”Beware the preachers”
– Charles Bukowski –
Periodisaatio on urheiluharjoittelun keskeinen konsepti, jonka on laajasti ajateltu olevan hyödyllinen harjoittelun suunnittelussa ja toteutuksessa. Periodisaatio koostuu eri osa-alueiden systemaattisesta suunnittelusta tiettynä aikajaksona ja sen tavoitteena on maksimoida urheilijoiden suorituskykyä sekä estää loukkaantumisia. Periodisaatiomallit ovat olleet olemassa yleisurheilussa jo vuosikymmeniä ja niitä ovat kehittäneet esimerkiksi Neuvostoliitossa muun muassa suuret mestarit kuten Lev Pavlovich Matveev ja Yuri Verkhoshansky. Mallit levisivät aikanaan jalkapalloon ja niistä on viime vuosina kehitetty erityisesti jalkapalloon sopivia ”jalkapalloperiodisaatiomalleja.”
Periodisaation määritelmä ei ole ollut selvä ja termiä on käytetty melkein minkä tahansa harjoitusohjelman yhteydessä. Periodisaatiomalleilla on kuitenkin selkeät periaatteensa. Aikaista periodisaatiomallia havainnollisti progressiivinen siirtyminen suuresta volyymistä pieneen sekä pienestä intensiteetistä suureen harjoittelun variaation vähentyessä niin sanotun kuntopiikin lähestyessä. Periodisaatiomalleja on aikojen saatossa kehitetty useita erilaisia, esimerkkeinä blokki-, nonlineaari- ja fraktaaliperiodisaatio.
Jokaisella mallilla on yhteiset perusoletukset: Ensinnäkin, on olemassa vakiintuneet aikajaksot liittyen spesifien fyysisten adaptaatioiden kehitykseen ja säilyttämiseen. Toiseksi, fyysiset ominaisuudet ovat parhaiten kehitettävissä tietyssä hierarkkisessa järjestyksessä (esim. nopeus ennen kestävyyttä). Kolmanneksi, idealisoidut harjoitusstruktuurit, aikajaksot ja progressio-ohjelmat ovat yleistettävissä kaikkiin urheilijaryhmiin. Yllä mainituista perusoletuksista nousee kaksi johtopäätöstä. Ensinnäkin, biologiset adaptaatiot annettuun stimuliin seuraavat ennustettua kulkua ja toiseksi, sopiva tulevaisuuden harjoitusannos voidaan etukäteen laskea.
Kuitenkin, suoritus- ja oppimisympäristöjen ennustaminen on hyvin vaikeaa, koska komplekseissa ympäristöissä syntyy vaikeasti ennustettavia uusia asioita. Lisäksi, systeemien kuten urheilija/joukkue ja hänen toimintaympäristönsä herkkyys alkuolosuhteille voi johtaa suuriin muutoksiin tiettynä aikana. Tämän vuoksi periodisaatiomallien 1+1=2-lähestyminen ei sovellu monimutkaisten järjestelmien luonteeseen.
Edellä mainittujen asioiden perusteella periodisaatiomalleja kohtaan on esitetty kritiikkiä. Päällimmäisin kritiikki koskee yksilöiden välistä suurta vaihtelua liittyen harjoitteluun, ravintoon ja lepoon. Urheilijoiden väliltä on löydetty suuria yksilöllisiä vaihteluita liittyen samaan harjoitusvasteeseen. Esimerkiksi nuoret jalkapalloilijat ovat kehittyneet HIIT -harjoitusohjelmalla aivan eri tahdissa. Samoin on käynyt samaa voimaharjoitusohjelmaa tehneille ihmisille. Voimaominaisuudet ovat kehittyneet rajusti tai joillakin koehenkilöillä jopa laskeneet saman ohjelman aikana. Näitä yksilöiden välisiä eroja täytyy ymmärtää paremmin, jotta urheilijoiden harjoitusohjelmia pystyy herkemmin muokkaamaan.
