Lauri Markkanen valittiin Vuoden urheilijaksi torstaina järjestetyssä Urheilugaalassa. Jukka, ei tainnut olla yllätys?

Ei pienimmässäkään määrin. Lauri Markkanen oli ykkösvalinta 126 äänestyslipussa, kun toiseksi eniten ykkössijoja saaneen Wilma Murron oli rankannut ykköseksi 48 urheilutoimittajaa ja kolmanneksi tulleen Kalle Rovanperän 29 urheilutoimittajaa. Tämä kuvaa hyvin Markkasen ylivoimaisuutta.

Pidin myös itse Markkasta Vuoden urheilijana, vaikka en olekaan koskaan osallistunut Vuoden urheilija -äänestykseen enkä ole Urheilutoimittajien liiton jäsen.

Markkanen on ilman muuta valintansa ansainnut. Hänen viime kautensa NBA:ssa oli historiallisen kova ja sen päälle hän kantoi myös Susijengiä suurilla hartioillaan, vaikka Suomi ei voittanutkaan syksyn MM-kisoissa yhtään ottelua ja jäi lopullisessa MM-taulukossa sijalle 21.

Pidin myös positiivisena asiana sitä, että Saksan koripallon maailmanmestariksi valmentanut Gordon Herbert valittiin Vuoden valmentajaksi ja Davis Cup -maajoukkue Vuoden joukkueeksi.

Kaikki nämä kolme valintaa kertoivat, että ajat ovat muuttumassa oikeaan suuntaan.

Olet kritisoinut aiempina vuosina usein Vuoden urheilija -äänestystä. Onko nyt kritiikkiin aihetta?

Olen edelleen sitä mieltä, että nykyinen tapa valita Vuoden urheilija ei ole paras mahdollinen. Ilmeisesti myöskään urheilutoimittajat itse eivät pidä valintaa kovin suuressa arvossa, sillä ykkössijojen perusteella äänestykseen osallistui tänä vuonna vain 235 Urheilutoimittajan liiton jäsentä.

Tänä vuonna paljastui, että myös eri lajien parhaiden valinta on varsin heppoisella pohjalla. Jopa Ida Hulkko itse ihmetteli valintaansa Vuoden uimariksi. Hulkon ja oikeastaan kaikkien asiantuntijoiden mukaan valinnan olisi pitänyt kohdistua Veera Kivirintaan tai vaihtoehtoisesti Matti Mattssoniin.

Urheilutoimittajien liitto joutui myöntämään, että valinnasta päätti todellisuudessa yksi ainoa Vuoden urheilija -valiotoimikunnan jäsen. Muodollisesti päätöksen teki toki koko valiokunta, sillä valiokunnalla olisi ollut mahdollisuus kyseenalaistaan kyseisen tuntemattomana pysyttelevän jäsenen näkemys, mutta kukaan ei tehnyt sitä.

En ole ottamassa valintaa pois Urheilutoimittajien liitolta, mutta lopputulos olisi uskottavampi, jos valintaa varten koottaisiin asiantuntijaraati, johon Urheilutoimittajien liiton edustajien lisäksi kuuluisa ulkopuolisia urheilun asiantuntijoita – ja tämä raati paneutuisi niin Vuoden urheilijoiden kuin eri lajien valintoihin perusteellisemmin ja ammattitaitoisemmin kuin miten nyt toimitaan.

Poistuisivatko erilaiset tulkinnat tuollaisenkaan raadin myötä?

Eivät, eikä niiden pitäisikään poistua. Käsityksemme urheilusta elää koko ajan ja on ymmärrettävää, että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä eri urheilijoista ja urheilulajeista ja niiden arvostuksesta.

Kuuluin itse siihen sukupolveen, joka oli sitä mieltä, että Vuoden urheilija -valinnassa korostui liiaksi vanhojen liituajan homekorvien näkemykset ja siksi Vuoden urheilija -valinnoissa suosittiin ja suositaan osin edelleenkin liiaksi vanhoja ja perinteisiä lajeja sekä olympialaisia.

Nyt joku voi perustellusti siirtää minut liituajan homekorvien osastolle, sillä sanon rehellisesti, että minun on vaikea pitää esimerkiksi e-urheilua tai agilitya samanlaisena urheiluna kuin ”oikeaa” urheilua. Tiedän, että nykyiset ja tulevat sukupolvet jyräävät näkemykseni – ja se on vain hyväksyttävä. Niinhän minäkin mekastin aikoinani moottoriurheilun, jalkapallon ja jääkiekon puolesta.

Muistan, että pidimme aikoinaan Urheilulehdessä ensimmäisiä Urheilugaaloja pompöösinä näytelmänä, jolle ei juuri toimituksessa arvostusta herunut. Mitä mieltä nyt olet asiasta?

Urheilulehdessä erilaiset mielipiteet saivat rehottaa vapaana ja vastoin Urheilulehden valtavirtaa kuuluin itse alusta pitäen Urheilugaalan kannattajiin.

Seurasin 90-luvun alussa läheltä, kun Veikkauksen silloinen tiedotuspäällikkö Risto Nieminen ideoi Palloliitolle Aulis Gaalan. Ostin Ripan ajatukset gaalan sisällöstä ja tarkoituksesta sataprosenttisesti.

Urheilugaala on Aulis Gaalan ajatuspohjalta kehittynyt koko urheilukentän yhteinen juhla. Se voi jostakin olla pompöösi, mutta minusta Urheilugaala viestii sitä, että urheilu itse arvostaa omaa tekemistään. Jos urheilu itse ei arvostaisi omaa tekemistään, miten kenenkään muukaan voitaisiin odottaa arvostavan urheilua.

Pidän Urheilugaalaa hienona ja upeana juhlana, jolla on ilman muuta oma paikkansa urheilussa ja urheiluvuodessa. Se ei tarkoita, etteikö Urheilugaalassakin olisi kehittämistä ja hiomista ja etteikö Urheilugaalankin kaikki näkevä silmä olisi ollut muutamien urheilijoiden – kuten vaikkapa Keke Rosbergin – muistamiselle sokea, mutta miten me muuten olisimme saaneet esimerkiksi jättää Erkki Alajalle niin koskettavat jäähyväiset kuin sinä hetkenä, kun Eki valittiin postuumisti Vuoden urheilumanageriksi. Siinä oli ainesta Vuoden 2024 sykähdyttävämmäksi urheiluhetkeksi.