Tammikuun siirtoikkuna on nostanut jälleen tapetille yhden merkittävän eron suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten pelaajien hinnoissa.

Kun ruotsalaisten, norjalaisten ja tanskalaisten pelaajien mahdollisten siirtojen yhteydessä puhutaan useiden kymmenien miljoonien eurojen siirtosummista, Suomen suurin jalkapallosiirto on edelleen 12,5 miljoonaa euroa, jonka summan Rubin Kazan maksoi vuonna 2011 Kiovan Dynamolle Roman Eremenkosta.

Eikä tuota summaa olla ihan huomenna rikkomassa. Esimerkiksi pelaajien markkina-arvoja arvioiva Transfermarkt arvioi tämän hetken arvokkaimmaksi suomalaispelaajaksi Leedsissä pelaavan Glen Kamaran, joka on Transfermarktin mukaan 6 miljoonan euron arvoinen pelaaja.

Joel Pohjanpalon ja Fredrik Jensenin arvoksi sivusto laskee 3,5 miljoonaa euroa, Marcus Forssin 3 miljoonaa euroa ja Suomen tämän hetken ykköspelaajan Lukas Hradeckyn arvoksi 2,5 miljoonaa euroa.

Transfermarktin arvioista jokainen voi olla eri mieltä, mutta mittaluokkaa se ei muuta.

***

Arvokkain pohjoismaalainen pelaaja tällä hetkellä on ymmärrettävästi Manchester Cityn Erling Braut Håland, jonka arvoksi Transfermarkt arvioi 180 miljoonaa euroa. Toinen huippukallis norjalainen on Arsenalin Martin Ødegaard, jonka hinnaksi arvioidaan 90 miljoonaa euroa.

Ruotsin tämän hetken arvokkaimpana pelaajana Transfermark pitää Newcastlen Alexander Isakia, jonka arvoksi sivusto arvioi 70 miljoonaa euroa. Seuraavaksi arvokkain pelaaja on Tottenhamin Dejan Kulusevski, jonka arvon  lasketaan olevan 50 miljoonaa euroa. SP Sportingin Viktor Gyökeres on kolmantena 45 miljoonan euroa arviolla, mutta Sportingin on väitetty vaativan ruotsalaissentteristään 100 miljoonaa euroa, mikäli hänet myytäisiin.

Arvokkain tanskalaispelaaja Transfermarktin mukaan on Rasmus Højlund, jonka arvoksi Transfermark laskee 65 miljoonaa euroa. Summa on 10 miljoonaa euroa pienempi kuin Manchester Unitedin kesällä maksama siirtosumma Atalantalle.

Kysymys ei ole vain kaikista arvokkaimpien erosta suomalaispelaajiin. Kamaran arvon ylittää Transfermarktin laskemissa peräti 35 tanskalaispelaajaa, 18 norjalaispelaajaa ja 13 ruotsalaispelaajaa.

Islannista löytyy sen sijaan tällä hetkellä vain kaksi Kamaraa arvokkaampaa pelaajaa – 16 miljoonan euron arvoiseksi rankattu Genoan Albert Gudmundsson ja 8 miljoonan euron arvoiseksi noteerattu Lillen Hákon Arnar Haraldsson.

***

Suomalaispelaajien hintojen takana on kaksi mielenkiintoista kysymystä.

Ensimmäinen on se, miksi suomalaispelaajat ovat pohjoismaisessa vertailussa korin pohjalla.

Tässä kohtaa olisi helppo puhua sattumasta ja maistella, millainen Jari Litmasen tai Sami Hyypiän arvo olisi parhaimmillaan ollut, jos he olisivat liikkuneet täysillä siirtosummilla – tai jos he pelaisivat nyt.

Toki tilanne elää koko ajan ja esimerkiksi Hradeckyn arvo oli viisi vuotta Transfermarktilla sitten 12 miljoonaa euroa. Hradecky on 34-vuotias, joten hän arvonsa siirtomarkkinoilla laskee koko ajan.

Teemu Pukin arvo oli Transfermarktin mukaan parhaimmillaan 10 miljoonaa euroa vuonna 2019, mutta todennäköisesti siirtosumma olisi ollut kaksinkertainen, jos Pukki olisi Norwichin tähtivuosina siirtynyt Valioliigaan seuraan – ja vieläkin suurempi, jos nyt 33-vuotias Pukki olisi ollut esimerkiksi vuonna 2019 5-7 vuotta nuorempi.

Todellinen kysymys suomalaisen jalkapallon kannalta on kuitenkin se, tuottaako suomalainen pelaajakasvatus lahjakkaita superyksilöitä, joiden siirtosummat voivat nousta pilviin, vai enemmän hyviä kansainvälisen keskitason peruspelaajia?

Litmasta ja Hyypiä on mukava muistella, mutta Litmanen nousi maailmanmaineeseen lähes 30 vuotta sitten ja Hyypiä 20 vuotta sitten. Niiden puiden lämpö on ehtinyt haihtua moneen kertaan.

Siksi suomalainen tapa kasvattaa jalkapalloilijoita ei pääse pakoon itse peruskysymystä: Miksi Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta tulee pelaajia, joiden ostamiseen tarvitaan jättiläismäisiä siirtosummia, mutta suomalaispelaajia voidaan ostaa murto-osalla kalliimpien ruotsalaisten, norjalaisten ja tanskalaisten pelaajien hinnoista?

