Kylian Mbappén ja PSG:n välisessä farssissa on paljon asioita, joille voisi itkeä tai nauraa.

Jokaisella on valta päättää, itkeäkö vai nauraa esimerkiksi Al-Hilalin tekemälle 300 miljoonan euron ostotarjoukselle siitä, että Mbappé pelaisi Saudi-Arabiassa yhden kauden ja siirtyisi ensi kesänä niin halutessaan ilmaiseksi Real Madridille. Tai sille, että Mbappé ansaitsisi Al-Hilalissa 1,9 miljoonaa euroa päivässä ja 700 miljoonaan euroa kaudessa.

Jokainen on nähnyt, mitä maailman jalkapallossa on viime kuukausien aikana tapahtunut. Se on yksi osa tarinaa, mutta paljon oleellisempi osa on se, mitä tässä näytelmässä tapahtuu seuraavaksi.

Vaikka Saudi-Arabian ammattilaissarja on edelleen urheilullisesti lähinnä nakkimakkarasarja, saudeilla on kuitenkin yksi pelottava valtti käsissään – raha.

Sitä on niin paljon, että jos Kansainvälinen Jalkapalloliitto Fifa ei pysty pysäyttämään tai kahlitsemaan kehitystä, huippupelaajien virta Saudi-Arabiaan vain kiihtyy.

Tähän mennessä saudiliigaan on saatu houkuteltua lähinnä uransa parhaat päivät nähneitä kokeneita pelaajia, mutta näillä palkkatasoilla, joita saudiarabialaiset seurat ovat pelaajille maksaneet, edessä on väistämättä se, että sinne alkaa siirtyä kiihtyvällä tahdilla myös nuorempia ja uransa huippuvuosia pelaajia pelaajia.

***

Pelaajan kannalta siirtyminen rahan perässä saudiliigaan on houkutteleva ja ymmärrettävä vaihtoehto, varsinkin, jos pelivuosia on jäljellä enää muutama.

Kysymys ei ole siitä, etteivätkö monet pelaajat olisi hankkinut jo tähän mennessä tavallisten palkansaajien vinkkelistä katsottua tähtitieteellisiä rahoja.

Rahalla on kuitenkin yksi salakavala ja lahjomaton kyky – se skaalautuu tulojen mukaan.

Moni huippupelaaja saattaa tulla hyvinkin köyhistä olosuhteista, mutta kun rahaa alkaa virrata ovista ja ikkunoista, sitä aletaan kuluttaa eri tavalla. Asutaan prameasti, ostetaan huippukalliita urheiluautoja ja jos makealta näyttävä kello maksaa 150 000 euroa, sen ostaminen on yhtä helppoa kuin sormien napsauttaminen.

Länsimaisessa maailmankatsomuksessa tällaista ilmiötä kutsutaan elintasoksi. Se, miten paljon rahaa on, määrittelee mitä sillä voidaan ostaa – Ferrari vai tarjousmakkaraa.

Uran päättyminen on pelaajalle urheilullisten kysymysten lisäksi toki rahakysymys, mutta ennen kaikkea se on elintasokysymys. Onko hänellä varaa elää sellaista ylellistä elämään, johon hän on tottunut?

Jos pelaaja olisikin laittanut tulevaisuuden turvaamiseksi säästöön tai omaisuuteen kiinni miljoonan tai kaksi, hän ja hänen perheensä eläisivät niillä ja puolinormaalista palkkatyöstä kasatuilla rahoilla hyvän lapsina, mutta miten käy elintason?

Riittäisikö rahaa enää lentää yksityiskoneella katsomaan F1-kisaa Austiniin kavereiden kanssa vai pitäisikö sanoa, ettei pinkka kestä sellaista kulutusta? Tai olisiko wagyu-illallinen Kuishinbo Yamanakassa Kiotossa sen verran kallis, että se pitäisi parhaiden frendien painostuksesta huolimatta jättää väliin?

