Yksi Liiga-kauden yllättävimmistä siirroista suurelle yleisölle oli Pekka Virran siirto Lappeenrannan SaiPan päävalmentajaksi – eikä ihme.

Vaikka sopimukset on tietysti neuvoteltu jo hyvissä ajoin ennen mestaruusjuhlia, ei ole tyypillistä, että Liigan tuore mestarivalmentaja ottaa askeleen taaksepäin ja siirtyy sarjassa kolmanneksitoista päätyneeseen seuraan, jonka historian ainoa mitali – pronssi – on vuodelta 1966.

Mutta kun katsoo Virran uraa, ei se lopulta ehkä olekaan aivan niin yllättävää.

Virta on eräänlainen Liigan Marcelo Bielsa, valistuneemman siiven kollegoidensa suuresti arvostama huippuvalmentaja ja oman tiensä kulkija. Virran käsien kautta on kulkenut paljon huippupelaajia ja hän on tehnyt suurimmat onnistumisensa KalPassa ja Lukossa.

Nyt joku irvileuka voisi toki ilveillä, että onhan Raumalla resursseja ja rahaa voittaakin mestaruus.

Silloin on hyvä kuitenkin muistaa, että olivatpa ne resurssit monella muullakin toinen toistaan maineikkaammalla kiekkovalmentajalla ennen Virtaa. Jostain kumman syystä se oli kuitenkin juuri Virta, joka mestaruuden Lukossa toi.

Ja mikä tarina se kaikkien keväisten traagistenkin käänteiden myötä olikaan.

***

Oleellisin kysymys monelle on se, että mistä Virran siirtyminen SaiPaan oikeastaan kertoo.

Mielestäni se kertoo siitä, että Virta vaikuttaa mieheltä, jolle jääkiekko on aito intohimo. Hän nauttii projekteista, joissa on saavutettavaa. Voi sanoa, että se kertoo jotain myös ammatillisesta itsetunnosta, että uskaltaa lähteä sellaisiin paikkoihin, joissa moni muu kollega näkisi vain epäonnistumisen mahdollisuuden.

Kertoo tietysti myös SaiPan toimitusjohtaja Jussi Markkasesta, että hän oli ensimmäinen, joka puhelimen käteensä viime kesänä Virralle otti.

Markkanen tiesi hyvin, että SaiPan kulttuuri muuttuu oikeastaan sillä sekunnilla, kun Virran palkkaa. Ja myös sen, että se tulee vaatimaan jokaiselta kehittymistä ja sitoutumista uuteen projektiin ohi omienkin etujen. Kaikista ei siihen ole.

Markkanen myös tiesi, että suomalaisessa kulttuurissa suoraan puhuva Virta voi ajoittain kaataa aitaakin, mutta hän myös omasi rohkeutta ajatella, että jos seuralle löytyy uusi suunta – sitten aitaa saa, ja pitääkin, kaatua.

Ja Markkanen uskalsi myös tehdä korjausliikkeen.

Kun moni muu pienempi seura hakee kilpailuetua nuorilla valmentajilla – joista harva lopulta päätyy olemaan tulevaisuuden valmentajia – SaiPa lopetti kummallisen Tero Lehterän lehdistötilaisuuksissakin ylläpitämän teatterin ja siirsi valtikan kokeneelle ja tasonsa jo todistaneelle valmentajalle.

Ei siitä voi kuin nostaa SaiPalle hattua. Se on myös suurin yksittäinen syy sille, miksi Lappeenrannassakin uskalletaan taas toivoa jotain jääkiekkohuomiselta.

On toinenkin asia, joka on – syystäkin – ihmetyttänyt kiekkoväkeä.

Peräti kahdeksan seuraa – joista moni on myös iso seura – vaihtoi tälle kaudella päävalmentajaa, mutta eikö kenellekään muulle tullut mieleen, että Virta voisi olla parempi rekrytointi kuin se, joka tuli tehtyä?

Ville Peltonen HIFK:ssa ja Lauri Mikkola Kärpissä voivat tietysti osoittautua vielä erinomaisiksi valmentajiksi, mutta toisaalta olisi mukava tietää, oliko kummankaan seuran papereissa edes harkittu Virtaa päävalmentajaksi?

Jos ei, mitä se oikein kertoo tämän päivän Liigasta?

***

Turha asiaa on myöskään kierrellä.

Pekka Virralla on myös äreän miehen maine, josta yli 800 Liigan runkosarjaottelua luotsannut Virta itsekin on hyvin tietoinen.

Sytytyslanka on toisinaan lyhyt ja hän on pahasti allerginen velttoilulle.

Nyt ei pidä kuitenkaan käsittää väärin. Virta välittää pelaajistaan, ja ehkä juuri siksi hän myös odottaa heiltä paljon. Virran maailmassa välittäminen ei ole vain silittämistä myötäkarvaan, jos touhu on menossa puuhasteluksi – hänen maailmassaan välittäminen on myös sitä, että hän auttaa pelaajaa repimään itsestään parastaan ulos mahdollisimman usein ja saavuttaa itse itselleen asettamat tavoitteet. Jos toiminta on löperöä, se on löperöä, eikä Virta ole koskaan epäröinyt puuttua siihen.

Virta myös tietää varsin hyvin pukuhuoneessa olevien orastavien kriisien ja kiukuttelun olevan pahinta myrkkyä ryhmädynamiikalle ja toimintakulttuurille. Virran yhtenä onnistumisena Lukossa oli, että hän osasi myös päästä eroon niistä pelaajista, jotka olivat aiheuttaa toiminnallaan ongelmia. Päätökset olivat kipeitä.

Virta ei siis ole välttämättä ole kaikkien mielestä se mukavin mies, mutta toisaalta: Kuka väitti, että maksimien ulosmittaaminen yleensäkään on mukavaa puuhaa. Ei se kaikille sovi.

Ne, joille on sopinut, on myös löytynyt kiittäjiä. Eikä tarvitse kuin kerrata viime kevään mestaruusjuhlien haastatteluja, millaisin sanoin pelaajat Virrasta kertoivat.

Jos pelaaja ei ole valmis hyppäämään kelkkaan, sellaiselle pelaajalle ei ole Virran arvomaailmassa mitään käyttöä vaikka omaisi millaisen lahjakkuuden. Siksi Virta valitsee ympärilleen yleensä ne, joilla on vahva sietokyky. Siitä Virtaa on vaikea syyttää.

Kumpi asiassa siis on lopulta väärässä: Virta vai ne, jotka keksivät jonkun verukkeen olla kiristämättä ruuvia mahdollisimman tiukalle?

Se on makuasia, mutta mestaruus ei ole.