TPS-Pelicans, sunnuntaina klo 16.00:

Invaasiopeli nimeltään jääkiekko kehittyy, niin kuin senkaltaisille kompleksisille systeemeille on ominaista. Kyse on evoluutiosta.

Jääkiekko ei ole kovin pitkään ollut täysiveristä ammattilaisurheilua. Varusteet kehittyvät, harjoittelu kehittyy. Peliä pelataan luistimet jalassa jäällä, mikä antaa koko ajan uutta ärsykettä.

Jääkiekossa, jos jossain, lienee marginaaleja.

Turun Palloseura ja Lahden Pelicans ovat tahkoneet mielenkiintoista puolivälieräsarjaa Liigassa. Sarjan huipentaa sunnuntain viides kamppailu.

Joukkueiden kohtaamiseen kiteytyy paljon. Sieltä voi poimia muutamia olennaisia seikkoja, joiden kautta nyt pallopelissä nimeltä jääkiekko haetaan etua ja marginaaleja.

Kyse ei ole viivelähdöistä.

Pelinopeus keskiössä

Sarja on ollut siinä mielessä hyvin hämmentävä, että molemmat joukkueet, kenties kuitenkin TPS suunnannäyttäjänä, ovat pelanneet aivan viimeisilleen yllytettyä tempopeliä, jossa peliä pysäytetään vain hyvin harvoin. Ja kun mennään eteenpäin, mennään kovaa ja ehdoitta.

Hyökätään alivoimaisena, mikäli paine on vain mahdollista saada vastustajan päätyyn. Puolustetaan armottoman intensiivisesti eteenpäin ja tukitaan rännit.

TPS on hivenen vienyt tätä pelillistä asetelmaa. Se on hieman valmiimpi yksilö- ja viisikkotasolla pelaamaan korkean tempon jääkiekkoa kuin Pelicans.

Lahtelaiset sen sijaan ovat olleet muutamissa pienissä asioissa edellä, kuten ykkössektorin puolustamisessa. Ja Pelicansilla on Hannes Björninen.

Olennaista on kuitenkin se, mistä ja miten joukkueet hakevat etua ja ovat sitä koko sarjan tasapäin hakeneet. Kyse on enemmän yksittäisen pelaajan peruspelaamisen taidoista ja pelinopeudesta: luistelutaidosta muuttuvissa tilanteissa, kiekonkäsittelyn ja käsien nopeudesta ja päätöksenteon nopeudesta.

Näissä asioissa Suomen U20-maajoukkue on hävinnyt Kanadalle rumasti kaksi kertaa putkeen MM-kisoissa.

On taustalla tietysti viisikkopelin periaatteita ja Meidän pelin rytmit. Mutta ne ovat sittenkin, etenkin pelin rytmit, siellä taka-alalla. Ne ovat se pohja, jonka päälle on rakennettu.

Uusi sukupolvi

Olennaista on tietysti se, millaisia pelaajia on. TPS ja Pelicans on rakennettu nuorten pelaajien varaan hyvinkin vahvasti.

TPS:ää leimattiin syksyllä muukalaislegioonaksi, mutta siellä on kevään peleissäkin nuoret pelaajat johtaneet orkesteria. Turussa on tehty hyvää pelaajakehitystyötä.

Pelin murros Liigassa konkretisoituu nimenomaan pelaajien ominaisuuksiin. Kun sarjaan puskee pelaajia, jotka ovat käyneet läpi ammattimaisempaa ja systemaattisempaa taito- ja luisteluvalmennusta kuin edelliset sukupolvet, eron näkee paljain silmin, kun pelaajian kapasiteetti toimia korkeassa tempossa on parempi.

Pelin rakenne ei hajoa, pelissä säilyy tarvittava kontrolli ja tasapaino.

Jos oikein kärjistetään, niin TPS:n ja Pelicansin sarjassa on pelattu kuin Ruotsin SHL:ssä on viime vuosina konsanaan pelattu. Aivan valtavaa luistelulätkää, jossa peliä viedään voimakkaasti eteenpäin.

Tarkoittaako tämä sitä, että ruotsalainen tempolätkä on oikea ja tulevaisuuden tapa pelata jääkiekkoa tai että suomalainen voimakkaamman temmonvaihtelun Meidän peli on ollut suomalaisen jääkiekkoilun harharetki?

Ei varsinaisesti. Tämä kertoo sen, että jääkiekossakin menestyä voi monella eri tavalla. Kyse on kokonaisuudesta. Minkälaisia pelaajia on, minkälaisin perustein heitä rekrytoidaan, kuinka he sopivat kokonaisuuteen ja loppuviimein: kuinka sitoutuneesti ja laadukkaasti pelaajat pelaavat olemassa olevien joukkueen periaatteiden mukaisesti.

Antaa – ei tällä kertaa seitsemännen vaan – viidennen pelin näyttää, kumpi näistä nuorekkaista pelaa mitaleista tänä keväänä.