Pattijoen Urheilijat oli viime kauden suurimpia pettymyksiä miesten Superpesiksessä. Joukkue lähti kauteen jopa potentiaalisena mitalipelijoukkueena, mutta se jäi lopulta sarjassa kahdeksanneksi. Puolivälierissä se säikäytti Joensuuta, mutta todellisuudessa ero joukkueiden välillä oli paljon suurempi kuin numerot kertoivat.

Pattijoki kaatui viime kaudella ennen muuta kotiutuksiin. Se löi vain 154 juoksua eli keskimäärin 5,5 juoksua ottelussa. Sitä vähemmän juoksuja löivät vain sarjan kolme viimeistä joukkuetta, Tampere, Kankaanpää ja Siilinjärvi.

Siksi pesäpallopiireissä pohdittiin syksyllä, pitäisikö Pattijoen kaapata ilman seuraa ollut ja viime kaudella Kouvolassa huippukauden pelannut Jere Dahlström. Nyt asiasta on turha veivata, sillä Dahlström pelaa tulevalla kaudella Koskenkorvalla – ja Pattijoen täytyy ratkaista kotiutuskysymys toista reittiä pitkin.

Pattijoki uusiutuu viime kauteen verrattuna jonkin verran. Timo Kallio, Jere Achren ja Marko Nikula lopettivat ja kokenut perusjyrä Harri Kolehmainen siirtyi Oulun Lippoon. Varsinkin Kallion menetys näytti uhkaavalta. Kun sen päälle ladottiin viime kauden kotiutusongelmat, Pattijoelta ei ole ihmeitä odotettu.

Mutta tilanne ei ole kuitenkaan niin mustavalkoinen.

Vaikka Joensuusta tullut Kitee-taustainen Simo Rahunen ei olekaan parhaiden vuosien Kallion tasoa, Rahunen on pelannut ulkona Kallion roolissa erinomaisia harjoituspelejä. Myös kotiutusongelmiinkin on ratkaisu olemassa – ainakin paperilla.

Ulkopeli kaiken perusta

Pattijoen vahvuus on aina ollut ulkopeli – ja niin se on nytkin.

Topi Kosonen on edelleen valtakunnan eliittilukkari. Hurjaa pelillistä panosta korostaa hänen maineensa niin vastustajien kuin tuomareidenkin keskuudessa. Kososta kunnioitetaan ja jopa pelätään – täysin aiheesta.

Etukenttä oli viime kaudella Pattijoen heikkous. Nyt tilanne näyttää kuitenkin valoisammalta. Severi Piispasen vetäminen polttolinjasta etukentälle on osoittautumassa erinomaiseksi peliliikkeeksi valmennusjohdolta. Piispanen pelaa aina vaihtotilanteissa suljettua rajaa ja takatilanteessa syvintä pussia. Toiseksi etumieheksi ovat ehdolla Vimpelistä hankittu Timo Hanhisalo tai Eetu Suni. Kumpikaan ei ole Superin ultratasoa etumiehinä, mutta kokonaisuudessaan Pattijoen etukenttä – Topi Kosonen mukaan lukien – on selvästi paremmissa kantimissa kuin vuosi sitten.

Myös linja on vahvaa tekoa. Simo Rahunen pelaa Kallion paikalla vaihtotilanteissa etulukijaa ja takatilanteissa siepparina rajassa. Ja ainakin alku Pattijoella näyttää lupaavalta. Kokenut Sami Haapakoski hoitaa vuorenvarmasti kakkosvahdin tontin. Kolmospuolella vastuun kantavat Paavo Pelto ja Tuukka Sarkkinen. Kolmospuoli ei ole kakkospuolen tasoa, mutta sekin kyllä kestää.

Takana Pattijoella on myös varsin kelvollinen kaksikko. Teemu Juntunen ja Miikka Matikka ovat molemmat kokeneita perusvarmoja takamiehiä ja tuntevat toistensa liikkeet hyvin. Kaiken lisäksi koppareiden pelaamista Pattijoella auttaa se, että mereltä tulevat tuulet yltävät Rännärille asti ja tuuli on lyöjien kannalta vastatuulta.

Kokonaisuudessaan Pattijoki olisi ulkopelinsä puolesta pudotuspelijoukkue.

Haaste vai ongelma?

Pattijoen haaste ja mahdollinen ongelma liittyy sisäpeliin.

Severi Piispasesta on kehittymässä erinomainen kärki. Hän ei ole vielä Niilo Piiponniemen ja Tommi Mäentaustan tasoa, mutta koputtaa jo kaikista kovimpien kärkimiesten ovea. Tuukka Sarkkinen on ollut harjoituspeleissä erinomaisessa vedossa ykköstilanteen purkajana ja Paavo Pelto on takuuvarma kolmonen.

Pattijoelta löytyy myös syvyyttä, sillä jos ykköskärjen peli tökkisi tai joku kärkeen kaavailluista pelaajista loukkaantuisi, Simo Rahunen ja Miikka Matikka olisi helppo heittää lyöntijärjestyksen etupäähän. Nyt Teemu Juntunen, Rahunen, Matikka Juntunen muodostavat Pattijoen tasoon nähden vahvan kakkoskärjen pohjan. On selvää, että Pattijoki tulee pelaamaan kesällä myös kakkoskärjellään.

