1920-luku

Pesäpallon syntyvuosikymmen

1900-luvun alkupuolella Suomen suosituin pallonlyöntipeli oli kuningaspallo. Sen pohjalta Tahko Pihkala alkoi kehittää peliä edelleen tavoitteenaan synnyttää Suomen kansallispelin. Vuonna 1915 Pihkala esitteli kehittelemänsä pitkäpallon. Hän halusi lisätä pallonlyöntipelin kilpailullista luonnetta. Pihkala oli isänmaallinen ja sotilaallinen mies ja katsoi, että kansallispelillä piti olla suurempikin merkitys kuin vain peli. Hän näki, että tarvittiin urheilumuoto, joka kehitti fyysisiä ominaisuuksia, kuria ja yhteenkuuluvuutta.

Ensimmäinen nykymuotoisen pesäpallon koeottelu pelattiin marraskuussa 1920 Kaisaniemen kentällä ja vuonna 1922 pitkäpallo vaihdettiin lopullisesti pesäpalloon. Samana vuonna aloitettiin kilpailutoiminta – Suomen pesäpallomestaruuskilpailut. Näitä cup-tyyppisiä pesäpallon mestaruuksia jatkettiin vuoteen 1930 saakka.  Ensimmäisen mestaruuden voitti vuonna 1919 perustettu pesäpallon erikoisseura, Helsingin Pallolyöjät. Helsingissä oli tuolloin toinenkin vahva pesäpalloseura, Pallo-Toverit, ja vuoden 1926 loppuottelussa nähtiinkin historiallinen ihme, kun HPL voitti saman kaupungin joukkueiden kohtaamisessa Pallo-Toverit. Se on edelleen ainoa kerta, kun saman kaupungin joukkueet ovat pelanneet loppuottelussa.

Pesäpallo levisi 1920-luvulla erityisen voimakkaasti suojeluskuntien kautta. Pesäpallon suosiota lisäsi myös se, että sitä levitettiin 20- ja 30-luvuilla myös kansakoulujen kautta. Myös Työväen Urheiluliitto otti pesäpallon ohjelmistoonsa, vaikka lajilla olikin suojeluskuntalainen leima.

Helsingin lisäksi muita vahvoja pesäpallopaikkakuntia 20-luvulla olivat Lahti, Hämeenlinna, Riihimäki ja Viipuri, mutta pesäpalloa pelattiin myös maakunnissa, erityisesti Etelä-Pohjanmaalla, Kymenlaaksossa ja Savossa.

Vuosikymmenen pelaaja: Olli Veijola

Olli Veijola oli nykytermein sanottuna lajin ensimmäinen suuri teinitähti. Hän herätti huomiota jo pelatessaan Lahden Yhteiskoulun joukkueessa ja ensimmäisen Suomen mestaruutensa hän voitti 19-vuotiaana Lahden Suojeluskunnan joukkueessa. Kaikkiaan Veijola voitti viisi Suomen mestaruutta ja viisi muuta mitalia.

Veijola oli taktinen ja juoni lukkari, joka hallitsi lukkarien taistoa kahden muun lukkarin ja kahden muun 20-luvun suurpelaajan, Helsingin Pallo-Toverien Erkki Merisen ja Helsingin Pallonlyöjien Urho Veneskosken, kanssa.

Veijola oli karismaattinen johtajatyyppi, joka piiskasi lahtelaisen pesäpallon huimaan lentoon 1920- ja 1930-luvuilla – aluksi Lahden Suojeluskunnan ja myöhemmin vuonna 1929 perustetun Lahden Maila-Veikkojen joukkueessa. Veijola päätti uransa Keravan Palloseurassa, jonka hän nosti B-sarjasta SM-hopealle vuonna 1937.

