Manse PP

Kausi 2022

Manse lähti kauteen hallitsevana mestarijoukkueena ja yhdessä Kouvolan kanssa suurimpana ennakkosuosikkina. Alkukautta sotki se, että Manse pääsi pelaamaan Kaupin stadionin rakennustöiden vuoksi ensimmäinen oikean kotiottelunsa vasta heinäkuun alussa.

Mansen kone käynnistyi hitaasti, mutta pääsi vähitellen vauhtiin, mikä toi tamperelaisille lopulta runkosarjan kakkossijan. Tämä kausi osoitti, kuinka suuri merkitys hyvällä runkosarjan sijoituksella on – vai mitä mieltä Kouvolassa ja Sotkamossa ollaan?

Manse selvitti pudotuspeleissä aloituskorkeudet vielä vaivatta ja kun se raivasi tiensä finaaliin Vimpeliä vastaan, edessä piti olla kahden huippujoukkueen huipputasainen taistelu Suomen mestaruudesta. Toisin kuitenkin kävi, sillä Vimpeli vei finaalisarjan pystyyn otteluvoitoin 3-0 eikä Manse saanut käytännössä hippaakaan Vimpelin hurjasta ryhmästä.

Mansen finaalikatastrofin pohja valettiin jo kesällä, kun pelinjohtaja Juhani Lehtimäki pisti kaikki korttinsa ykköskärjen varaan ja jätti kakkoskärjen lähes työttömäksi. Kun ykköskärjellä ja jopa sen nimikuuluilla miehillä peli alkoi hitsata, kakkoskärkeä oli turha huutaa apuun.

Kun Manse eli ykköskärkensä varassa, sen sisäpeli meni liian kapeaksi. Myös tilastot kertovat tästä karua kieltä. Mansen pelaajat löivät pudotuspeleissä yhteensä 78 juoksua, joista Henri Puputti, Juha Puhtimäki ja lyöjäjokeri Perttu Ruuska löivät 71 juoksua ja loput pelaajat yhteensä seitsemän juoksua.

Liian ahtaaksi menneestä peluuttamisesta voidaan ja täytyy katsoa Lehtimäkeä, mutta se ei poista sitä, etteivät elintärkeät pelintekokoneet, Juuso Myllyniemi ja Tuomas Jussila, pelanneet finaalisarjassa Vimpeliä vastaan mitenkään häikäisevästi sisällä.

Mansella voidaan sanoa olevan kärkimiesongelma, mutta oleellinen kysymys on, mistä se johtuu. Simo Vainikainen vertautuu hyvin monen muun kärkiseuran ykköseen, mutta Vainikaisella ei ollut sellaista luottoa ja taktista pakkoa, että hän olisi voinut mennä kentälle palonkin uhalla. Vastuuta siirrettiin, kunnes oltiinkin siinä tilanteessa, että Puputtia jouduttiin käyttämään tilanteiden tekemiseen ja Puhtimäki jäi pahimmillaan likimain työttömäksi.

Ulkopelin osalta Manse oli mestaritasoa. Lehtimäki löysi varsin nopeasti ideaalin ulkopelikoosteen, jossa Tomi Lehtonen otti etukentän toisen paikan Vainikaisen apurina ja Leevi Lehto ankkuroi itsensä polttolinjaan. Linja putosi lopulliseen jengoilleen, kun Aku Kettunen tuli heinäkuussa Koskenkorvalta ja otti paikan Lehdon rinnalla. Severi Tikkakosken ja viime syksynä hankitun Riku Hokkasen Lehtimäki pudotti lautaselta kokonaan.

Vuoden pelaaja: Henri Puputti

Mansen kolme suurinta tenoria, Tuomas Jussila, Henri Puputti ja Juha Puhtimäki, olivat tälläkin kaudella joukkueen kurkihirsi. Lyöjäjokeri Pettu Ruuska näytti nousevan suureen roolin, kunnes meno hyytyi kriittisellä hetkellä finaalisarjassa Vimpeliä vastaan.

Kolmesta tenorista tasaisin niin sisä- kuin ulkopelinkin osalta oli Puputti. Hän säilytti tasonsa loppuun asti ja oli elintärkeässä roolissa nelosena niin tilanteiden tekijänä kuin kotiuttajanakin. Myös Puputin kopparipeli oli takuuvarmaa laatutuotetta koko kauden.

Muutokset

Mansessa tiedettiin jo keväällä, että Tuomas Jussila palaa kotikonnuilleen pohjoiseen ja siirtyy kauden jälkeen Kempeleeseen. Myös Riku Hokkasen pelit Tampereella on pelattu, samoin kesken kauden Koskenkorvalta hankitun Aku Kettusen, joka pelaa ensi kaudella Kiteellä.

Jussilan korvaajaksi hankittiin Imatralta Konsta Hyötyläinen. Severi Piispanen tulee puolestaan Kankaanpäästä.

Kauden jytky tapahtui pelinjohtajarintamalla, kun Manse houkutteli Lehtimäen tilalle pelinjohtajaksi itsensä Toni Kohosen.