Mutta jotain jäi välistä ja se jotain on se Pattijoen haaste.

Sami Haapakoski ja Topi Kosonen muodostavat mailassa kovan kaksikon. Kumpikin on valunut iän myötä lyöntijärjestyksen alkunumeroilta taaemmaksi. Viime kaudella Kosonen pelasi viitosena ja Haapakoski nelosena, kunnes Pellon loukkaantumisen myötä siirtyi vaihtajaksi. Harjoituspeleissä kaksikko on pelannut siten, että Kosonen on ollut nelonen ja Haapakoski viitonen. Kummatkin ovat suuressa roolissa myös kotiuttajina.

Pattijoella on myös kaksi kakkoskorin lyöjäjokeria, Juuso Keski-Koukkari ja Jari Törmänen, sekä etenijäjokeri Jan Hankala.

Keski-Koukkari on taitava ja monipuolinen lyöjä, joka hallitsee kumuran lisäksi myös pienet, pussinpohjat ja kovat sivallukset. Törmänen on puolestaan kolmospuolen pommittaja, jolla on myös hyvät lyhyet.

Nelikon haaste on seuraava: jos Pattijoki haluaa kahdeksan sakkiin, Pattijoen on käytännössä lyötävä runkosarjassa yli 200 juoksua. Kysymys kuuluu, kuka tai ketkä vaadittavat juoksut lyövät?

Kova, muttei mahdoton

Ymmärrän hyvin, että jotkut ovat viime kauden jälkeen olleet huolissaan Pattijoen kotiutuksista, mutta asiaa voi lähestyä myös numeroiden kautta. Keski-Koukkari löi viime kaudella 24 ottelussa 48 juoksua ja Kosonen 37 juoksua. Törmänen oli suurimman osan viime kaudesta loukkaantunut ja Haapakoski pelasi osan kautta vaihtajana. Siksi kummallekin on parempi vertailukohta kausi 2019, jolloin Törmänen löi 47 juoksua ja Haapakoski 33 juoksua.

Jos nuo samat juoksumäärät suhteuttaisi tämän kauden 28 ottelun runkosarjaan, nelikon pitäisi lyödä noin 170 juoksua. Kyse on toki teoreettisesta laskentamallista, mutta se kuvaa, ettei 200 juoksun lyöminen ole mahdotonta. Tavoite olisi mahdollista saavuttaa esimerkiksi siten, että Keski-Koukkari löisi 55 juoksua, Kosonen 50 juoksua, Törmänen 40 juoksua ja Haapakoski 40 juoksua. Näillä luvuilla oltaisiin jo 185 juoksuissa, joten muun joukkueen ja harhojen ja vapaataipaleiden kautta pitäisi tehdä enää vain parisenkymmentä juoksua.

Haaste on kova, muttei mahdoton. Pattijoen kotiuttajien potentiaali riittää lyömään nuo lukemat, mutta sen on saatava apuja myös kahdelta muulta osastolta: etenijöiltä ja vaihtajilta – ja mikä äärimmäisen tärkeää: myös pelinjohtaja Jussi Haapakoskelta.

Haapakosken sisäpeli oli viime kaudella virkamiesmäistä ja ennalta arvattavaa. Nyt siihen on pakko saada prosenttien sijasta enemmän yllätyksellisyyttä ja arvaamattomuutta, enemmän yllätysottoja, parempaa haistoa siitä, kuka on kuuma pelaaja ja kuka ei, ja ylipäätään parempaa ja terävämpää sisäpelin rytmittämistä.

Siilinjärven viime kauden pelinjohtajan Perttu Westersundin palkkaaminen kakkospelinjohtajaksi oli hyvä veto. Haapakosken on nyt vain pystyttävä hyödyntämään Westersundin tuoma lisäarvo täysmääräisesti.

Siinä ja siinä

Pattijoen tämän kauden näkymä on aavistuksen parempi kuin miltä se syksyllä näytti, mutta pääsy kahdeksan joukkueen listalle vaatii joukkueelta onnistumista. Ero Kempeleeseen ja Hyvinkään ei ole suuren suuri, ja vaikka Kiteen potentiaali onkin eri tasolla, Kiteellä on vielä nuori ja osin kokematon joukkue, joka voi myös ottaa kehityskaarellaan takapakkia. Se on joka tapauksessa selvää, että vaikka Pattijoki pääsisi pudotuspeleihin, sillä ei ole paras viidestä sarjassa mahdollisuuksia kärkiseuroja vastaan. Vanha maine hankalasta pudotuspelijoukkueesta alkaa olla aika haalea, vaikka Pattijoki kiusasikin Joensuuta viime syksynä.

Seuraava iso kysymys Pattijoella on, mitä sille tapahtuu jatkossa. Joukkueen avainpelaajat ovat joka syksy vuoden vanhempia, ja jossain tulee se raja vastaan, jolloin esirippu laskeutuu heillä viimeisen kerran. Mutta ei Pattijoki minnekään katoamassa ole. Kysymys on vain siitä, hiipuuko sen taso tästä ja miten paljon. Matka takaisin mitaliotteluihin on niin pitkä, ettei sitä kannata tässä kohtaa edes mitata.