Toinen ongelma periodisaatiomalleissa on niiden taustatutkimusten laatu tai se, että taustatutkimuksia ei väitteistä huolimatta ole esitetty. Aikaisissa periodisaatiotutkimuksissa oli erilaisia ongelmia liittyen tutkimusrakenteisiin ja data-analyysiin. Näissä tutkimuksissa sekoitettiin konsepteja kuten periodisaatio ja variaatio, ne keskittyivät melkein aina vain fyysisiin osa-alueisiin, kestivät lyhyen aikaa, eivät raportoineet ja kontrolloineet mahdollisia sekoittavia tekijöitä eivätkä ottaneet data-analyysissä huomioon yksilöiden välistä vaihtelua. Viime vuosina esiin nousseiden jalkapalloperiodisaatiomallien väitetyistä taustatutkimuksista on vaikea sanoa mitään, koska mallien markkinoijat eivät niitä kykene suurista puheista huolimatta esittämään. Ehkä niitä ei ole olemassa?

Harjoitusmäärä

Toinen harjoittelua koskeva keskeinen aihe jalkapallossa on harjoitusmäärä. Joukkueurheilulajeissa periodisaatio- ja harjoitusmääränäkökulmat ovat historiallisesti katsoen sovellettu yksilölajeista ja olleet yksilökeskeisiä. Tässä kohtaa on tehtävä tärkeä huomio; jalkapallo on joukkuehuippu-urheilua, ei yksilöhuippu-urheilua. Jalkapallossa tärkein tekijä voittoon pyrkimisessä on joukkueen yhteiskoordinaatio, ei yksittäisen pelaajan toiminta tai freesiys (muotisana, jota viljellään jalkapallossa).
Viime vuosina ymmärrys yhteistyössä toimivien pelaajien käyttäytymistavoista urheilujoukkueissa on syventynyt. Joukkueen toiminnot syntyvät usean pelaajan välisessä yhteistyössä ja kilpailussa vastustajia vastaan pelin tavoitteiden saavuttamiseksi. Tähän yhteistyöhön liittyen tärkeä asia on synergia, joka voi syntyä joukkueen jäsenten välille ja auttaa joukkuetta tekemään toimia, joita ilman synergioita ei olisi mahdollista tehdä.
Edellisten lisäksi jalkapallojoukkue voidaan määritellä eksperttiryhmäksi tai -joukkueeksi. Eksperttiryhmien kehittymisestä on olemassa tutkimuksia muilta aloilta, ja jalkapallossakin ekspertiisitutkimukset yleistyvät. Eksperttijoukkueilla on korkea toiminnan taso johtuen ryhmätason toimintojen korkeasta osaamisesta. Eksperttijoukkueet kykenevät koordinoimaan toimintaansa kohti yhteisiä päämääriä, rakentamaan synergioita, ratkaisemaan ongelmia nopeasti ja tarkasti ja synnyttämään uusia toimintamalleja.
Kaiken yllä mainitun osaaminen ei ole joukkueelle helppoa ja vaatii paljon ajankäyttöä kehittyäkseen erinomaiselle tasolle. Vaikka joskus esimerkiksi pelaajien väliset synergiat syntyvät nopeasti, täytyy niihin yleisesti käyttää merkittävä määrä pohjatyötä. Tätä pohjatyötä ei nykyisin suomalaisessa jalkapallossa olla valmiita tekemään, koska yksilön fitneksen (toinen muotitermi) ja freesiyden optimointi koetaan tärkeämpänä. Pelaajien pitäisi olla freeseinä harjoituksissa ja peleissä. Tätä asiaa voidaan mennä kysymään keneltä tahansa huippu-urheilijalta. Oletko ollut aina freesi ja pitäisikö sinun olla aina freesi?