Juuri tästä on kysymys, kun Saudi-Arabian Pro-liigasta tarjouksia saavat pelaajat puntaroivat, mitä tehdä. Olenko jo saavuttanut jalkapalloilijana tarpeeksi ja pelannut riittävän monta vuotta maailman huipulla, jotta voin tinkiä pelillisistä asioista ja lähteä turvaamaan omaa ja perheeni elintasoa tuleviksi vuosiksi? Ettei minun ja perheeni tarvitsisi tinkiä siitä, millaista elämää olemme viimeiset vuodet eläneet?

***

Pelaajia on turha syyllistää Saudi-Arabian rahakentille siirtymisestä. Jokaisella on oikeus päättää omista arvoistaan ja omasta elämästään – niissä rajoissa, missä asioista on ylipäätään mahdollista nykymaailmassa päättää.

Jalkapallolle Saudi-Arabian nousu on sen sijaan aito uhka, joka voi pysyvästi muuttaa jalkapallon maailmanlaajuista kuvaa.

Jos ja kun Saudi-Arabiassa ja muissa öljymaissa jalkapallon ulkopuolista rahaa aletaan syytää rajattomia määriä paikallisten maiden sarjojen ja seurojen kehittämiseen, seuraus on väistämätön. Pelaajavirta öljymaiden sarjoihin kiihtyy kiihtymistään ja sinne lähtee vuosi vuodelta yhä parempia ja nuorempia pelaajia.

Tätä kehitystä kiihdyttää entisestään tv-rahat. Englannin Valioliigan satumainen taloudellinen kehitys on perustunut siihen, että Valioliigasta on tullut maailman seuratuin jalkapallosarja, minkä seurauksena tv-oikeuksista maksetut summat ovat nousseet kolkuttelemaan taivaan kattoa.

Jos saudiseurat pystyvät jatkossa haalimaan yhä enemmän ja enemmän maailman parhaita jalkapalloilijoita saudiliigaan, on väistämätöntä, että maailma haluaa nähdä myös heidän pelaavan. Ja silloin tv-rahoissa alkaa uusjako.

Kysymys ei niinkään ole öljymaiden seurojen lisätuloista kuin siitä, miksi maksaa eurooppalaisten sarjojen katsomisesta enää tähtitieteellisiä korvauksia, jos maailman parhaat jalkapalloilijat pelaavat kaukana Euroopasta?

***

Mitä siis maailman jalkapallossa voi tulevaisuudessa tapahtua?

Piirrän yhden näkymän.

Tulevaisuudessa huippujalkapallon valta siirtyy huippuseuroille. Tämä johtaa siihen, että maailman seuratuin jalkapallosarja on tulevaisuudessa maailmanlaajuinen Superliiga, jossa pelaa 30-40 maailman suurinta jalkapalloseuraa.

Osa näistä seuroista tulee öljymaista, osa Yhdysvalloista, pari seuraa Etelä-Amerikasta, pari Aasiasta ja loput Euroopasta.

Suurin osa kannattajista vastustaa kaikkia mahdollisia Superliiga-suunnitelmia ja niin tekee myös Fifa – mutta entä sitten? Onko Fifalla oikeasti mitään keinoa estää kehitystä – ja haluavatko sitä edes kaikki?

Kahden vuoden takainen Superliiga-hanke ei kaatunut hankkeen itsensä ja sen takana olevan ajattelutavan vuoksi, vaan huonon valmistelun vuoksi.

Toista kertaa jalkapallojätit eivät tee samaa virhettä – varsinkin, kun taivaanrannalle on noussut uhkatekijä, jonka nousemista harvat osasivat nähdä ja ennakoida.

Jos Fifa ja muut jalkapalloviranomaiset eivät pysty kahlitsemaan Saudi-Arabian Pro-liigan kaltaisen ilmiön hallitsematonta kehittymistä, silloin ainoa taho ovat huippuseurat – ja niidenkin paras ase on vanha viisaus: jos et voi lyödä jotakin, liittoudu heidän kanssaan.