Jan Vapaavuori ja Erkki Liikanen. Kaksi valtakunnalista poliitikkoa, joiden kautta meille piirrettiin perjantaina kaksi kuvaa, joiden merkitys on suomalaisen urheilun lähivuosien hyvinvoinnille kriittinen.

Ensinnäkin, valtioneuvoston asettama, ja talouden ja politiikan vaikuttajaveteraani  Liikasen vetämä, työryhmä julkisti odotetun arvionsa Veikkauksen edunsaajien rahoituksen tulevaisuudesta.

Työryhmä päätyi siihen mihin moni muukin. On aika siirtyä siihen, että urheilun, kulttuurin, tieteen, nuorisotyön ja erilaisen ”hyvää” tuottavan järjestötoiminnan rahoitus hoidetaan jatkossa valtion yleisen budjettiprosessin kautta – ei korvamerkittynä osuutena Veikkauksen tuloista.

Tämä asia tuo jatkossa urheilun ja muidenkin edunsaajien eteen aivan uudenlaisen edunvalvontahaasteen.

Siinä missä vuosikaudet on totuttu siihen, että Veikkaus jauhaa joka vuosi enemmän jaettavaa, joka tuotonjakolain ansiosta sataa korvamerkittynä suoraan edunsaajien laariin ilman sen kummempaa kriittistä tarkastelua, pitää nyt oikeasti oppia perustelemaan omat tarpeet osana yleistä budjettikäsittelyä.

Urheilun kannalta se tarkoittaa sitä, että jatkossa ei ole korvamerkittyä urheilurahaa.  Rahantarve on osattava joka vuosi perustella. Siis keskustelussa, jossa päätetään käytetäänkö rahaa esimerkiksi urheilurakentamiseen tai Olympiakomitea huippu-urheiluyksikön konsulttilaskuihin – vai sittenkin peruskoulun kehittämiseen, tieverkoston parantamiseen, vanhustenhuoltoon tai koronakorvauksiin.

Lisäksi jatkossa joudutaan joka vuosi kohtaamaan kaikkien muiden tarpeellisten hankkeiden kilpailu, myös se sama yleisten taloussuhdanteiden paine, mikä yhteiskunnan rahanjako säätelee. Kuten esimerkiksi se todellisuus, mikä kohdataan ensi syksystä alkaen, kun valtiovalta alkaa sopeuttaa koronasatsausten kurittamaa talouttaan – ja painaa kaiken mahdollisen ankaran menokuurin kohteeksi.

Miten urheilu toimii tässä tilanteessa pitääkseen nykyisen 150 miljoonan euron rahoitustasonsa edes suunnilleen?

Kuka johtaa lobbausta ja edunvalvontaa?

Hyviä kysymyksiä, joihin on varsin epävarmoja vastauksia.

Onneton arvovaltakiista

Se toinen perjantain, ja oikeastaan jo koko alkuvuoden, uutisten havainto liittyy tähän.

Helsingin pormestari Vapaavuori on ajautunut täydelliseen välirikkoon maan hallituksen kanssa.

Ottamatta nyt yhtään kantaa siihen kuka on oikeassa tai väärässä, asetelma on ilmeinen. Siinä missä suomalaiset viime vuonna yksimielisesti tukahduttivat uhkaavan koronatilanteen, tämän talven ilmapiiriä leimaa leiriytyminen, omiin poteroihin kaivautuminen ja keskinäinen riitely asioista, joiden merkitys koronataistelun peruskysymyksissä on valistuneellekin kansalaiselle epäselvä.

On saatu aikaan arvovaltakiista, jota mikään osapuoli ei osaa lopettaa. Yhteisen vihollisen, koronan, kohtaamisen sijasta jakaudutaan leireihin, jotka käyttävät turhan paljon energiaa toisilleen nälvimiseen.

Vapaavuori on asemoitunut kokonaisuudessa hallituksen ja ministeriöiden valtakunnallisen tason linjauksia haastavan päärakkikoiran rooliin, joka räksyttää ministereille ja ministeriön virkamiehille milloin mistäkin. Onko hän oikeassa vai väärässä, ei ole nyt olennaista. Olennaista on asetelma.

Vapaavuori on taistelulinjan toisella puolella, maan hallitus toisella.

Tämä sama Vapaavuori on lähiaikoina luopumassa Helsingin pormestarin tehtävistä, mikä tietysti omalla tavallaan selittää syntynyttä sanasotaa. Kun Vapaavuori on lähdössä, ei hän jaksa enää kauheasti pidätellä sanomisiaan – eikä jaksa vastapuolikaan, kun tiedetään että keskustelukumppani on vaihtumassa.

Samalla tämä sama Vapaavuori on kuitenkin Suomen Olympiakomitean tuore puheenjohtaja. Siis suomalaisen urheilun ykkösjohtaja. Siitä tehtävästä hän ei ole lähdössä mihinkään. Kaikki se, mitä hän nyt koronan tuoksinassa sanoo, on jotakin, mikä seuraa mukana urheilujohtajuuteen.

Se mitä Vapaavuori nyt sanoo, ei ole Helsingin ongelma enää seuraavan pormestarin kaudella.

Urheilun ongelma se sen sijaan on.

Vapaavuori valittiin rooliinsa hyvän yhteiskunnallisen suhdeverkostonsa vuoksi. Toivottiin, että politiikan ydinliemissä kokemuksensa hankkineen Vapaavuoren avulla urheilu saisi lopultakin kuntoon jo vuosia haastaviksi koetut yhteyden yhteiskunnan päättäjäkerroksiin.

Toivottiin apua urheilun tarpeiden tehokkaamman yhteiskunnallisen perustelun tuottamiseksi.

Alkuvuoden uutistapahtumien jälkeen herää kuitenkin urheilun näkökulmista huolestuttava havainto. Miten ihmeessä tämä Vapaavuori voi keskustella jatkossa yhtään mistään yhdenkään valtiovallan päättäjän kanssa?

Syksyllä on edessä urheiluhistorian haastavimmat rahoitusneuvottelut valtion kanssa. Tätä neuvotteluprosessia pitäisi käydä sellaisen puheenjohtajan johdolla, joka on harvinaisen näkyvästi katkonut välinsä maan hallituksen – ja sitä kautta eduskunnassa enemmistönä olevien puolueiden – kanssa.

Voi sentään. Voivoi sentään.