Fitneksen ja freesiyden optimointi on johtanut jalkapallossa lyhyempiin ja intensiivisempiin harjoituksiin ja harjoitteisiin. On tärkeää, että mennään kovaa ja lyhyesti. Haetaan freesiyden lisäksi myös kuuluisa tunne pelien kautta esiin. Lopulta tullaan väsyneiksi eikä jakseta harjoitella, joten pidetään pari vapaapäivää ylikuorman vuoksi. Kokonaisviikkotuntimäärät liikkuvat joillakin seuroilla jonkin verran päälle kymmenessä tunnissa. Lomat huomioonotettuna näiden joukkueiden urheilijat harjoittelevat alle 500 tuntia vuodessa. Samalla monet huippu-urheilijat harjoittelevat lähemmäs tuhat tuntia vuodessa ja pystyvät kilpailemaan huipputasolla samaan aikaan. Säälittävää jalkapallo, säälittävää.
No, mehän kuitenkin mittaamme ja analysoimme pelaajia. Meillä on tieto eikö niin? Jalkapallon fyysistä analyysiä tehdään paljon ja siinä otetaan tyypillisesti huomioon juoksumatkat eri nopeusalueilla, kiihdytykset, jarrutukset ynnä muut valmentajien tärkeiksi kokemat asiat. Ongelma tällaisessa analyysissä on, että sitä tehdään erillään pelistä, jolloin analyysistä kehittyy rajoittunut ymmärrys pelaajan ja ryhmän toiminnasta. Voidaan esimerkiksi sanoa pelaajalle, että juoksumääräsi korkeimmalla nopeusalueella ei ollut tässä pelissä riittävä, mutta ei ymmärretä pelin dynamiikkaa ja sen vaikutusta pelaajan fyysiseen suoritukseen. Ehkä pelaajan ei kannattanutkaan juosta?
Onneksi tästä rajoitetusta analyysistä on mahdollisuus päästä pois ja analysoida sitä niin kuin kompleksista systeemiä tulisi analysoida: pyrkimällä ymmärtämään eri osien vuorovaikutuksia eikä irrottamalla osat toisistaan ja analysoimalla niitä erillään. Pelin dynamiikkaa ymmärtämällä voi nähdä, että joukkueen yhteiskoordinaatio eksperttitasolla on moniulotteista ja hienovaraista. On esimerkiksi nähty, että joukkueen yhteiskoordinaation paraneminen vaikuttaa laskevasti juostuihin matkoihin. Hyvin koordinoidulla joukkueella ei tarvitse juosta niin paljoa kuin huonosti koordinoidulla joukkueella. Korkeamman tason joukkueet juoksevat keskimäärin vähemmän kuin alemman tason joukkueet.
Vähempää juoksemista selittää osaltaan aiemmin mainitut synergiat, jotka ovat tarpeellisia menestyvässä joukkueessa. Pelaajien sulava yhteistoiminta auttaa heitä toimimaan yhdessä esimerkiksi pelin keskuksessa. Tällaisen toiminnan syntymiseen tarvitaan pelaajien laadukasta lokaalin informaation käyttöä, jota informaatiota ovat esimerkiksi pelaajien sijoittuminen suhteessa tilaan sekä pelaajien liikesuunnat ja -nopeudet.

Aikaisemmin argumentoitiin joukkueen yhteistoiminnan kehittämisen vievän aikaa. Kuinka paljon, se riippuu monesta eri tekijästä kuten pelaajien aikaisemmista yhteisistä kokemuksista ja pelimallista. Tiedämme toisista lajeista, että ihminen kykenee harjoittelemaan viikko- ja vuositasolla paljon enemmän kuin jalkapalloilijat. Marit Bjørgen harjoitteli joinakin vuosina yli 950 tuntia vuodessa. Miten on mahdollista, että jalkapalloilijat eivät kykene lähellekään samaan? Se johtuu omassa kuplassa elämisestä, jossa perustellaan vähäiset harjoitusmäärät (h)guru-ukkojen höpötyksillä freesiydestä. Tiedämme, että erilaiset harjoitustaustat antavat urheilijoille erilaiset mahdollisuudet harjoitella nykyhetkessä. Optimoimalla harjoitusmäärät vähäisiksi, eivät urheilijat voi tietenkään harjoitella paljoa. He eivät kestä sitä.