1930-luku

Kehittymisen vuosikymmenen

Pesäpallo kehittyi pelinä ja lajina 1930-luvulla kovaa vauhtia. Mestaruuksia ei enää ratkaistu cup-turnauksina, vaan vuodesta 1931 sarjamuotoisena kilpailuna, Suursarjana. Vuonna 1932 alettiin pelata nyt jo klassikoksi muodostuneita Itä–Länsi-otteluita. Pesäpallo sai myös oman kattojärjestön, kun lokakuussa 1931 perustettiin Pesäpalloliitto.

Myös säännöissä tapahtui merkittäviä muutoksia. Kentälle tuli takaraja 86 metrin päähän, kotipolulle lisättiin mutka ja mikä tärkeintä, säännöissä sallittiin räpylöiden käyttö. Siihen saakka pallo oli otettu kiinni avokädellä tai hansikas kädessä.

30-lukua leimasi myös monien pesäpallon erikoisseurojen perustaminen. Vaikka Suursarjaa hallitsivat kaupunkien joukkueet, pesäpallo levisi 30-luvulla ennen kaikkea maaseudulla. Vuosikymmenen lopussa pesäpallo oli pelaajamääriltään Suomen suosituin pallopeli.

Seuroista vahvimmat Helsingin suurseurojen lisäksi olivat Lahden Maila-Veikot, Riihimäen Pallonlyöjät, Kuusankosken Veto ja Haminan Palloilijat.

Vuosikymmenen pelaaja: Kalevi Ihalainen

Kalevi Ihalainen oli monipuolisuusihme. Hän oli 30-luvun johtava pelaaja yhdessä Olli Veijolan ja Helsingin Pallonlyöjien kovalyöntisen Eero Haukialan kanssa, mutta sen lisäksi Ihalainen pelasi maaotteluita myös jääkiekossa ja koripallossa.

Ihalaisen ura kesti vuodesta 1930 vuoteen 1958 saakka. Hän oli erinomainen sisäpelaaja, mutta ennen kaikkea hänet tunnettiin jäätävänä ulkopelaajana. Ihalainen pelasi suurimman osan urastaan kolmosvarana, josta hän poltti etenijöitä varsinkin kakkospesälle. Hän sai jopa lempinimekseen Viistotaipaleen kuoleman.

Ihalainen pelasi urallaan 13 Itä–Länttä – ja olisi pelannut ilman sotia enemmänkin.

Ihalainen pelasi muutamia sotavuosia lukuun ottamatta koko uransa Pallo-Tovereissa.

1940-luku

Sodasta uuteen nousuun

1940-luku värittivät sotavuodet. 1940 pelattiin vain tynkäsarja ja vuoden 1941 ja 1944 sarjat jouduttiin sotatoimien vuoksi keskeyttämään. Myös kolme Itä–Länttä jäi sotien vuoksi pelaamatta. 40-luvulla Itä–Lännen rinnalle kehitettiin toinenkin arvo-ottelu, Liitto–Lehdistö, jota pelattiin aina vuoteen 1992 saakka.

Sotien jälkeen toiminta heräsi kuitenkin nopeasti henkiin. Suursarja muutti Suomen mestaruussarjaksi ja sarjaportaita tuli lisää. Myös junioritoiminta käynnistyi monilla paikkakunnilla. SM-sarjassa pelattiin kuitenkin edelleen vain 12 ottelua kaudessa, mikä on hyvä muistaa eri aikakausien pelaajien tilastoja vertaillessa.

40-luvun joukkueita olivat Toijalan Pallo-Veikot, Haminan Palloilijat, Lahden Maila-Veikot.

Vuosikymmenen pelaaja: Leo Hannula

Leo Hannula teki Kalevi Ihalaisen tavoin pitkän ja komean uran ja oli Ihalaisen ja Tampereen Pyrinnän pitkäaikaisen huippupelaajan Elmer Meilahden kanssa 40-luvun suurin tähtipelaaja. Hannulan SM-sarjaura alkoi jo vuonna 1930 ja ulottui aina vuoteen 1961 saakka, jolloin hän täytti 49 vuotta. Hän edusti urallaan Helsingin Pallonlyöjiä, Kuusankosken Vetoa, Lahden Maila-Veikkoja ja Kouvolan Pallonlyöjiä.

