Veikkausliigassa kolmanneksi viimeisenä oleva AC Oulu ilmoitti torstaina erottaneensa valmennusjohtonsa.

Lähteä saivat virallisesti päävalmentajana toiminut Rauno Ojanen, tosiasiallisen päävalmentajan ilman UEFA Pro-lisenssiä toiminut Tuomas Silvennoinen sekä apuvalmentaja Mikko Viitsalo.

AC Oululla on oikeus tehdä sellaisia ratkaisuja kuin se haluaa. Jokaisella on myös samalla tavalla oikeus arvioida, oliko potkuille riittävät perusteet vai olisiko kolmikolle pitänyt antaa enemmän aikaa, josko he olisivat saaneet prosessinsa toimimaan.

Ongelmana on, että emme saa koskaan tietää, olisiko aika muuttanut asioita vai tekikö AC Oulun johto ainoan oikean ratkaisun tässä kohtaa – toki sillä varauksella, että valmentajan erottaminen on vasta toinen puoli yhtälöstä. Toinen puoli on se, kenet palkataan uudeksi päävalmentajaksi.

***

Tekipä AC Oulu oikean ratkaisun tai ei, Veikkausliigan alkukauden valmentajaratkaisuissa on ollut yksi huolestuttava piirre – uuden ja uudella tavalla jalkapalloon suhtautuvan valmentajasukupolven ohdakkeinen tie.

Vaikka HJK:n tosiasiallisena päävalmentajana alkukaudella toimikin Ferran Sibila, hänen pikapotkunsa olivat epäsuora epäluottamuslause myös virallisena päävalmentajana toimineelle ja edelleen Klubin kakkosvalmentajana jatkavalle Ossi Virralle.

Silvennoisen ja Viitsalon tavoin myös Virta lukeutuu paljon puhuttuun nuoreen valmentajasukupolveen, jonka suhteen suomalaisessa jalkapallossa on asetettu suuria toiveita.

Samaa kategoriaan kuuluu myös kannuksensa FC Hongassa hankkinut Vesa Vasara, jonka alkumetrit FC Interissä ovat olleet haastavat. Ennen maaottelutaukoa tulleet peräkkäiset voitot Hakasta ja FC Lahdesta helpottivat hieman Vasaraan kohdistuvia paineita, mutta vain hieman. Vasaran olisi syytä saada Interin kurssiin eloa tai muuten hänkin voi liittyä erottujen päävalmentajien klubiin.

***

Huippujalkapalloon kuuluu, että valmentajia tulee ja menee. Tulee voittoja ja tulee tappioita – ja tulee menestystä ja tulee potkuja. Se on sitä kuuluisaa jalkapallon armotonta arkea.

Myös tämä uusi valmentajasukupolvi joutuu elämään jalkapallomaailman raa’an todellisuuden kanssa. Ideologia ja lähestymistapa jalkapalloon voi olla teoreettisella tasolla kuinka hienoa ja tieteellistä tahansa, mutta pelkkä sadetanssi ei riitä. On myös saatava sadetta tai hienot puheet haihtuvat onttouden mustaan aukkoon.

Uuden valmentajasukupolven vaikeuksissa piilee kuitenkin riski, millaisia johtopäätöksiä epäonnistumista tehdään.

Jalkapallokentillä on edelleen henkeä, että jalkapallo on yksinkertaisten miesten yksinkertaista peliä, jossa palloa ei saa pelata kädellä ja enemmän maaleja tehnyt joukkue voittaa.

Valitettavasti tuota maailmaa ei enää ole. Tilalle on tullut peli, joka on yhä enemmän muuttunut omaksi tieteekseen. Jalkapallotieteeksi.

Liverpoolin kaltaisten suurseurojen tutkimus- ja analyysiosastot ovat resursseiltaan ja mittaluokaltaan täysin eri tasoa kuin kuin suomalaisen jalkapallon tieteellisyys, mutta oleellista on, että liverpoolit, manchestercityt ja redbullilaisuus edustavat sitä maailmaa, johon jalkapallo on menossa myös Suomessa. Halusimmepa me sitä tai emme.

***

Yhdet Tuomas Silvennoisen potkut eivät vielä tuhoa mitään, mutta vaarana on, että suomalaisten jalkapallojohtajien keskuudessa leviää usein pilkahteleva ajatustapa, jossa silvennoisille, leppälahdille, vasaroille ja remmeleille hymähdellään ja näiden ”pimputtelijoiden” sijasta vannotaan vanhanliiton valmentajien nimeen ja heidän jalkapalloonsa. Siihen kuuluisaan peliin, jota ei tarvitse keksiä uudelleen.

Tienviittaa kannattaa kuitenkin seurata sinne, minne tienviitta näyttää, vaikka tiessä olisikin muutama kuoppa.

Jalkapallossa se näyttää siihen suuntaan, että jos emme ymmärrä ja hyväksy jalkapallon tieteellistyvän, emme ymmärrä kohta jalkapalloa.