Valioliigan siirtosummissa on tapahtunut muutamassa viikossa ennätyksellisen suuri ja ennätyksellisen nopea nousu. Jukka, miksi ihmeessä?

Jos asian pelkistää, kannattaa katsoa yhtä miestä – Nottinghamin omistajaa Evangelos Marinakisia.

Marinakis on kreikkalainen laivanvarustaja, liikemies ja sijoittaja, jonka henkilökohtaisen omaisuuden arvioidaan olevan noin 5-6 miljardia euroa.

Marinakis tunnetaan erittäin arvaamattomana, mutta myös erittäin jyrkkänä neuvottelijana. Hän ei ole mikään kompromissien mies, joka taipuu tuulten tai muiden painostuksesta.

Viime kesänä Morgan Gibbs-White oli sopinut jo siirtyvänsä Tottenhamiin ja Tottenham piti hänen kauppaa varmana, kunnes Marinakis pakotti Gibbs-Whiten jäämään Nottinghamiin.

Nottinghamilla oli tällä kaudella käsissään poikkeuksellinen timantti, Elliot Anderson. Kysymys ei ollut siitä, onko hän Valioliigan paras tai viidenneksi paras pelaaja. Oleellista Andersonin tapauksessa oli, että hän pelasi sellaisessa seurassa, josta hänet oli mahdollista ostaa – tai näin ainakin suuret seurat ajattelivat.

Kukaan ei yrittänyt ostaa esimerkiksi samalla pelipaikalla pelaavaa Declan Ricea, koska kaikki tiesivät, ettei Arsenal myy häntä edes puolijärjettömällä hinnalla.

Nottinghamin kohdalla tiedettiin, että raja tulee vastaan jossain kohtaan. Andersonilla olisi ollut useampiakin ottajia, mutta kun Nottingham teki selväksi, että hänestä pitää maksaa pitkälti yli 100 miljoonaa puntaa, sali tyhjeni nopeasti.

Lopulta sinne jäi vain Manchester City. City tarvitsee pitkällä tähtäimellä uuden Rodrin ja tällä hetkellä paras saatavilla oleva vaihtoehto siihen oli Cityn silmissä Anderson, joka kaiken lisäksi on vasta 23-vuotias.

Marinakis tiesi, että tässä asetelmassa hänellä on vara pyytää – ja hän oli oikeassa. Lopulta City ei edes nikotellut, kun se suostui maksamaan Andersonista 116 miljoonaa puntaa.

Jos City olisi saanut ostettua Andersonin 80-90 miljoonalla punnalla, kuten vielä talvella ennakoitiin, Andersonin kauppa olisi ollut yksi kauppa muiden joukossa. Nyt siitä tuli sen sijaan mittatikku kaikille muillekin siirroille.

Kehitystä kiihdytti se, että Newcastle nosti samaan aikaan Andersonin neuvottelujen innoittamana Sandro Tonalin hinnan 100 miljoonaan puntaan ja Valioliigasta pudonnut West Ham Mateus Fernandesin hinnan 85 miljoonaan puntaan.

Monet seurat vetäytyivät näistäkin kaupoista korkeiksi nousseiden siirtosummien vuoksi, mutta ei Tottenham, jonka oli kahden umpisurkean kauden ja ilman Mestarien liiga -jalkapalloa tarjottava haluamistaan pelaajistaan ylihintaa voittaakseen kilpajuoksun heistä.

Tonalin hinnaksi arvioitiin vielä keväällä 60-65 miljoonaa puntaa ja Fernandesin hinnaksi 45-50 miljoonaa puntaa, mutta se oli keväällä.

Samoin kävi Morgan Rogersin kohdalla. Aston Villan ”välimiehet” indikoivat vielä toukokuussa ja kesäkuun alussa Arsenalille, että Rogersin hinta olisi 85-90 miljoonaa puntaa, mutta kun Chelsea lopulta osti Rogersin, hinta olikin noussut 117 miljoonaan puntaan.

