Suomi pelasi Norjaa vastaan sunnuntaina 1-1-tasapelin Oslossa. Joel, sinun suuresti rakastamasi 5-3-2-muoto teki jälleen paluun. Mitä sanot?

Täytyy vain ihmetellä, mitä ihmettä Markku Kanervan päässä liikkuu? Korostan vielä, että en kritisoi itse muotoa. Moni joukkue saa sen toimimaan, mutta Suomi ei.

Tämä ottelu osoitti jälleen ne vaikeudet, jotka 5-3-2:ssa on Suomen kannalta. Suomen puolustusryhmitys on tosi helppo painaa puolustamaan todella alas, kun wing-backeilta ei saada riittävästi tukea. Ja kun Suomi joutuu puolustamaan matalalla, sieltä on todella hankala lähteä kontrolloidusti hyökkäämään, sillä peliä on todella vaikea kääntää, koska syöttösuuntia ei ole riittävästi. Pelaamisesta tulee helposti seisoskelua tai pallon perässä juoksentelua.

Norja on hyvä joukkue, mutta tänään se oli selvästi holiday-tunnelmissa. Pelaaminen oli välillä likimain höntsäämistä ja silti Norja pystyi hyödyntämään helposti nämä Suomen muotoon liittyvät ongelmat. Miten ihmeessä Kanerva tai kukaan muukaan voi kuvitella, että Huuhkajat voisi voittaa yhtään kovempia vastustajia ja miten ihmeessä Suomi voisi silloin selviytyä arvokisoihin. Nyt olisi korkea aika herätä todellisuuteen.

Tilanne ei tokikaan ole toivoton, mutta se edellyttää näiden ongelmien kuntoon laittamista. Tärkeintä olisi saada wing-backien tuki paremmaksi niin alas- kuin ylöspäinkin pelatessa.

Se olisi mahdollista saada kuntoon kierrätyksen kautta eli siirtymällä eräänlaiseen neljän tai viiden linjan hybridimalliin, jossa laitimmainen toppari tukisi laitapelaamista ja vastaavasti toisen puolen wing-back putoaisi paikkaamaan näissä tilanteissa toppareita. Toki tähän kombinaatioon liittyy wing-backien ja toppareiden lisäksi myös keskikenttä, mutta kuten me olemme nähneet, hyvin valmennetuissa joukkueissa tällainen kombinaatiomalli saadaan kyllä toimimaan.

Näen, että Kanervalla on nyt kaksi vaihtoehtoa. Joko hän ymmärtää laittaa nämä 5-3-2:een liittyvät ongelmat kuntoon tai jos hän ei osaa tai saa laitettua niitä kuntoon, sitten 5-3-2 on heitettävä romukoppaan. Yksiselitteisesti. Tai sitten voidaan romukoppaan heittää meidän arvokisaunelmamme.

Suomi peluutti Oslossa Pohjois-Makedonia-ottelun tavoin maajoukkueessa uusia kasvoja. Miten he onnistuivat?

Itse asiassa nämä nuoret onnistuivat tänäänkin todella hyvin. Varsinkin hurjia metrejä juossut Anssi Suhonen oli erinomaisessa vireessä keskikentällä ja Niilo Mäenpää säesti häntä hyvin. Tänään jopa nämä 5-3-2:n ongelmat olivat hetkittäin paremmalla malilla Suhosen juoksuvoiman ja muutenkin enemmän metrejä juosseen keskikentän ansiosta.

Myös topparit tukivat hyvin keskikentän pelaamista. Robert Ivanovin arvoa tuskin tarvitsee enää korostaa, mutta tänään myös Leo Väisänen katkoi hyvin ja puolusti hyvin eteenpäin. Tällaista aktiivista topparipeliä Suomen pelaaminen ja varsinkin 5-3-2 tarvitsee ja edellyttää.

Tämän nuorten pelaajien esiinmarssi on menossa muutenkin mielenkiintoiseen suuntaan. Me alamme olla hyvin lähellä sitä tilannetta, että useiden vakiintuneiden avauksen pelaajien asema alkaa olla aidosti uhattuna näiden nuorten pelaajien nousun ansiosta.

Nostaisin esille etenkin kaksi pelaajaa, joiden kannattaisi miettiä, riittääkö heille enää vajaatehoilla pelaaminen – Glen Kamaran ja Robin Lodin. En epäile kummankaan taitoja, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei kumpikaan ole viime aikoina pistänyt itseään 100-prosenttisesti likoon maajoukkueessa. Ei tässä Anssi Suhosen tarvitse montaa peliä 120-prosentin tehoilla, kun hän ja muut nuoret Oliver Antmanin ohella ajavat ohi näistä edellisen sukupolven suuruuksista.