Suomen lentopallomaajoukkueen sensaatiomaiset esitykset EM-kisoissa ovat nostaneet otsikoihin mielenkiintoisen kysymyksen:

Kuinka Suomessa on onnistuttu kasvattamaan äärimmäisen pienestä pelaajamäärästä niin superlahjakkaita pelaajia, että Suomi voi kaataa arvokisoissa lajin hallitsevan maailmanmestarin – ja vieläpä sen omalla kotikentällä?

Lentopalloliiton oma vastaus on ollut pelkistettynä tämä:

Tunnistetaan ensin lahjakkuudet ja keskitytään heihin. Taataan valituille lahjakkuuksille mahdollisimman hyvä valmennus ja mahdollisimman hyvät olosuhteet kehittyä – ja viedään heitä Suomen kentillä niin pitkälle kuin se on järkevää ennen siirtymistä ulkomaalaisiin seuroihin.

Lentopalloliiton taikasana on ollut Kuortaneen Urheiluopisto, jossa lahjakkuuksista on hiottu lupaavia timantteja 1990-luvulta lähtien.

***

Se, että juuri lentopallossa on toimittu näin, ei sinällään ole yllätys. Lentopallon historiasta löytyy omasta takaa erinomainen esimerkki pienten numeroiden logiikan toimivuudesta.

Kun Reino Kososta ei vastoin hänen omia odotuksiaan valittu Vuoden lentopalloilijaksi vuonna 1963, hän vaihtoi suutuspäissään lajia ja keskittyi maastohiihtoon. Hiihtäjänä Kosonen eteni Tatran MM-hiihtojen esikisoihin asti vuonna 1969.

Sen jälkeen hän palasi takaisin lentopallokentille.

Pieksämäki, Kososen kotikaupunki, oli 1970-luvun alussa kaupunkipahanen, jossa liikkui vain Pieksämäen risteysaseman kautta kulkeneet junat.

Kosonen näki, että Pieksämäki riitti kuitenkin menestyvän lentopallojoukkueen perustamiseen.

Kosonen oli sisäistänyt hiihtäjänä harjoittelun palkitsevan ja anteeksiantamattoman merkityksen. Jos harjoittelu olisi laadullisesti ja määrällisesti kovemmalla tasolla kuin vastustajilla, tulokset seuraisivat väkisin tarinaa, vaikka tarinan takana ei olisikaan suuria massoja.

Kososen yhteydessä muistetaan aina mainita, että hän taikoi maakuntasarjassa pelanneesta Pieksämäen NMKY:stä joukkueen, joka voitti Suomen mestaruuden seitsemänä vuonna peräkkäin.

Sekin oli kova saavutus, mutta vielä kovempi oli se, että hän vei Pieksämäen Euroopan Cupissa kolmesti neljän joukkueen lopputurnaukseen.

Siis turnaukseen, jossa pelasi Euroopan neljä parasta mestarijoukkuetta.

***

Suomen maajoukkueen ja Pieksämäen NMKY:n esimerkit kertovat pienten numeroiden logiikan toimivuudesta, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Kun ei ole niitä suuria massoja, joista lajin suurmaat voivat ammentaa lahjakkuuksia.

Myös suurmaat voivat toimia toisin.

Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on 1980-luvulla kehitetty ranskalaisen jalkapallon juniorikoulutusjärjestelmä.

Ranskassa oli 1980-luvun lopulla lähes kaksi miljoonaa rekisteröityä jalkapalloilijaa. Sen sijaan, että Ranskan Jalkapalloliitto olisi katsonut massaa, se alkoi katsoa lahjakkuutta. Maa jaettiin yli sataan alueeseen, joihin jokaiseen palkattiin alueellinen päävalmentaja. Heidän tärkein tehtävänsä ei ollut valmentaminen, vaan lahjakkuuksien tunnistaminen.

Pyramidi käännettiin toisin päin ja massasta alettiin siivilöidä lahjakkuuksia – fyysisiltä ja muilta jalkapallossa vaadittavilta ominaisuuksiltaan poikkeusyksilöitä, joihin kannatti satsata.

***

Mallin lippulaivana oli kuuluisa Clairefontainen valmennuskeskus Pariisin lähellä. Sinne valittiin ikäluokasta vain 20-23 pelaajaa, joista kolme oli maalivahteja.

Clairefontaineen valitut pelaajat seulottiin jo 12-vuotiaina ja he aloittivat kaksivuotisen intensiivisen koulutuksen sinä vuonna, kun täyttivät 13 vuotta.