Suomalaisten seurojen saamien siirtokorvausten pienuutta on ihmetelty aiheesta vuosikausia, mutta se ei selitä perusongelmaa. Esimerkiksi pohjoismaiden kaikkien aikojen kalleimmassa pelaajakaupassa Manchester United maksoi 75 miljoonaa euroa Rasmus Højlundista italialaiselle Atalantalle. Toiseksi suurin pohjoismaisesta maksettu siirtosumma oli 70 miljoonaa euroa, jonka Newcastle maksoi Aleksander Isakista espanjalaiselle Real Sociedadille.

***

Toinen pelaajien arvoihin liittyvä mielenkiintoinen kysymys on se, miksi Norja ja Ruotsi ovat jo ulkona ensi kesän EM-lopputurnauksesta, mutta Suomella on jatkokarsinnan kautta edelleen mahdollisuus päästä EM-kisoihin?

Kaiken lisäksi Huuhkajien sauma perustuu siihen, että Suomi oli molempia maita edellä EM-kisojen rankingissa, jonka perusteella jaettiin Kansojen liigan täyttämättä jääneet jatkokarsintapaikat.

Monimutkaisiin asiakokonaisuuksiin ei ole koskaan yksinkertaisia tai yksiselitteisiä vastauksia.

Jalkapallo on tunnetusti joukkuepeli. Lionel Messin ja Cristiano Ronaldon kaltaiset pelaajat voivat tuoda joukkueisiin extraosaamista, mutta kokonaisuuden kannalta ratkaisevaa on kollektiivin vahvuus, ei jonkun yksilön vahvuus.

Kollektiivinen voima ei synny vain joukkuetaktisesta vahvuudesta. Kysymys on joukkuedynaamisista prosesseista. Pitkään yhdessä ollut ja yhteen hioutunut joukkue saa etua joukkueeseen, jonka yhteenkasvamisen prosessi on vasta alkumetreillä.

Vastapainona tälle on joukkue ikääntyminen. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millaista jälkeä Roy Hodgson olisi tehnyt Suomen maajoukkueessa, jos Kultainen sukupolvi olisi ollut parhaimmillaan. Nyt Hodgson vei Suomen vuoden 2008 EM-kisojen porteille joukkueen, joka parasta ennen päivämäärä oli jo mennyt vuosia aiemmin.

Arvokisojen lopputurnauksiin pääsemiseen vaikuttavia tekijöitä on muitakin arvonnoista ja lopputurnauksessa pelaavien joukkueiden määrästä alkaen. Jos EM-kisoihin pääsee nykyään 24 maata, kynnys on selvästi matalampi kuin 16 maan aikaan. Jalkapallon vuoden 2026 MM-kisoihin pääsee peräti 48 maata, kun Qatarin MM-kisoihin vuosi sitten pääsi vain 32 maata.

***

Erilaisten muuttujien takana jalkapallossa on tapahtunut myös suurempi murros 2000-luvulla. Sitä voisi pitää perustellusti jopa suurimpana tekijänä siihen, miksi eri maiden väliset tasoerot ovat selvästi kaventuneet.

Huippuhyvät pelaajat ovat edelleen huippuhyviä ja jopa parempia kuin aiemmin, mutta varsinainen muutos on tapahtunut seuraavan ja sitä seuraavan tason pelaajien määrässä.

Suomella ei välttämättä ole tällä hetkellä yhtään 10 miljoonan euron arvoista pelaajaa, mutta oleellista on, mitä suomalaiset ja muut halvempina pidettävät pelaajat osaavat tänä päivänä. Mikä on heidän tasonsa jalkapalloilijana?

Suomalaiset pelaajat ovat osoittaneet viime vuosina, että he pystyvät toteuttamaan pelin aikana sovittuja taktisia asioita korkealla tasolla. Siihen riittävät heidän teknisen taitonsa ja ymmärryksensä pelistä.

Portugalilaisilla tai espanjalaisilla pelaajilla tuo taso on varmasti korkeampi, mutta ero ei ole enää niin suuri, että Portugalin tai Espanjan kaltaiset maat voisivat jyrätä Suomen tasoiset maat – puhumattakaan, jos Suomea vastassa on vaikkapa Sveitsin tai Romanian maajoukkueet.

Kun erot isossa kuvassa ovat kaventuneet, silloin korostuvat muut tekijät. On väistämätöntä, että Norja ja Ruotsi pelaavat lähivuosina arvokisojen lopputurnauksessa hålandien, ødegaardien, isakien ja gyökeresien johdolla, mutta se edellyttää, että ne pelaavat taktisesti parempaa jalkapalloa kollektiivina ja niiden yhteenkasvamisen prosessi on pidemmällä kuin nyt.

Se on Norjan ja Ruotsin maajoukkueiden haaste. Sama haaste on toki myös Huuhkajilla, mutta suomalaisella jalkapallolla edessään myös isompi kysymys: Missä ovat Suomen ødegaardit ja isakit?

Toki joku voisi kysyä, missä on Suomen Håland, mutta jätettäköön se norjalaisessakin jalkapallossa omaan kategoriaansa.