On aika laskea sulka. Seitsemän vuoden mittainen tieni jalkapalloanalyytikkona tulee päätökseensä.

Seitsemän vuotta on ollut pitkä aika seurata ja analysoida kansallisen ja kansainvälisen jalkapallon kehitystä läheltä. Videoita, podcasteja ja tekstejä on tullut tehtyä hurja määrä. Seitsemän vuoden aikana on toivottavasti tullut popularisoitua jokunen jalkapallon koukero teille, hyvät lukijat.

Ihan kaikki ei kuitenkaan ole vielä sanottu, minkä takia jätän sulan pöydälle vasta tämän jutun myötä.

Hyvä ElmoTV:n lukija, tässä on analyytikon testamenttini.

***

Aloitin vuonna 2014 kirjoittamaan A-lehtien kustantaman Urheilulehden nettiin ja lehteen jalkapallosta. Jalkapallo oli vuonna 2014 erilaista kuin se on nyt.

Valioliiga eli edellisten suurvalmentajien ja pelaajien ja nykyisen hurjan kilpailun välistä aikaa. Kuulostaa hurjalta, että silloin muuan Manuel Pellegrini voitti Manchester Cityssä mestaruuden, Luis Suárez teki järjettömän määrän maaleja Liverpoolille ja Arsène Wenger oli vielä neljän vuoden päässä eläköitymisestään Arsenalin päävalmentajan paikalta.

Suomalainen jalkapallo oli juuri astunut erilaiseen aikaan.

Muistan kymmenen vuoden takaa viikonlopun, jolloin Soccer Services-niminen yritys tuli Jyväskylään pitämään seminaariaan ja esitteli Ekkono-metodiaan monikymmenpäiselle suomalaisvalmentajien yleisölle. Espanjalaisvalmentajat huusivat kurkut suorina ”Calma!”, kun suomalaisjunioreista muodostettu malliryhmä pelasi palloa liian kontrolloimattomasti eteenpäin. Pikkuhiljaa päätöksenteko järkeistyi ja muuttui harjoitteissa loogisemmaksi ja suomalaisvalmentajat ihastelivat espanjalaiskollegoiden kyselevää otetta.

Niin on käynyt suomalaisessa jalkapallossa laajemminkin. Sittemmin Ekkono-metodin opit valtasivat härmäläisen pelikäsityksen. Sami Hyypiä-Akatemia pohjasi teknistaktisen koulutuspolkunsa Ekkono-metodiin. Ekkono-metodi on tänä päivänä hyvin monen suomalaisen seuran valmennuslinjan keskiössä.

***

Samalla veikkausliigajalkapallo eli muutosten aikaa. Mika Lehkosuon pitkä tie Hongassa päättyi ja HJK päätti Sixten Boströmin ylimenokauden jälkeen siirtyä lopullisesti Antti Muurisen jälkeiseen aikaan. Moninkertaisen Suomen mestarin ja maajoukkueen entisen päävalmentajan  poistuminen HJK:sta ja Lehkosuon siirtyminen Hongasta lopulta HJK:n peräsimeen toimi eräänlaisena rajanvetona veikkausliigafutiksen vanhalle ja uudelle ajalle, kun asiaa katsoo jälkikäteen laajemmalla perspektiivillä.

Rajan eri puolilla oli kaksi erinäköistä pääsarjaa.

Loistava Ari ”Zico” Hjelm dominoi 2000-luvun ensimmäisellä kymmenyksellä tehokkaalla valmennusotteellaan. Tampere United voitti kolme Suomen mestaruutta ja Hjelm valittiin kolme kertaa vuoden valmentajaksi. Nykyään 59-vuotias Hjelm ei valmenna enää, mikä on suuri menetys suomalaiselle jalkapallolle. Hjelm oli – ja on edelleen – yhden ajan yksi tärkeimmistä jalkapallovalmentajista. Hjelmin Tampere United osasi yhden asian: voittamisen.

Voittamisen taito kuvasi tuon ajan mestarivalmentajia. Antti Muurisen vahvuudet olivat roolittamisissa, pelaajien vireystilan aistimisessa ja positiivisen energian luomisessa. Seitsemän Suomen mestaruuden maestro voitti mestaruuksistaan neljä vuosina 2009-2012.

Vuosi 2014 oli jälkikäteen ajateltuna merkittävä vuosi. Aki Riihilahti aloitti HJK:n toimitusjohtajana joulukuussa 2013. Riihilahden panos HJK:n sekä suomalaisen jalkapallon kehittäjänä on kiistaton. Mika Lehkosuo pyrki tuomaan HJK:n valmennukseen uusia tuulia.

Vuonna 2014 Suomeen saapui myös espanjalaisvalmentaja José Riveiro, jota haastattelin vuonna 2015 Myyrmäen stadionilla. Esittelin Urheilulehden sivuilla Celta Vigon akatemiassa valmentaneen jalkapallo-osaajan ajatuksia. Riveiro valmensi myöhemmin Lehkosuon apuvalmentajana HJK:n Suomen mestaruuksiin ja teki loistavaa työtä myös Turun Interin valmentajana.

Samaan aikaan Simo Valakari teki Seinäjoella loistavaa työtä ja nosti SJK:n Ykkösestä Veikkausliigaan. SJK menestyi loistavasti Valakarin alaisuudessa ja voitti yhden Suomen mestaruuden.

***

Antti Muurisen ja Ari Hjelmin aikakausi vaihtui jalkapallon opetusprosessin älyllistämisen ja erilaisen valmennusotteen omaavien valmentajien aikakauteen.

Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet todella rajujen muutosten aikaa. Tuona aikana Veikkausliigan joukkueiden pelaajat, pelaaminen, analysointi ja tekeminen kokonaisuudessaan ovat kehittyneet valtavasti. GPS-anturit ovat käytössä, joten pelaajien liikkumista pystytään analysoimaan pilkuntarkasti. Instat kerää valtavat määrät tietoa valmennustiimien käyttöön. Seurojen urheilupuolet ovat ottaneet massiivisia askeleita.

On totta, että laajasti katsottuna pääsarjassa pelataan tänä päivänä organisoidumpaa jalkapalloa kuin ennen vuotta 2014.

Moni kokenut valmentaja on jättäytynyt pois Veikkausliigasta. Veikkausliiga kaipaisi eri ikäpolvien erilaisia valmentajia, jotta pelin monimuotoisuus asettaisi kaikkia osapuolia kehittäviä haasteita.

Tässä mielessä on nostettava hattua valmentajille, jotka ovat pysyneet mukana. Esimerkiksi Jani Honkavaaran pelimalli on elänyt aikojen ja erilaisten vaikutteiden mukana. Toni Korkeakunnas aloittaa jälleen veikkausliigaseurassa, kun HJK palkkasi hänet Toni Koskelan avuksi.

Kaikesta huolimatta keskustelu Veikkausliigan tasosta suhteessa kansainväliseen jalkapalloon on edelleen samaa: tempo ja intensiteetti ovat monien asiantuntijoiden mielestä liian matalalla tasolla, jotta systemaattinen kansainvälinen pärjääminen voisi olla mahdollista.

Mielenkiintoinen kysymys siis on, ovatko kaikki 2010-luvulla nähdyt muutokset olleet ihan sitä kaikista tärkeintä ydintä hyödyttäviä?

Onko metodeista ja systeemisestä ajattelusta tullut tärkeämpi asia kuin kilpailemisesta ja voittamisesta? Tämä ei ainakaan ole toivottava kehityksen suunta.

***

Viimeisen seitsemän vuoden aikana myös suomalainen futisjournalismi ja siihen liittyvä tietynlainen underground-keskustelukulttuuri ovat muuttuneet.

Aloittaessani vuoden 2014 keväällä Urheilulehdessä, ihmettelin, miten heikolla tasolla median tuottama pelikeskustelu oli. Muistan pohtineeni, miksi suomalaiset jalkapallotoimittajat kirjoittavat jutuissaan ihan suoranaista höpöhöpöä. Päätin, että muutan tämän asian omakätisesti, sillä koin suoraan sanottuna, että edes yhdestä asiallisesti jalkapalloa analysoivasta tahosta voisi olla joillekin iloa.

Lähdin tuohon savottaan yhtä intohimoisesti kuin valmentajat lähtevät valmennusprosesseihinsa. En ajatellut työtäni journalismina, vaan tietynlaisena valmennusprosessina. Tämä oli toisaalta mahdollisuus, mutta toisaalta uhka. Ongelma saattoi välillä lukijoiden suhteen olla, että valmentajat ovat ääripäistä ja kovapäistä porukkaa, jotka elävät huippu-urheilun lainalaisuuksien alla. Silloin tarvitaan ehdottomuutta ja totaalisuutta. Jälkikäteen ajateltuna jutuistani saattoi joskus kaikua liiallinen ehdottomuus tiettyjä arvoja kohtaan. Kirjoitin välillä lauseita, jotka eivät olleet hyvää journalismia, vaan pukukoppielämän ja totaalisen jalkapallovalmentajan ajatuksista syntynyttä ehdottomuutta.

Monia asioita olisi myös pitänyt pystyä popularisoimaan paremmin, mutta toisaalta juttuni oli tarkoitettu ihmisille, jotka pitävät jalkapallosta ja haluavat oppia siitä.

Suuri motivaationi itsellenikin oli oppia pelistä. Muistan käyneeni vuosien 2014-2016 aikana seuraamassa lähes jokaisen Veikkausliigan joukkueen harjoituksia. Katsoin kaikki ottelut Ruudusta. Analysoin pelejä valmentajan silmin ja valmentajan hattu päässä. Opin valtavasti ja ajatteluni laajentui. Sain seurata rautaisten ammattilaisten, kuten Marko Rajamäen tai Juha Malisen vetämiä harjoituksia ja opin suoraan maamme eturivin valmentajilta.

Sittemmin valtamedioiden ohelle syntyi erilaisia pieniä harrasteblogeja, kuten Erkko Meren Suunnanmuutos-blogi. Ylen arvokisalähetykset ovat olleet studioineen jopa suomalaisen jalkapallon kulttuuritekoja. Nämä tuntuvat kuitenkin yksittäisiltä saarilta suuressa asiantuntemattomuuden valtameressä.

Toivon, että kehitys jatkuu ja kiihtyisi tulevaisuudessa yhä taidokkaampien asiantuntijoiden toimesta. Syvä lajikulttuuri tarvitsee syvän keskustelukulttuurin. Sen luomisessa medialla on tärkeä rooli.

En ole varma, kuinka hyvin media täyttää tällä hetkellä tätä tehtävää jalkapallon pelipuheen osalta.

***

Lopuksi haluan lainata erästä muusikkoa ja otetta hänen elämänmakuisesta kappaleestaan. Otetta, joka kuvaa asennettani ja niitä ihmisiä, joiden kanssa sain kunnian hortoilla journalismin maailmassa:

”If you’re all about the destination, then take a fucking flight”

Kiitos kaikille, joiden kanssa paukutettiin – tiedätte kyllä, keitä olette. Erityissanat Jukka Röngälle ja Pausa-veljilleni Gert Remmelille ja Topias Kauhalalle. Ehkä jonain päivänä taas…tai ehkei sittenkään.

Hyvät lukijat, Arrivederci!