Toki Liverpool availi tulvaportteja jo viime kesänä maksamalla ennätyssummia Alexander Isakista ja Florian Wirtzista, mutta vesimassat karkasivat kuitenkin vasta Andersonin siirron seurauksena.

Miten siirtohintojen nousu vaikuttaa loppukesän siirtoihin?

Se on selvää, että seurat pyytävät tähtipelaajistaan ja ylipäätään pelaajista selvästi suurempia siirtokorvauksia.

Vielä keväällä 40 miljoonaa puntaa maksaneet pelaajat maksavat nyt 60 miljoonaa puntaa, ja 60 miljoonaa puntaa maksaneet pelaajat 80-85 miljoonaa puntaa. Korotus on prosenteissa laskettuna massiivinen.

Myös Valioliigan ulkopuoliset seurat ovat ymmärtäneet, mistä Valioliigassa tuulee. Jos ostajaksi ilmaantuu iso Valioliiga-seura, silloin hinta pomppaa vuorenvarmasti, ellei pelaajalla ole sopimuksessa määriteltyä ulosostohintaa.

Näin on esimerkiksi Athletic Bilbaon Espanjan maajoukkuelaiturilla Nico Williamsilla, jonka sopimuksessa hänen ulosostohinnakseen on määritelty 90 miljoonaa euroa eli noin 77 miljoonaa puntaa.

On helppo ymmärtää, miksi Arsenal ei lähtenyt matsaamaan Chelsean Rogersista tekemää tarjousta, jos Williamsin tasoinen laituri on ainakin teoriassa saatavilla 40 miljoonaa puntaa pienemmällä siirtosummalla.

Hyvä signaali aikojen muuttumisesta on myös tapaus Bradley Barcola. Jos PSG ylipäätään olisi myynyt Barcolan keväällä, hänet olisi saanut 90-100 miljoonalla eurolla. Nyt mennään mediatietojen mukaan siinä, ettei PSG myy Barcolaa ainakaan Andersonia pienemmällä summalla eli 135 miljoonaa euroa halvemmalla. Tiistaiaamun uutisissa väitettiin, että PSG olisi nostanut Barcolan hinnan jo 150 miljoonaan euroon.

Myyvä seura katsoo ensin sitä, kuka on ostaja. Jos se on joku Valioliigan rikkaimmista seuroista, hintaan lyödään varmasti 20-25 prosenttia lisää, ellei pelaajan sopimuksessa ole ennalta määriteltyä ulosostohintaa.

Nyt on jo saatu ensimmäiset signaalit siitä, miten kohonneet siirtosummat vaikuttavat kesän siirtoikkunaan. Arsenal menetti varmana pidetyn kaupan Rogersista ja Manchester United ei saanut sen enempää Tonalia kuin Mateus Fernandesiakaan.

Valioliigan siirtoikkuna on auki syyskuun 1. päivään saakka ja tässä ehtii tapahtua vielä monia asioita – myös yllättäviä.

Suurin mielenkiinto kohdistuu ymmärrettävästi suurimpiin seuroihin niin Valioliigassa kuin mantereenkin puolella.

Nyt on kohistu jo pitkään siitä, että Real Madrid haluaisi ostaa Michael Olisen ja olisi valmis myymään Vinícius Júniorin. Nämä ovat kesän siirtoikkunassa sellaisia palapelin paloja, joiden mahdollinen liikkuminen heijastuisi muihinkin siirtoihin laajalla säteellä.

Jos esimerkiksi PSG ostaisi Viní Júniorin, myisikö se silloin samaa paikkaa pelaavan Barcolan vai jopa Khvitša Kvaratskhelian – ja jos myisi, kuka heidät voisi ostaa? Arsenal, Bayern München, Liverpool, Manchester United….

Alkukesä on ennakoinut, että kohta siirtomarkkinoilla rytisee kunnolla. Jos signaalit pitävät paikkaansa, silloin emme ole nähneet vielä kesän suurimpia ja merkittävimpiä siirtoja.