Hannula voitti kahdeksan Suomen mestaruutta ja yhteensä 16 mitalia, ja pelasi 11 Itä–Länttä. Hannula oli oman aikakautensa paras vaihtolyöjä, mutta hän voitti vuonna 1948 myös lyöjäkuninkuuden. Hannula tunnettiin kuitenkin erityisesti loistavana ulkopelaajana. Hän oli pitkä ja ulottuva kakkosvahti, jolla oli kova käsi ja nopea heitto. Hänen tunnetuin tavaramerkkinsä ulkona oli pallon ottaminen kiinni paljaalla kämmenellä ja saman tien lähteneet nopeat polttoheitot.

1950-luku

Kaakkolahden ja Kiikerin vuosikymmen

1950-luvulla pesäpallon voittokulku jatkui. Peli levisi yhä laajemmalla ja pelaaja- ja katsojamäärät nousivat. Myös koulupesiksestä tuli oman ilmiönsä.

SM-sarjan ottelumäärä nousi 14 otteluun, mutta sarjaa hallitsivat edelleen tutut joukkueet, Lahden Maila-Veikot ja Haminan Palloilijat ja vuosikymmenen uusi komeetta, Jyväskylän Kiri, joka voitti 50-luvulla peräti neljä Suomen mestaruutta 15-kertaisen Itä–Länsi-pelaajan ja lukkarilegenda Eino Kaakkolahden johdolla.

Helsingissä valta alkoi myös vaihtua, kun Työväen Mailapojat ja Puna-Mustat vakiinnuttivat paikkansa mestaruussarjassa

Pelillisesti 50-luvun ja 60-luvun taitteessa tapahtui merkittävä muutos, kun polttolinjaan tuli aiemman kolmen pelaajan sijasta neljäs pelaaja ja takakentälle aiemmin yhden kopparin sijasta kaksi kopparia. Samalla kakkos- ja kolmosvarat, jotka pelasivat polttolinjan ja kopparin välissä, siirtyivät historiaan.

50-luvun erikoisuuteen kuului myös se, että Pesäpalloliiton ja TUL:n joukkueet kohtasivat vuoden 1952 olympialaisissa toisensa näytösottelussa. Ottelua oli seuraamassa 19 309 katsojaa, mikä on edelleen pesäpallohistorian korkein yleisömäärä.

Vuosikymmenen pelaaja: Jussi Kiikeri

Jussi Kiikeristä on sanottu, että hän on pesäpallon ensimmäinen valtakunnan tason tähti. Kiikeri oli karismaattinen ja valovoiman persoona, joka parhaimmillaan oli jopa Seura-lehden kansikuvapoikana.

Kentällä hän oli monipuolinen ja taktinen pelaaja, jolla oli hyvä pelisilmä. Kiikeri pelasi aluksi kakkosvarana, mutta siirtyi sitten syvällä pelaavaksi kakkospolttajaksi. Mailassa Kiikeri oli virtuoosi. Hän oli kuuluisa ulkokenttiä solmuun laittaneista kääntölyönneistään, ja tarkoista sijoituksistaan. Kiikeri löi myös pompun esiasteena pidettyä armotonta piikkiä.

Kiikeri voitti kahdesti lyöntikuninkuuden ja hänet valittiin kolmesti Vuoden pesäpalloilijaksi – saavutus, johon ovat yltäneet vain Toni Kohonen ja Tuomas Jussila.

Kiikeri pelasi koko uransa Ilmajoen Kisailijoissa lukuun ottamatta kautta 1964, jolloin hän pelasi Kouvolan Pallonlyöjissä.

