eivät vielä kuulosta kovinkaan suurilta synneiltä. Sen sijaan ne kuulostavat 14-vuotisen urheilutoimittajakokemukseni perusteella arkiselta valmennustyöltä, kun pyritään tekemään jotain suurta maajoukkuetoiminnassa, jossa tunnit ja päivät ovat kortilla seurajoukkueeseen verrattuna.

Ja jos ne ovat syntejä, jalkapuuhun joutaa aika moni huippuvalmentaja tässä maailmassa.

Sen toteaminen ei silti ole puheenvuoro Signeulin toiminnan puolesta, eikä sillä tarkoiteta, että huippu-urheilussa tulisi sietää epäinhimillistä käytöstä.

***

Ongelma tv-studiotyöskentelyssä on ollut Helmareiden ympärillä se sama kuin niin monessa muussakin yhteydessä huippu-urheilun arvioinnissa.

Asiantuntijat mitataan lopulta siinä hetkessä, kun Suomen maajoukkueella tai suomalaisella urheilijalla sujuu heikommin. Hyvinä hetkinä on helppo puhaltaa tuulta purjeisiin, mutta kun tulosta ei tule ja kone yskii, harvempi uskaltaa toteuttaa asiantuntijan tärkeintä tehtävää.

Asiantuntijalle on lopulta kaksi keskeistä kriteeriä.

Ensimmäinen niistä on asiantuntemus ja sisältöosaaminen, joka on kaiken perusta. Toinen niistä on uskallus käyttää sitä osaamista, kun edessä on tiukka paikka, jolloin kansa odottaa vastauksia.

Toistaiseksi Ylen studiossa liian harva on täyttänyt näitä kahta vaatimusta.

Ei pitäisi olla niin, että muiden maiden otteista pystytään puhumaan kriittisemmin, mutta Suomen otteet käsitellään pumpulimaisemmalla otteella.

Se ei ole oikein katsojalle, eikä se ole oikein myöskään suomalaisen jalkapallon ympärillä olevan ymmärryksen lisäämiselle.