100 miljoonaa puntaa Jack Grealishista. Suunnilleen saman verran Romelu Lukakusta. Ja ja kirkkaasti yli 100 miljoonaa puntaa Harry Kanesta, jos Tottenhamin kultapoika siirtyisi Manchester Cityyn.

Joku voisi aiheellisesti kysyä, onko näissä siirtosummissa mitään järkeä?

Vastaus on tässä: Nämä siirtosummat eivät kerro järjen puutteesta, vaan siitä, että sitä on.

Jalkapallomaailmassa on siunailtu vuosikymmenet sitä, miten pelaajien siirtosummat nousevat vuosi vuodelta ja kausi kaudelta.

Katso tästä Expektin sijoituskertoimet uudelle Valioliiga-kaudelle!

Kun Bob Latchford siirtyi 1974 Birminghamista Evertoniin 350 000 punnalla, siirtosummaa pidettiin – muu muassa Veikkaus-Lotto-lehdessä – niin suurena, ettei sitä tultaisi koskaan rikkomaan.

1990-luvulla Englannissa haukottiin henkeä, kun Manchester City maksoi Andy Colesta 1995 Newcastlelle 7 miljoonaa puntaa. Marraskuussa 2000 kakisteltiin sitä, että Leeds maksoi Rio Ferdinandista 18 miljoonaa puntaa West Hamille. Keskuspuolustajasta!

Ja sitten oltiinkin siinä hetkessä, kun rikottiin ensimmäisen kerran 50 miljoonan punnan raja. Sen teki Chelsea ostamalla polvivaivaisen Fernando Torresin Liverpoolista tammikuussa 2011.

Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, siunaillaan sitä, että rikottiin 100 miljoonan punnan raja.

Tai oikeastaan sitä ei siunailla. Pikemminkin siunaillaan sitä, että se raja rikottiin vasta nyt.

***

Mikä siis näissä täysin tajuttomissa siirtosummissa on se järki?

Vastaus ei ole sinällään siirtosummien suuruudessa, vaan siinä, mistä ne kertovat.

Englannin liiga oli 1990-luvulle saakka hieman – mutta vain hieman – karrikoidusti sanottuna taloudellisten amatöörien jalkapallosarja. Istuttiin urheilumaailman rikkaimman kultaesiintymän päällä ymmärtämättä sitä itse.

Kun jotkut uuden sukupolven seurajohtajat Tottenhamin puheenjohtajan Irving Scholarin johdolla yrittivät rikkoa vanhoja toimintamalleja, heille naureskeltiin. Vielä 1990-luvulla Roy Keanen kaltaiset älyköt naureskelivat katkarapuleipäkatsojille ymmärtämättä, että katkarapuleivissä piili jalkapalloilijoiden tulevien rikkauksien siemen.

Järki voitti lopulta taloudellisen järjettömyyden. Vuonna 1992 Englannin liigasta irtautunut Valioliiga muutti englantilaisessa jalkapallossa kaiken. 90-luku oli vielä hitaamman nousukiidon aikana, mutta 2000-luvulla ja varsinkin 2010-luvulla Valioliiga nousi huimilla loikilla maailman rikkaimmaksi jalkapallosarjaksi.

Muutosta voisi mitata monella eri tavalla, mutta kenties paras mittari kehitykselle ja sen ymmärtämiselle on Manchester United. Martin Edwards olisi ollut valmis myymään Manchester Unitedin 1989 liikemies Michael Knightonille 20 miljoonalla punnalla. Toki sekin oli valtava määrä rahaa – jota Knightonilta ei lopulta löytynyt –, mutta silti irvokkaasti paljon vähemmän kuin 4,1 miljardia puntaa, millaiseksi talouslehti Forbes arvioi Manchester Unitedin arvon tänä päivänä.

***

Valioliiga-seurojen rikkaus on konkretisoitunut tämän kesän siirtomarkkinoilla. Vaikka Valioliiga-seurojen yhteenlasketut tulot koronakriisin seurauksena laskivat ensimmäisen kerran Valioliigan historian aikana kaudella 2019–20 – 5,2 miljardista punnasta 4,5 miljardiin puntaan – Valioliiga-seurat pystyvät edelleen maksamaan sellaisia siirtokorvauksia ja palkkoja pelaajille, etteivät muiden maiden seurat muutamia PSG:n kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta pysty niiden kanssa kilpailemaan.

Omalla tavalla järkyttävin esimerkki muiden sarjojen vaikeuksista on Barcelona, joka joutui luopumaan maailman parhaasta jalkapalloilijasta Lionel Messistä siksi, ettei saanut mahtumaan tätä omaan palkkakiintiöönsä, vaikka Messi olisi halunnut jatkaa uraansa Barcelonassa ja vaikka hänen ensi kauden laskennallinen palkkansa olisi puolittunut nykyisestä.

Sama koskee myös monia muita suuseuroja. Serie A:n mestaruuden keväällä voittanut Inter on sellaisessa taloudellisessa kurimuksessa, että sen pitäisi netota kesän siirtomarkkinoilla 85 miljoonaa euroa, jotta se saisi taloutensa edes jollakin tavalla tasapainoon. Siksi kenenkään ei kannata ihmetellä, miksi Inter on valmis luopumaan suurimmasta aarteestaan, Romelu Lukakusta.

***

Mikään puu ei vanhan viisauden mukaan kasva taivaaseen asti, mutta hurjimpien arvioiden mukaan Valioliiga ei ole vielä saavuttanut taloudellista ylärajaansa. Deloitte rahoituslaitos ennakoi heinäkuussa, että vaikka Valioliigassa pelattiin käytännössä koko viime kausi ilman katsoja, liigaseurojen kokonaistulot kasvoivat silti kauteen 2019–20 – ei kuitenkaan niin paljoa, että tulot rikkoisivat kauden 2018–19 ennätystuloksen.

Tästä päästään kuitenkin seuraavaan laskutoimitukseen. Mitä sitten tapahtuu, kun katsomot jälleen täyttyvät kannattajista ja huipputuottoisat luksuspalvelut saadaan stadioneilla jälleen pyörimään?

Esimerkiksi Arsenalin kaikista tuloista vajaa neljännes tulee normaalikausina ottelupäivän tuloista. Se tarkoittaa pyöreästi noin 100 miljoonan punnan lisätuloja viime kauteen verrattuna.

Missä siis taloudellisen taivaankannen raja sitten Valioliigassa kulkee?

Ehkä historia on opettanut, että tulevaisuuden ennustamisen suhteen kannattaa olla varovainen ja olla parempi sanomatta mitään. Jossain se kulkee – ehkä?

Ja sitä paitsi ei se Latchfordinkaan 350 000 punnan siirtosummaennustus ihan niin paljon metsään mennyt. Nykyisessä rahanarvossa mitattuna Latchford olisi maksanut 3,4 miljoonaa puntaa eli vain 30 kertaa vähemmän kuin Jack Grealish.