Suomi kohtaa Kansojen liigan toisessa ottelussa Olympiastadionilla tiistaina Montenegron. Joel, mitä odotat ottelulta?

Tietenkin odotan Huuhkajien voittoa, mutta jalkapallossa tulokset eivät synny tyhjästä. Yksittäisessä ottelussa tulokset voivat heilahdelle, mutta pitkässä juoksussa tulokset perustuvat aina siihen, miten joukkue pelaa tätä peliä nimeltä jalkapallo. Siksi odotankin yhtä paljon ja jopa enemmän sitä, mihin suuntaan Huuhkajien peli kehittyy.

Bosniaa vastaan oli toki edelleen ongelmia, mutta ottelussa oli myös positiivisia asioita. Oli tunnistettu ongelmat ja niitä yritettiin aidosti korjata. Ainoa, mikä ontui, oli toteutus.

Nations League Tuesday: Finland vs Montenegro. Check the odds!

Siksi on oleellista nähdä, miten Markku Kanerva vie tätä projektia tästä eteenpäin. Saadaanko näitä Bosnia-pelissä oraalla olleita asioita kehitettyä edelleen ja miten paljon, sillä pelin parantaminen ja kehittäminen ovat välttämättömiä asioita, jos Suomi halutaan nähdä jatkossakin arvokisojen lopputurnauksessa. Esimerkiksi viime kesän EM-kisojen esityksillä Suomi tuskin olisi päässyt EM-lopputurnaukseen, jos kyseessä olisi ollut EM-karsinta eikä lopputurnaus.

Mitkä ovat ne keskeiset asiat, joissa Huuhkajien pitäisi parantaa peliään Bosnia-otteluun verrattuna?

Siellä on paljon sellaisia asioita, joissa pitää pelata täsmällisemmin ja tarkemmin, mutta ehkä suurin kehittämisen kohta on asia, josta jo puhuin pelin jälkeen – Huuhkajien keskikentän kolmikon toiminta.

Pelin jälkeisissä kommenteissa korostettiin pelaajia myöten, että Suomi dominoi ottelua ja oli ottelussa aloitteellisempi. Suomi oli toki niskan päällä, mutta Bosniakin sai toisella jaksolla enemmän pallonhallintaa Huuhkajien vetäytyessä enemmän puolustamaan.

Katsoisin tässä Huuhkajien hallinasta huolimatta kuitenkin kriittisesti Suomen keskikentän toimintaa. Kanervan pelimallissa Suomi puolustaa 3-5-2-muodossa eli keskikentän keskellä oli kolmen pelaajan – Glen Kamaran, Urho Nissilän ja Rasmus Schüllerin –  muodostama kolmikko. Hyökätessä muoto muuttui pikemmin 3-1-4-2-muotoon, mutta silloinkin ongelmat liittyivät keskikentän kolmen keskimmäisen pelaajan toimintaan.

Ensimmäisen iso asia on filosofinen. Keskikenttä on tunnetusti joukkueen sydän ja siksi sen rooli korostuu molempiin suuntiin pelatessa. Huuhkajien ongelmana Bosnia-ottelussa oli, että Suomen keskikentän kolme keskimmäistä pelaajaa eivät tehneet riittävää määrää laadukkaita pallollisia pelitekoja. Hyvä nyrkkisääntö on, että jokaisen keskikentän keskimmäisen pelaajan pitäisi antaa ottelussa vähintään 50 onnistunutta syöttöä. Jos lukemaan ei päästä, siitä voi lähes poikkeuksetta vetää yhtäläismerkit siihen, ettei joukkue kontrolloi silloin peliä.

Huomasin tämän konkreettisesti myös oman peliurani aikana. Jos syöttömääräni jäi jonnekin 40 syötön tuntumaan, tiesin silloin, ettei me oltu niskan päällä laadukkaassa pallollisessa pelaamisessa, minkä seurauksena meille tuli paljon virheitä ja suoraviivaisia etenemisiä.

Suomella oli toki muutamia näyttäviä syöttöketjuja, joilla Stadionia huudatettiin lauantaina, mutta silti tällaisia pitkiä pallonhallintajaksoja, joissa pallonhallinta olisi ollut välillä jopa itsetarkoituksellista syöttelyä omalla alueella pelaajalta toisella, ei ollut riittävästi.

