Toni Kohosen pelinjohtajasopimuksen purkaminen on puhuttanut pesäpallopiirejä viimeisen vuorokauden. Perjantaina soppaan saatiin uusi mauste, kun Manse myönsi vapauttaneensa Kohosen toistaiseksi pelinjohtajan tehtävistä, mutta kiisti, että sopimus olisi purettu Mansen aloitteesta. Pekka, missä kohussa mennään?

Tätä on asiaa on turha sen enempää spekuloida ennen kuin Manse ja Kohonen astuvat kunnolla julkisuuteen ja pistävät kaikki kortit pöydälle, jos ylipäätään pistävät.

Totta kai asia on merkittävä niin Mansen kuin Kohosenkin kannalta, mutta minusta tässä on myös suurempiakin kysymyksiä. Yksi tällainen kysymys on, mikä ylipäätään on pelinjohtajien, kakkospelinjohtajien ja muiden valmennustiimeihin kuuluvien jäsenten asema pesäpallossa.

Pesäpallossa on ollut käynnissä iso murros, jonka aikana monessa asiassa on menty eteenpäin. Pelaajien valmennuspolkua on saatu akatemioiden myötä kehitettyä, pesäpallon tv-näkyvyys on Ruutu-yhteistyön myötä kasvanut, uudet pesäpallostadionit ovat parantaneet olosuhteita ja huippupesäpallossa liikkuvat rahasummat ovat selvästi kasvaneet.

Mutta minua huolestuttaa, mitä pesäpallovalmennukselle laajasti ottaen on tässä murroksessa käymässä. Toki meillä on esimerkiksi muutama pelinjohtaja, joiden kohdalla voidaan puhua oikeasta ammatista, mutta kuinka moni entinen pelaaja tai valmentaja kokee aidosti siten, että tässähän voisi olla tavoittelemisen arvoinen ammatti?

Minusta tämä on se iso kysymys – ja menemättä sen syvemmälle näihin viimeaikaisiin pelinjohtaja- ja kakkospelinjohtajakohuihin, niin eivät nämä nyt nähdyt episodit ainakaan paranna sitä mielikuvaa, että nämä voisivat olla oikeita ja houkuttelevia ammatteja.

Olet puhunut aiemminkin, että pesäpallossa on pula pelinjohtajista. Miten haasteellinen tilanne on ja mistä tämä pelinjohtajapula johtuu?

Kyllähän sinne viuhkaan aina joku löytyy, mutta hyvistä pelinjohtajista ja varsinkin sellaisista osaavista pelinjohtajista, jotka olisivat enemmän pelinjohtaja-valmentajia ja jotka ymmärtäisivät laajemminkin valmennuksellisia kysymyksiä psykologiset tekijät mukaan lukien, on pula. Tästä pulasta kertovat viimeaikaiset pelinjohtajanimitykset sekä se, että siellä on nyt sovittu pelinjohtajavaihdoksista ja nimityksistä jo vuotta 2024 ja jopa sen jälkeisiä vuosia koskien.

Minusta keskeinen syy pelinjohtaja- ja laajemmin valmentajapulaan on se, että seuroissa ei vielä mielletä pelinjohtajien ja valmennustiimien merkitystä nykypesäpallossa. Parhaille ja jopa keskinkertaisille pelaajille maksetaan jo kohtalaisia korvauksia, mutta esimerkiksi sellaiset pelinjohtajat, jotka eläisivät pelkästään pelinjohtamisesta tai valmentamisesta saatavilla korvauksilla, ovat harvassa.

Lisäksi jopa näiden parhaimmin palkattujen pelinjohtajien ja valmentajien kohdalla voidaan kysyä, vastaako heidän palkkansa oikeasti heidän valtavaa työmääräänsä ja työhön liittyviä vastuita.

Toisessa päässä ovat sitten sellaiset pelinjohtajat ja valmennustiimien jäsenet, jotka joutuvat tekemään hommia pienillä korvauksilla ja enemmänkin rakkaudesta lajiin kuin että heille maksettaisiin heidän työmääräänsä ja osaamista vastaava korvaus.

Mitä tilanteen korjaamiseksi voidaan tehdä?

Tähän ei ole olemassa mitään helppoa ratkaisua. Ensimmäiseksi seurat ja seurajohtajat pitäisi saada ymmärtämään ja näkemään ammattimaisen valmennuksen ja ammattimaisen pelinjohdon merkitys. Kun pelinjohtajien ja valmentajien arvostus nousisi, silloin ymmärrettäisiin paremmin se, miten pelinjohtajille ja valmentajille maksetaan suhteessa pelaajiin.

Esimerkiksi jalkapallossa jopa huippuvalmentajat olivat pitkään palkkakuopassa, mutta nyt valmentaja voi olla parhaimmin palkattu työntekijä seurassa pelaajat mukaan lukien.

Toinen asia on pelinjohtajien ja valmentajien koulutuspolku. Pesäpalloliitto on toki kehittänyt valmentajatutkintoaan, mutta se ei ole vielä riittävällä tasolla. Matka vaikkapa jalkapallon valmentajakoulutukseen on vielä melkoinen.

Jos pelinjohtajien ja valmentajien tehtävistä saataisiin riittävän mielenkiintoisia, arvostettuja sekä työmääriltään järkeviä ja maksettavilta korvauksiltaan houkuttelevia, silloin myös valmentajat ja pelinjohtajat itse voisivat satsata vahvemmin omaan kouluttautumiseensa. Se on se polku, johon pesäpallossa pitäisi tulevina vuosina satsata,