Leijonien pitää katsoa peiliin, eikä puhua pienten kiekkomaiden vallankumouksesta

Kanada palasi vuoden tauon jälkeen maailmanmestariksi.

JääkiekkoJääkiekon MM2023Leijonat

Leijonien pitää katsoa peiliin, eikä puhua pienten kiekkomaiden vallankumouksesta

Tekivätkö pienet kiekkomaat MM-kisoissa vallankumouksen vai kaatuivatko Suomi, Ruotsi ja Tshekki omaan heikkouteensa? Samuel Savolaisen vastaus ei jätä tulkinnoille sijaa.

Mari Salmela
TEKSTI Mari Salmela
JULKAISTU 29.5.2023 | KUVAT All Over Press

Kanada voitti MM-finaalissa Saksan 5-2 ja palasi vuoden tauon jälkeen takaisin maailmanmestariksi. Samuel, mitä johtopäätöksiä näistä kisoista kannattaa tehdä?

Kaikki hehkuttavat nyt Saksaa ja Latviaa ja totta kai niiden menestystä kannattaa ja pitääkin juhlia. Varmasti on myös hyvä pohtia, liittyykö niiden menestykseen jonkinlainen varoitus, mutta sanoisin silti kuvainnollisesti niin, että hiiret hyppivät pöydälle vain jos kissat antavat niiden hyppiä.

Nämä MM-kisat eivät jää historiaan tasollisesti minään huippukisoina. Kanada oli liikkeellä aiempia vuosia heikommalla joukkueella ja Suomi, Ruotsi ja Tshekki floppasivat jokainen enemmän tai vähemmän.

Siksi en tekisi mitään mielipuolisia tulkintoja jääkiekon tason leviämisestä tai pienempien kiekkomaiden vallankumouksesta. Pikemminkin tässä näiden flopanneiden maiden kannattaa katsoa peiliin ja miettiä, mitenkäs tässä näin kävi.

Toki se ei poista sitä, että myös nämä pienemmät maat pelaavat hyvää jääkiekkoa ja ne ovat selvästi kehittyneet. Itse asiassa tuossa kehityksessä näkyy jopa samanlaisia piirteitä kuin Leijonien pelaamisessa aiemmissa kisoissa. Toisaalta sekään ei ole mikään yllätys, sillä Kari Jalonen valmentaa Tshekin maajoukkuetta, minkä lisäksi Pekka Kangasalusta on Saksan ja Petteri Nummelin Latvian valmennustiimissä.

Koskeeko peiliin katsomisen paikka myös Suomea?

Koskee, ei kait sitä kukaan voi kiistää. Nämä kisat olivat Leijonilta Jukka Jalosen alaisuudessa raskain epäonnistuminen sitten Vancouverin vuoden 2010 olympiakisojen.

Kisojen aikana puhuttiin paljon siitä, miten Leijonien pelaaminen kehittyy. Minusta kehittyminen tarkoittaa ensisijaisesti sitä, miten pelissä olevia ongelmia korjataan, mutta ei Leijonien pelaamisessa ongelmat tulleet lopulta korjatuksi vaan ne seurasivat halli turnauksen Leijonien mukana. Ei korjattu ylivoimaa, ei sitä, miten helposti kiekkoja menetettiin keskialueella, ei pakkien vaikeuksia avata peliä paineen alla, ei ränniin roiskimista. Itse asiassa Leijonien pelaamisessa ei korjaantunut kisojen aikana juuri mikään.

Kisat esittivät Leijonille myös hyvän filosofisen kysymyksen. Jos muistetaan, mihin Suomen viime vuosien ainutlaatuinen menestys on pohjautunut, se on pohjautunut ennen muuta erittäin tiiviiseen, tarkkaan ja nöyrään puolustuspelaamiseen.

Mutta nyt Leijonien puolustuspelaaminen oli kautta linjan huomattavasti heikompaa kuin aiemmin. Jos alkulohkossa päästettyjen maalien määrä nousee vuodessa viidestä maalista 15 maaliin, niin jossainhan silloin mättää ja kunnolla. Aiempina vuosina Suomi päästi keskimäärin 0-2 maalia, mutta nyt 2-4 maalia. On selvää, että menestys ei voi näiden kisojen lukemilla olla sillä tasolla kuin aiemmin.

Monet ovat sanoneet, että Suomi kaatui näissä kisoissa tehottomuuteen ja maalinteon vaikeuksiin, mutta tosiasiassa se kaatui myös siihen, että omissa kolisi liikaa.

Toinen iso filosofinen kysymys on, mikä on joukkuepelaamisen ja yksilöiden painotuksen suhde toisiinsa. Leijonat on näissä viime vuosien huikeissa arvokisamenestyksissään painottanut aina kollektiivin toimintaa – sitä, että joukkueen jokainen pelaaja sitoutuu yhteisiin nuotteihin ja soittaa samassa rytmissä.

Näihin kisoihin Suomi kokosi joukkueen, jossa piti Mikko Rantasen johdolla olla hurjasti ratkaisuvoimaa. Kukaan ei kiistä, etteivätkö Rantanen ja muut NHL-avut olisi huippuluokan jääkiekkoilijoita ja jopa huippuluokan ratkaisijoita, mutta vaikutti, että ”kiinan” eli jaloslaisen pelitavan opinnot olivat jääneet pelaajilla puolitiehen.

Jalonen teki ennen Bratislavan kisoja 2019 kovan ratkaisun valitsemalla tai saamalla joukkueeseen vain kaksi NHL-pelaajaa. Suomelle ei annettu ennen kisoja mitään mahdollisuuksia Kanadan, Venäjän ja Ruotsin tähtisikermiä vastaan, mutta henki – eli pelitapa ja kollektiivi – ottivat kisoissa voiton materiasta ja yksilöistä ja Suomi pisti viimeisellä suoralla nippuun vuoron perään Ruotsin, Venäjän ja Kanadan.

Miksi? Sitä kysymystä on varmasti hyvä miettiä myös jatkossa.

Mistä tämä tietynlainen irtiotto aiempien vuosien voittavasta reseptistä johtui?

Se on hyvä kysymys. Voimme toki sanoa, että NHL-miehistä varsinkin Rantanen, Kaapo Kakko ja Kasperi Kapanen pelasivat paikoin enemmän omaa jääkiekkoa kuin Jalosen jääkiekkoa, mutta kuka kaikesta viime kädessä vastaa?

Päävalmentaja.

Jalosen taidot eivät varmasti ole kadonneet minnekään, mutta jollakin tavoin hänen valmennusotteensa ei ollut näissä kisoissa aivan entisellä tasolla. Paikoin tuli väkisin mieleen Vancouverin kisat, joissa myös oli ilmassa samanlaista individualistista mentaliteettia kuin näissä kisoissa.

Monissa kommenteissa on vähätelty sitä, että eihän yksi maa voi voittaa joka kerta. Sellainen puhe on kuitenkin myös vaarallista, koska silloin katsotaan helposti haavan viereen, ei haavaan.

Ja totuus näissä kisoissa oli, että Leijonat ei pelannut hyvin niin hyvin kuin viime vuosien muissa arvokisoissa. Selitykseksi ei kelpaa se, ettei jokainen puu kasva taivaaseen. Selitykseksi kelpaa raaka ja armoton analyysi, missä oikeasti epäonnistuttiin ja miksi. Vasta sen jälkeen voidaan tehdä oikeita korjausliikkeitä, jotta kirkkain menestys on myöhemminkin mahdollista.