Tämän asian merkitys korostuu entisestään, kun vastaan tulee Bosniaa kovempia maita. Ja miksi? Siksi, että pitkät pallonhallintajaksot ilman etenemistarkoitusta antavat aikaa omalle joukkueelle. Ne antavat aikaa pelaajien liikkua omille paikoilleen ja ryhmityksen asettua haluttuun muotoon ja niiden aikana sykettä saadaan alas, jotta voidaan hakea taas hyviä etenemis- ja murtautumispaikkoja.

Jos sen sijaan pusketaan täydellä höyryllä koko ajan puolisummittaisesti ylöspäin ilman kunnon muotoa ja rakennetta, se johtaa useimmiten pallon luovuttamiseen vastustajalle. Ja jos vastustaja on laatujoukkue, siinä käy helposti siten, että Suomi joutuu juoksemaan seuraavat minuutit pallon perässä kuin ajokoirat, kun vastustaja rytmittää peliä pallonhallinnan ja pitkien hyökkäyksien kautta. Ja mikä pahinta, tällaisessa asetelmassa kierre yleensä kertautuu. Vastustajan pitkän pallonhallintajakso väsyttää jalkaa ja mieltä, minkä seurauksena aletaan helposti tehdä virheitä ja tinkiä omista velvoitteista – ja kohta juostaan taas viisi minuuttia pallon perässä, kun vastustaja kontrolloi palloa ja peliä.

Toki pelissä tulee myös sellaisia tilanteita, joissa kannattaa ja pitääkin lähteä nopeasti suoraviivaiseen vastaiskuun, mutta nykyjalkapalloa hallitsevat tänä päivänä ne joukkueet, jotka pystyvät kontrolloimaan palloa pallonhallinnan kautta ja rytmittämään peliä paremmin.

Ja juuri tässä Suomen pitäisi pystyä parantamaan Bosnia-peliin verrattuna. Se, mikä hankaloitti Suomen pallonhallintaa, oli, että kolmen keskikentän keskimmäisen pelaajan keskinäiset etäisyydet olivat liian suuret. Schüller pelasi kyllä järkevästi Bosnian hyökkäyskolmikon väleissä ja hän pystyi antamaan järkeviä syöttöjä ja pelaamaan myös hyviä in-out-syöttöjä. Myös Schüllerin ja oikean laidan wing-backin Nikolai Alhon yhteispeli toimi välillä tosi hyvin ja toki myös Kamarakin pääsi muutaman kerran hiipimään hyvin Bosnian laitapakin selustaan.

Ongelmana oli, että Kamara ja Nissilä pelasivat kuitenkin liian ylhäällä, jolloin Schüller jäi yksin turhan isoon tilaan ja lisäksi toppareiden syöttösuunnat olivat peliä avatessa usein tukossa, koska varsinkin Kamara oli monta kertaa Bosnian pelaajien kainalossa. Tämän näki hyvin, kun topparit kiikaroivat vapaita syöttösuuntia katseellaan – ja kun niitä ei ollut, heidän oli pakko muuttaa suunnitelmiaan. Kaiken lisäksi Kamaran seisoskelu söi muiltakin taskusta tilat pelata.

Alho liikkui hyvin oikealla sivustalla ja oli aloitteellinen, mutta Jere Urosen puolelta vasemmalla ei päästy juuri mihinkään.

Siksi kaipaisin Montenegroa vastaan varsinkin keskikentän ylimmiltä pelaajilta monipuolisempaa ja aktiivisempaa liikkumista, koska se avaisi pelin avaamiselle useampia optioita. Esimerkiksi Schuller on tosi taitava pelaaja pelin avaamisvaiheessa. Hän pystyy tulemaan toppareita vastaan hakemaan palloja ja pudottamaan pallon sitten kuutosella tai leveyteen wing-backeille tai pelaamaan taskussa olevien pelaajien kautta – mutta Schüller tarvitsee siihen muiden pelaajien monipuolisempaa liikkumista.

Nostit tuossa esille Urho Nissilän, joka siirtyi tammikuussa Korean pääsarjaan Suwon FC:hen. Olit skeptinen Nissilän siirron järkevyyden suhteen. Miltä Nissilän peli näytti Korean pääsarjassa vietettyjen kuukausien perusteella?