Arvio

Jussila on ollut viimeiset viisi vuotta Superin paras pelaaja ja hänen lähtönsä tuntuu väkisiin. Hyötyläinen on ominaisuuksiltaan juuri Jussilan korvaaja. Hän on Jussilan tavoin etulukija ja takatilanteissa kakkospolttaja ja sisällä pääpelintekijä numero 3. Hyötyläiseltä on kohtuutonta vaatia, että hän täyttäisi Jussilan saappaat muuten kuin roolituksensa puolesta.

Piispanen on hyvä myös hankinta ja hänessä – kuten myös Hyötyläisessä – on paljon enemmän potentiaalia, mitä tämä kausi osoitti. Piispanen on myös monikäyttöinen pelaaja. Hän on hyvä etenijä ja voi pelata joko ykkösenä tai kakkoskärjen veturina. Ulkona hän ottanee Mansen miehityksessä toisen kolmospuolen linjan paikoista, mutta Piispanen on pelannut myös etukentällä.

Jos Mansen ensi kauden joukkue on tässä, se on paperilla tähän kauteen verrattuna heikompi. Siksi Keisareiden keisarilla on iso työ pelinjohtajana saada Manse sellaiseen lentoon, että se voisi oikeasti jopa voittaa Suomen mestaruuden.

On selvää, että Kohonen tulee peluuttamaan joukkuetta kahdella kärjellä. Vainikainen ja Piispanen ovat hyviä vaihtoehtoja ykköseksi ja kakkoskärjen vetureiksi, Topias Lilja on potentiaalinen kakkoskärjen ”kakkonen”. Toki Kohosellakin on kakkoskärjen kanssa ratkaistavia kysymyksiä, mutta niiden ratkaiseminen on nyt hänen tehtävänsä. Esimerkiksi vaihtajajokeri Lauri Kivisen potentiaali jäi päättyneellä kaudella hyödyntämättä.

Manse kuuluu tälläkin miehistöllä ilman muuta Vimpelin tasaiseen haastajaryhmään yhdessä Kouvolan ja vahvistuneiden Sotkamon ja Joensuun kanssa – eivätkä Kempele ja Hyvinkääkään kovin kaukana ole.

Tässä on kuitenkin palattava yhteen sanaan – jos. Manse neuvotteli kesällä vakavissaan Hyvinkään Jere Vikströmin kanssa, mutta Vikström ei yllättäen tehnytkään kesällä päätöstä ensi kauden seurastaan sen enempään Mansen kuin Kiteenkään osalta, eikä hän päättänyt edes sitä, pelaako hän ensi kaudella missään.

Mansen osalta Vikström on edelleen avoin tapaus. Hän olisi Mansen ryhmään kova vahvistus, mutta tässä kohtaa Vikströmin ratkaisuja on pakko vain odottaa.

Kysymys

Manse on noussut muutamassa vuodessa Ykkösen syövereistä yhdeksi Superin kärkiseuroista, jolla on vyöllään jo yksi Suomen mestaruus ja yksi SM-hopea. Lisäksi se alkaa olla junioriseuranakin 5-6 kärkiseuran jälkeen vakavammin otettavia seuroja.

On tarvittu rahaa, rohkeutta ja röyhkeyttä. Tampereen kaupunki on puolestaan laittanut puitteet kuntoon rakentamalla Kauppiin uuden stadionin. Mansen miesjoukkueen rakettimaisen nousua arvoa nostaa se, että Manse on ajanut koko pitänyt huolen siitä, että myös seuran naisten joukkue taistelee joka vuosi mitaleista ja mestaruuksista.

Mansen nostaminen yhdeksi miesten Superin kärkiseuraksi on ollut kova temppu, mutta se on ollut myös temppu, joka on voitu tehdä nopeasti. Se varsinainen haaste on kuitenkin vasta edessä – miten pesäpallo ja Manse onnistutaan juurruttamaan Tampereelle? Tuleeko Mansesta oikeasti sellainen voima pesäpalloon, jonka menestys on valettu betonisten perusteiden päälle – ja ottaako tamperelainen ja pirkanmaalainen pesäpalloyleisö ja paikallinen yritysmaailma Mansen ja pesäpallon pysyvästi omakseen?

Tällä hetkellä Mansen juurtuminen Tampereelle on vasta oraalla. Kaupin komeat katsomot eivät ole suuruudunhulluudella siunattuja, mutta silti sinne olisi mahtunut enemmänkin katsojia. Siksi edessä on vielä vuosien ja jopa vuosikymmenen tai kahden työ. Raha ja sen riittävyys on yksi asia, mutta toinen on se, miten pitkäjänteiseen työhön Mansen vetäjät ovat valmiit ja kestävätkö he takaiskuja, jos niitä tulee tielle?

On myös hyvä kysymys, miten kova ja harmoninen Mansen organisaatio on. Toissa syksyn hankinnat olivat hurjia, mutta Jussilan lähtö tiedettiin jo viime keväänä ja ottamatta mitään pois Hyötyläiseltä, Jussilan korvaajaksi ei saatu houkuteltua Manselle tyypillistä supertähteä. Oliko se tietoinen ratkaisu vai eikö Mansen vetovoima vain riittänyt uuteen etuhampaaseen?