Heidän koulutuksessaan keskityttiin yksilöön, ei joukkueeseen. Kehittymistä ei verrattu oman ikäluokan muiden pelaajien kehitykseen. Riitti, että pelaaja kehittyi oikeaan suuntaan – omaa vauhtiaan.

Esimerkiksi Clairefontainen kuuluisin lapsi Kylian Mbappén ohella, Thierry Henry, olisi heitetty ulos Clairefontainesta, jos kriteerinä olisi ollut, ketkä pelaajat olisivat olleet riittävän hyviä oman ikäluokkansa joukkueeseen.

Henry ei ollut, mutta se ei ollut oleellista. Oleellista oli, että joku oli tunnistanut hänen potentiaalinsa.

Tosin niitäkään ikäkausiotteluita ei Clairefontainessa pelattu, sillä siellä keskityttiin vain yksilötaitojen kehittämiseen. Ainoat ottelut pelaajat pelasivat omissa seurajoukkueissaan viikonloppuisin – ja silloinkin he saivat pelata korkeintaan 7 vastaan 7 -otteluita.

Aika ja vaatimukset ovat jalkapallossa muuttuneet. Vastaavanlaisia koulutuskeskuksia on perustettu nyt ympäri Ranskaan ja niihin otetaan mukaan myös tyttöjalkapalloilijoita.

Kaiken ytimessä on kuitenkin edelleen se, että tunnistetaan lahjakkuus jo 12-13 vuoden iässä ja sen jälkeen yksilötason taitoja hiotaan kaksi vuotta sisäoppilaitoksen kaltaisessa koulutuskeskuksessa. Joukkuetaktisten asioiden opettaminen jää seurojen vastuulle.

***

Lentopallo ei ole Suomessa ainoa pieni laji, joka on tuottanut lahjakkaita pelaajia maajoukkueeseen ja maailman kentille. Saman on tehnyt myös koripallo.

Suuret massat ovat lähtökohtaisesti lajille rikkaus, mutta massoissa on omat vaaransa.

Yksi vaara on se, että kun joukkueita on paljon, usein vielä saman seuran sisällä, juniorivaiheen tärkeimmäksi asiaksi nousee helposti joukkueiden menestys ja niiden vertailu keskenään. Eräs HJK:n juniorivalmentaja totesi kerran, ettei Klubissa riitä pelkästään voittaminen, sillä valmentajien kesken lasketaan sitä, mikä joukkue on tehnyt eniten ja päästänyt vähiten maaleja.

Ongelma tällaisessa kilpailutilanteessa tulee kahta kautta.

Ensimmäinen on se, että juniori-iässä joukkuemenestyksessä korostuvat pelaajan fyysiset ominaisuudet ja fyysinen kehittyminen. Jos pelaaja kehittyy vuoden tai kaksi toista samanikäistä pelaajaa hitaammin, hänelle saatetaan helposti näyttää kilpajoukkueessa ovea, vaikka tämä olisikin potentiaaliltaan joukkueen lahjakkain pelaaja.

Toinen on pelaajan taitojen ja pelikäsityksen kehittymisen kannalta vääränlaisten pelitaktisten asioiden korostuminen. Yhden junioripelin voittamisen kannalta pallon tai kiekon päätön räiskäisy pois oman maalin edustalta saattaa olla hyvä ratkaisu, mutta onko se sitä myös pelaajan kehittymisen kannalta?

***

Jos auto alkaa heitellä liukkaalla, vaarana on, että tehdään liian jyrkkiä korjausliikkeitä. Sama pätee myös siihen, millaisia johtopäätöksiä menestyksestä tehdään.

Suomen lentopallomaajoukkueen sensaatiomaisesta menestyksestä olisi helppo tehdä sellainen johtopäätös, että luodaan samanlainen järjestelmä ja toimintamalli kuin lentopallossa.

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä pelkkä järjestelmä itsessään ei johda mihinkään.

Kaikki tiivistyy lopulta osaamiseen ja asenteeseen. Osaamiseen tunnistaa lahjakkuudet ja siivilöidä heistä motivaatioltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan sellaiset urheilijat, jotka ovat valmiit laittamaan itsensä likoon vaativalla tiellä – sekä osaamiseen opettaa heille oikeanlaiset lajitekniset ja -taktiset taidot.

Siitä yhtälöstä ja sen seurauksista myös tässä Suomen lentopallomaajoukkueen menestystarinassa on kysymys.