Yhden ottelun perusteella ei kannata tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta Nissilä ei ollut Bosniaa vastaan samanlaisessa iskussa ja suunnanmuutoksissa samanlaisessa terävyydessä kuin viime kaudella KuPSissa ja Huuhkajissa. Toki ongelma ei ollut pelkästään Nissilässä, sillä kun Suomen syöttöpeli ei soljunut optimaalisella tavalla, Nissiläkään ei päässyt palloihin, vaan jäi hieman pelin ulkopuolelle. Olisiko Nissilän pitänyt hakeutua itse enemmän pallolle, on hyvä kysymys, mutta joka tapauksessa lopputulos oli se, että kun Suomen keskikentän kolmikon peli ei toiminut parhaalla tavalla, Suomi ei pystynyt syöttämään palloa jouhevasti ja jauhamaan riittävästi pidempiä pallonhallintajaksoja.

Toki tässä 3-5-2-muodossa on se ongelma, että se kaventaa laitojen hyödyntämistä, varsinkin, jos wing-backin paikalle ei ole asettaa juuri oikeanlaista pelaajaa. Kuten sanoin, Alho pelasi omalla sivustallaan erinomaisen ottelun ja irtosi muutaman kerran juuri niin, kuten wing-backin pitääkin irrota. Suomen oli ja on jatkossakin tällä muodolla kuitenkin haastavaa luoda laidoilla vastustaja laitapakkia vastaan ylivoimaa samalla tavalla kuin laitapakin ja perinteisen laiturin mallissa. Toki Kamara teki Bosniaa vastaan muutamia järkeviä pystyjuoksuja – joista yhdestä seurasi jopa se rangaistuspotku –, mutta jos jompikumpi keskikenttäpelaaja joutuu juoksemaan sivurajaa kohti, se ei ole optimaalista pelin rakenteen kannalta.

Bosnia-ottelussa nähtiin myös, mitä tapahtuu, jos wing-back-pelaaminen ei ole riittävällä tasolla. En nyt hirveästi halua ruoskia Urosta, sillä hänellä on takanaan vaikea kausia ja vastuu on ollut kortilla, mikä ei voi olla näkymättä hänen pelaamisessaan.

Urosen ongelma on kuitenkin syvällisempi kuin vain tämänhetkinen peliterävyys. Hän on pelaajatyyppinä enemmänkin pelaaja, joka haluaa pallon jalkaan ja joka haluaa syötellä palloa. Siksi hänen profiilinsa sopii paremmin pelimalliin, jossa hän pääsee pelaamaan kombinaatioita laiturin kanssa.

Wing-backina Uronen on hieman hukassa sen suhteen, mitä hänen pitäisi milloinkin tehdä. Uronen oli niin puolustettaessa kuin hyökätessäkin passiivinen. Hän lähti joskus prässäämään selvästi myöhässä ja epätoivoisen kaukaa, eikä häneltä toisaalta nähty kovin montaa pystyynjuoksua.

Urosella on paljon parantamista pallollisessa pelissä ja sijoittumisensa suhteen. Milloin hänen pitää pelata alhaalla ja houkutella vastustajan pelaajia tulemaan ylemmäksi ja milloin hänen pitäisi luoda rohkeammin uhkaa linjan taakse. Uronen voisi nousta rohkeammin myös pelintekoalueelle, jolloin joku keskikenttäpelaaja täyttäisi leveyteen.

En kuitenkaan halua korostaa liikaa Urosen roolia, sillä tärkeintä Montenegroa vastaan on kokonaisuus. Ja siinä tärkeintä olisi nähdä tiistaina enemmän syöttöjä ja enemmän kiireetöntä ja järkevää pallonhallintaan.

Nykyjalkapallossa on jaksettava jauhaa, jauhaa ja taas jauhaa ja etsiä pitempien syöttöketjujen kautta maltilla murtautumispaikkoja. On maltettava syötellä, on vaihdettava kaistoja, on pelattava maalivahdin kautta ja on maltettava odottaa, eikä tyytyä helppoon pallon menettämiseen, jos hyvää murtautumispaikkaa ei tahdo löytyä. Toki se ei poista sitä, että tarpeen tullessa isketään, kuten jo sanoin, suoraviivaisesti ylöspäin, mutta terävä vastaisku on eri asia kuin hätäinen pallosta luopuminen.