Yksilöurheilijat ovat kehittäneet useita eri metodeja kyetäkseen harjoittelemaan tunteja päivätasolla. He käyttävät esimerkiksi harjoitusmodaliteettien variaatioita ja mikroperiodisaatiota, jossa harjoitusmodaliteetteja vaihdellaan päivätasolla. Tällä tavoin urheilijat kykenevät harjoittelemaan yhdessä päivässä enemmän. Lisäksi progressiiviset harjoituskuormat auttavat urheilijaa adaptoitumaan suurempaan volyymiin. Urheilijoista tulee robusteja eikä heikkoja, jolloin he jaksavat harjoitella. Kuinka moni suomalaisjalkapalloilija on oikeasti robusti ja kestää harjoittelua samoin kuin esimerkiksi Vepsussa ja KuPSissa pelannut Nikko Boxall, jolle meidän suomalaisten muka kova harjoittelu oli päiväretki puistossa.

Lopuksi

Periodisaatio on tärkeä osa harjoittelun suunnittelua, mutta sekä vanhojen että uusien niin sanottujen jalkapalloperiodisaatiomallien heikkoudet tulee muistaa harjoittelua suunnitellessa. Yksilöiden välillä on paljon vaihtelua ja yksilön freesiys on alempiarvoinen asia joukkueen yhteiskoordinaatioon nähden. Samalla täytyy muistaa saarnaajien omat intressit ja kysyä heiltä, missä on todistus sanastasi? Siirtyminen pois ”parhaista” mikrosykleistä ja muusta mainoshömpästä on tarpeen. Voimme suunnitella toiminnan, jossa keräämme ketterästi tietoa pelaajistamme ja toiminnastamme ja kykenemme vastaamaan päivätasolla nopeasti erilaisiin haasteisiin.
Joukkuehuippu-urheilussa, kuten jalkapallossa, joukkueen yhteiskoordinaatio on erittäin tärkeää. Laadukasta koordinaatiota ja synergioita ei saavuteta harjoittelemalla freesisti vain hieman. Urheilijoiden jatkuva freesiys ei ole tärkein asia jalkapallossa vaan on alisteinen joukkueen yhteiskoordinaatiolle. Vaikka pelaajat oppivat koordinoitumaan yhdessä freesissä tilassa, he eivät voi aina olla tässä tilassa, jos haluamme joukkueen kehittyvän ja pelaajista kasvavan robusteja. Kuin Marit Bjørgen, joka ei varmasti ollut aina freesi harjoitellessaan yli 950 tuntia vuodessa, myös jalkapallojoukkueiden, valmentajien ja pelaajien täytyy ymmärtää, että joukkueen yhteiskoordinaatio ja pelaajien robustius eivät kehity muutamilla harjoitustunneilla.
Kuin 67-vuotias William Turner, joka oli jo yksi maailman parhaista realistisista myrskyjen maalareista 1840 -luvun alussa ja joka käski kapteenin viedä hänet mastoon sidottuna tunneiksi myrskyyn halutessaan tuntea myrskyn syvällä sisimmässään, niin myös meillä jalkapalloihmisillä täytyy pakottaa itsemme ulos kuplasta ja hakea äärirajoja. Myrskykokemuksensa jälkeen William Turner maalasi yhden parhaista tauluistaan. Tämä taulu (Snow Storm – Steam Boat off a Harbour’s Mouth) on aivan erilainen kuin aiempansa ja aikalaistensa mukaan yksi suurimmista kankaalle saatetuista kuvauksista merestä, sumusta ja valosta.
Saarnaajat eivät kykene luomaan taidetta. Siksi he arvostelevat toisia ja nostavat omaa pientä häntäänsä. Varo heitä.