50-luvun muita suurpelaajia Kiikerin ja Kaakkolahden lisäksi olivat kahdeksan mestaruutta voittanut Lahden Maila-Veikkojen ja Jyväskylän Kirin Antti Elomaa, Jyväskylän Kirin Pertti Jaakkola ja erinomaisena ulkopelaajana loistanut Lahden Maila-Veikkojen Olli Hanski.

1960-luku

Maakuntien äänen vuosikymmen

Helsingin Pallo-Toverit voitti vuonna 1959 yllätysmestaruuden, mutta Helsingin ja koko Etelä-Suomen mahti murtui 60-luvulla ryskien. Pohjanmaa nosti päätään tosissaan Ilmajoen Kisailijoiden ja Vimpelin Vedon voimin, mutta 60-luvun mestariluettelosta löytyy jopa sellainen ihme kuin Sotkamon Jymy. Ja kun vuosikymmenen kaartoi lopuilleen, Kouvolan Pallonlyöjät tuli ja voitti neljä mestaruutta peräkkäin.

SM-sarjassa nähtiin kaudella 1964 suuri muutos, kun ottelumäärä nousi 14 ottelusta 22 otteluun. Systeemi oli kuitenkin raaka, sillä 12 joukkueen sarjasta putosi joka vuosi neljä joukkuetta. Näin esimerkiksi nousijajoukkueena vuonna 1963 Suomen mestaruuden voittanut Sotkamon Jymy putosi heti seuraavalla kaudella Suomensarjan. Myös vuonna 1965 SM-hopeaa voittanut varkautelainen Puurtilan Kisa-Pojat putosi vuotta myöhemmin sarjaa alemmaksi. Puurtilan putoamisessa oli myös sellainen erikoispiirre, että SM-sarjasta pudonneessa joukkueessa pelasivat sen kauden Vuoden lukkari (Heikkí Kilpeläinen) ja kauden lyöjäkuningas (Matti Venäläinen).

Pelillisessä mielessä suurin muutos oli pelinjohtajien esiinmarssi. Vielä 60-luvun alussa pelinjohtajia ei juurikaan ollut eikä heitä arvostettu. Joukkueen suurin taustavaikuttaja oli yleensä huoltajan titteliä käyttänyt joukkueenjohtaja. Merkkipelistä ennen pelinjohtajien aikaa vastasivat joko pelaajat itse henkilökotaisilla merkeillä tai taktisesti valveutunut vaihtopelaaja.

Murros oli kuitenkin väistämätön ja vuosikymmenen lopussa jokaisella joukkueelle oli jo pelinjohtaja ja hänen roolinsa korostui taktisessa pelaamisessa. Varsinkin Kouvolan Pallolyöjien Timo Raussin rooli pelinjohtajien esiinmarssissa oli keskeinen.

Vuosikymmenen pelaaja: Markus Lakaniemi

Vimpelin Veto nousi ensimmäisen kerran pesäpallossa käsitteeksi 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla. Vimpelin ensimmäinen menestyskausi toi sille 11 peräkkäistä SM-mitalia, joista kaksi oli kultaista. Markus Lakaniemi oli tuon ajan Vimpelin kasvot. Hän oli joukkueen ja samalla koko pitäjän johtohahmo.

Pelaajana Lakaniemi oli huippuluokan lukkari ja sisällä monipuolinen pelaaja, joka Vimpelin ensimmäisellä mestaruuskaudella, 1962, voitti lyöjäkuninkuuden ja valittiin Vuoden pesäpalloilijaksi.

Vimpelin lisäksi toinen valtakeskittymä oli Kouvola, jolla oli riveissään useita huippupelaajia Pertti Lonkan, Anssi Vesalan ja Antero Vatton johdolla. Vesala valittiin vuonna 1969 Vuoden pesäpalloilijaksi, mutta Longalle ja Vatolle olisi kuulunut sama kunnianosoitus noina vuosina. Vaton kohdalla on kaiken lisäksi vielä sellainenkin häpeätahra, ettei häntä ole vieläkään valittu Kouvolan Pallonlyöjien Kunniagalleriaan. Nähtävästi Vaton siirtyminen Puna-Mustiin kalvaa edelleen Kouvolassa.

