Liigassa tapahtuu useita päävalmentajamuutoksia ensi kaudeksi. Uusien valmentajien joukossa on uutisoinnin mukaan esimerkiksi Ässissä Jere Härkälä, HPK:ssa Maso Lehtonen ja KalPassa Petri Karjalainen. Siis valmentajia, jotka ovat urallaan ensimmäisen kerran päävalmentajia Liigassa. Samuel, millaisia ajatuksia se herättää?

Monenlaisia. Liigan päävalmentajakokemusta ei voi saada kuin valmentamalla päävalmentajana Liigassa ja Liigaan tulee väistämättä aina uusia valmentajakokelaita. Liigatasolle kokemattomaan päävalmentajaan liittyy aina tietty riski, sekin on väistämätön asia.

Samalla kun Liigassa avataan ensi kaudella ovi päävalmentajatulokkaille, kaksi edellistä Kanada-maljan saavuttanutta valmentajaa ei näytä tällä erää valmentavan ensi kaudella Liigassa. Esimerkiksi kolme mestaruutta Tapparassa valmentaneen Jussi Tapolan osoitetta ei vielä tiedetä ja myös Pekka Virran ympäriltä lienee tuolit viety.

Myös Suomen mestaruuden ja maailmanmestaruuden valmentanut Karri Kivi, yleensä tasaista työtä tehnyt Jarno Pikkarainen ja KalPassa surkean viime kauden jälkeen isosti osakekurssiaan parantanut Tommi Miettinenkin näyttävät jäävän ilman tuoleja. Eikä tietysti sovi unohtaa sarjakärjestä kengittyä Jouko Myrrääkään.

Kyllähän tässä isosti kokemusta ja osaamista näyttää poistuvan liigajoukkueiden riveistä. Ja sitä tässä huomasin kysyväni itseltäni, että kävisikö näin, jos sarjat olisivat auki?

Hyvä vertailukohta on Ruotsin pääsarja SHL. Tietysti tv-korvaukset, mielenkiinto ja tuote ovat naapurissa paremmassa kunnossa, mutta ennen kaikkea SHL:ssä käsite ”riski” on täysin erilainen kuin mitä se on tässä Suomen kotoisassa Liigassamme.

Sellaista draamaa isoista panoksista huomaa kaipaavansa Liigaan jatkuvasti enemmän, enkä voi olla ainoa. Mielenkiintoa tarvitaan myös sarjataulukon pohjalle.

Tarkoitatko nyt uusia valmentajanimiä vai epäonnistuneen valinnan seurauksia?

Molempia.

Esimerkiksi jotain Mikko Mannerta pidettiin ja pidetään edelleen Brynäsille riskinä, eikä suurennuslasi Mannerin yltä ole poistunut mihinkään.

Ja härregud, nyt kuitenkin puhutaan suomalaisesta valmentajasta, joka on sentään voittanut päävalmentajana Suomen mestaruuden ja apuvalmentajana esimerkiksi olympiakultaa. Ja siellä saman suurennuslasin alla se Manner edelleen on. Päivästä ja viikosta toiseen.

Ei Ruotsissa kerta kaikkiaan ole varaa lähteä selvittämään, osaako se uusi valmentaja uida vai ei. Suomessa sen sijaan erilaisia kokeiluja lähdetään tekemään paljon huolettomammin. Syykin on selvä, sillä epäonnistuessa seuraukset ovat niin totaalisen erilaiset.

Suomessa nousevan nimen maineeseen tarvitaan tietysti myös valmennusnäyttöjä, mutta ajoittain tuntuu, että mainetta pönkittää myös täysin ulkojääkiekkoilulliset seikat, kuten jotkut huulenheitot lehdistötilaisuuksissa tai jokin inhimillisen koskettava haastattelu jossakin lehdessä.

Mutta jos puhutaan epäonnistuneen valinnan seurauksista SHL:ssä, niin pelkästään tv-tuloista ja sarjan yhteisistä mainoksista tulee jokaiselle seuralle yli kuusi miljoonaa euroa. Ei tuollaiselta lähteeltä kukaan pois halua, eikä ainakaan ottaa riskejä sen suhteen ja päätökset on tehtävä sen mukaisesti. Ei sellaisessa sarjassa ole varaa hakea oikotietä onneen.

Nostan esiin vielä yhden asian. Suomessa usein toistetaan sitä, miten kolme tai korkeintaan neljä kautta on jollekin valmentajalle aivan maksimi samassa seurassa. Samalla esimerkiksi Frölundassa Roger Rönnberg on valmentanut jo 10 kautta. Ja Ruotsin maajoukkueen nykyinen päävalmentaja Sam Hallam puolestaan valmensi ennen nykyistä pestiään Växjössä yhdeksän ja puoli kautta.

Mistä se mielestäsi johtuu, että näin iso määrä kokemusta ja osaamista on Liigasta lähdössä?

Osin se on sattumaa. Esimerkiksi Jussi Tapola saattaa tähytä ulkomaille ja ehkä hänelle ei löytynyt sopivaa seuraa vapaana Suomesta. En myöskään tiedä onko Karri Kivi miten aktiivinen hakija ja Pekka Virralla oli ennen SaiPa-lähtöä sopimus ensi kaudeksi.

Mutta toisaalta nämä uudet valmentajanimet ovat myös edullisempia valintoja. Ja kuten tiedetään Liiga-valmentajien historiasta, valitettavan moni keltanokista päätyy olemaan valokeilassa lopulta vain pienen hetken päävalmentajana ja uutta mahdollisuutta ei koskaan tule.

Sitä mieltä kuitenkin olen, että valmentaminen on viimeinen paikka, josta kannattaisi säästää.

Ja alleviivatakseni näkökulmaani: Uskon, että kynnys olisi paljon korkeampi tehdä ”kokeiluja”, jos sarjat olisivat auki. Jos oikeasti olisi se paine olemassa, että koko paikkakunnan liigakiekko olisi vaarassa, niin uskon, että monessa paikassa tehtäisiin toisenlaisia päätöksiä.

Juuri tuota tietynlaista pakkoa onnistua Liigassa kaivattaisiinkin. On helppoa ajatella Jukka Jalosen Leijonien menestyksen varjossa, että kaikki on viimeisen päälle hyvin. Mutta kun kuvaa tarkennetaan, onko todella? Nyt kun painetta ei ole, vaara hiljaa hiipivälle, mutta tasaisen varmasti laiskistavalle uhalle näen siellä täällä olevan olemassa.

Siihen olisi olemassa myös lääke ja me kaikki tiedämme sen lääkkeen nimen.

Karsintoja tämä Liiga kaipaa ja siitä mielipiteestä en usko luopuvani koskaan. Se olisi sitä draamaa ja rytinää, jota nyt tarvitaan, vaikka tässä kuinka turhaan tuuleen huutaisi.