60-luvun muita suurpelaajia olivat Halsuan Toivon Allan Karvonen, Haminan Palloilijat Kari Lindberg, Puna-Mustien Uuri Ståhlhammar sekä Vimpelin Vedon Jaakko Nygård ja Paavo Mäkelä.

1970-luku

Kohti modernia aikaa

1970-luvulla pesäpallo alkoi ottaa askeleita niin lajina kuin pelinä kohti modernin pesäpallon aikaa. Peli muuttui entistä taktisemmaksi ja sisäpelissä alkoi näkyä roolittamisen piirteitä, varsinkin ykköskärjen osalta. Myös lajiharjoitteluun ja fyysiseen valmennukseen alettiin satsata voimakkaammin.

Vuosikymmenen lopulla myös sarjajärjestelmä koki ensimmäisen radikaalin muutoksen, kun mestaruus ja putoaminen ratkaistiin kaudella 1979 pelaamalla ensimmäisen kerran mitalisarja ja putoamissarja. Tuo historiallinen kausi huipentui Hyvinkään Tahkon ja Jyväskylän Kirin uusintaotteluun, jota oli seuraamassa Kouvolassa arviolta jopa yli 11 000 katsojaa.

Vuosikymmenen valtaseuroja olivat Oulun Lippo, Imatran Pallo-Veikot, Seinäjoen Maila-Jussit, Jyväskylän Kiri ja vuosikymmenen lopun uusi valtajoukkue, Hyvinkään Tahko, joka aloitti kaudella 1979 kolmen peräkkäisen mestaruuden putkensa.

Vuosikymmenen pelaaja: Ilpo Kytösalmi

1970-luvun pesäpallokenttiä hallitsi useita legendaarisia pelaajia. Mauri Pyhälahti oli lukkarina käsite, samoin Seppo Uusi-Oukari lyöjänä, Kalevi Luoma vaihtolyöjänä ja Pekka Peltomäki tehopelaajana. Muita huippupelaajia olivat Oulun Lipossa ja Jyväskylän Kirissä mitaleja kauhonut Ossi Rajala, Imatran toinen suuri kultajyvä Rauli Rapo, Seinäjoen Maila-Jussien huippunopea koppari Veijo Parhiala ja Ulvilan Pesä-Veikkojen tähtipelaaja, 2-vahti Pertti Kurppa, mutta Imatran Pallo-Veikkojen Ilpo Kytösalmen ykköspaikkaa vuosikymmenen pelaajana kukaan ei pystynyt uhkaamaan.

Kytösalmi oli uransa alkuvaiheessa juonikas ja taitava lukkari, joka pelasi lukkarille poikkeuksellisella pelipaikalla, kärkenä, yleensä ykkösenä, mutta myöhemmin myös kakkosena. Kytösalmi vaihtoi myöhemmin myös ulkopelipaikkansa, kun hän siirtyi 2-polttajaksi. Sulavaliikkeinen Kytösalmi on edelleen yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista ja parhaista kakkospolttajista.

Kytösalmen monipuolisuus näkyy pesispörssissä, jossa hän on ainoana pelaajana 1970-luvulta mukana TOP20:ssä. Kytösalmen takana pesispörssissä ovat muun muassa Janne Vuorinen ja Jarkko Kokko. Maneesin taikuri valttiin Vuoden pesäpalloilijaksi 1971 ja Vuoden lukkariksi 1970. Mestaruuksia hänellä on kaksi ja Itä–Länsi-valintoja 13. Kytösalmi pelasi koko uransa IPV:ssä.