Annimari Korte on ollut urheilupuheen keskiössä viime viikot. Juoksu kulkee tasalaatuisesti, varmasti. Olympiaraja menee rikki jokaisessa kisassa, SE-tulos on vaarassa koko ajan.

Viimeistään Lahden GP-kisan kahdessa vastatuulijuoksussa valkeni, että tämä juoksija osaa muutakin kuin päivittää sometiliään. Vaikka lähtö ei vieläkään ihan napakymppi ollut, ilta oli Kortteen uran paras. Jos vastatuulen sijasta olisi ollut edes tyyntä, olisi nähty SE-tulos. 1,0-1,9 m/s:n myötäisessä olisi nähty 12,60-luokkaa oleva aika.

Asetelma lupaa hurjia loppukaudelta, jonne se varsinainen tuloskunto kuitenkin on tähdätty.

Kortteen uraa on hämmästelty viime vuodet. Miten on mahdollista, että jo kertaalleen lopettanut ja media-aitioon siirtynyt ex-urheilija, tekee comebackin ja nousee vielä yli 30-vuotiaana tälle tasolle?

Syyt ovat moninaiset. Niiden purkamiseen ei yksi nettijuttu riitä. Kyse on monimutkaisesta terveyteen, elimistön ylikuormitustiloihin ja harjoittelun kokonaisuudessa sattuneiden pienten virheliikkeiden tuottamasta kroonisesta epätasapainosta, joka esti junnusarjoissa todetun lahjakkuuden tulemista esiin aikuisiässä – ja tuon epätasapainotilan poistumisesta.

Kortteen uraa vuosia jumittanut tila on varsin tyypillinen yleisurheilussa. Harmillisen usein se johtaa lahjakkaiden urheilijoiden lopettamiseen, ja lähellä se oli Kortteenkin kohdalla.

Mielenkiintoisinta ei kuitenkaan ole comeback sinänsä. Korte oli kuitenkin junnuna niin lahjakas, että vaikka aikuisvuosia kului maailmalla kovia kolhuja keräten, ei ole jättimäinen ihme, että hän lopulta palasi sille tasolle mitä juniorivuosien lähtökohdista olisi saattanut ennakoidakin.

Harjoittelun syväymmärrys näkyy tuloksissa

Lahjakkuus kun ei katoa ihmisestä mihinkään. Joskus vaan tulee ylimääräistä kuormaa ja epätasapainoa, joka estää lahjakkuuden näkymisen. Kun kuorma poistuu ja tasapaino palaa, lahjakkuuskin alkaa taas näkyä. Siksi comebackin ihmeellisyyttä ei pidä liikaa dramatisoida.

Mutta se mikä on oikeasti mielenkiintoista, että hän on paluunsa jälkeen, vielä erinomaisen viime kaudenkin jälkeen, selvästi pystynyt parantamaan tasoaan ja suorituskykyään.

 Suorituskyky on tässä olennainen sana.

Ja siihen liittyy harjoitteluun liittyviä filosofisia oivalluksia, joita olisi hyvä jakaa syksyllä erilaisissa nuorten aitajuoksijoiden – ja muidenkin teholajien – urheilijoiden ja valmentajien seminaareissa.

Kortteen harjoitteluun on tarttunut maailmaa kiertäessä lajinomaisen harjoittelun syväymmärrys, joka on tehopainotteisuudessaan ja tiukassa lajifokuksessaan Suomessa hieman vierasta. Suomalainen yleisurheilu valmentautuu sittenkin varsin usein yleisten yleispätevien perusajatusten kautta – korostamme taustan varmistamista, emme tehoihin satsaamista.

Hyvä esimerkki on voimaharjoittelu. Annimari Korte ei kolistele isoilla punttisarjoilla. Siinä missä suomalaisissa harjoitustilanteissa mittaillaan helposti pelkkiä toistojen ja kilojen määriä, tehdään voimaa voiman vuoksi, irrallaan lajisuorituksesta, Korte treenaa kaikessa nopeutta, räjähtävyyttä, tehoa. Hän ei ole aikoihin edes kokeillut yleisurheilussa niin pyhäksi julistetun rinnallevedon maksimipainoja, koska ei koe sen palvelevan millään tavalla aitajuoksemistaan.

Hokema siitä, että ”kyllä rinnallevedossa pitää mennä 1,5 kertaa oma paino” on mahdollisimman kaukana tästä ajattelusta. Kortetta ei kiinnosta voiman määrä, vaan sen tuottama teho.

Korte tekee liikkeitä, jotka kehittävät lajisuorituksessa tarvittavia lihasryhmiä. Hän tekee liikkeet kulmilla, jotka palvelevat pikajuoksua, ei punttiennätyksiä. Hän keskittyy tekemään suorituksia kilo- ja toistomäärillä, jotka syntyvät terävästi – ei taistele väkisillä harjoitusohjelmaan piirrettyjä isoja kiloja ja isoja toistomääriä.

Sama näkyy myös juoksupuolen harjoittelussa. Kovat tehot pidetään mukana koko harjoituskauden. Treenataan aitajuoksua. Juostaan paljon. Se näkyy nyt kykynä tulla viimeisetkin aitavälit lujaa.

Ja kun kaiken ideana on teho, on tietysti tasapainottavana ideana myös palautumisen maksimointi. Asia, jota nuorempi Annimari Korte ei hallinnut, on kolmikymppisenä opittu.

Kun mennään kovaa, on osattava myös löysätä, löytää kuormituksen ja palautumistarpeen rytmi.

Teknisesti haastava teholaji

Suomalaisessa lajiperinteessä korostuu taustatyön arvostus. Pitää tehdä maltillisilla tehoilla perustaa, pitää tehdä taustaa – vasta sitten voi turvallisesti keskittyä yksityiskohtiin ja tehoon.

Pitää takoa aerobiaa ja perusvoimaa, luoda perusaineenvaihduntaa.

Tärkeitä asioita. Toki. Mutta silti, pohjimmiltaan yleisurheilu on kaikissa muodoissaan teknisesti haastava teholaji, jossa biomekaniikan toimivuus vaatii tuekseen hyvin tarkkaa ja täsmällistä ja oikeasti rytmitettyä fyysistä harjoittelua.

Teho, teho, teho.

Lajinomaisuus.

Palautuminen.

Etenkin siinä uravaiheessa, kun aletaan olla oikeasti aikuisia urheilijoita eikä elimistö enää jaksa sellaista kokonaiskuormaa kuin nuorempana, on syytä miettiä tarkkaan mikä harjoittelussa on olennaista – ja keskittyä siihen.

Näitä asioita olisi syytä miettiä Suomessa hieman enemmän. Annimari Korte on aina edennyt tällä ajattelulla. Se kieltämättä sotki aikuisvuosien alkupäästä turhan monta kehitysvuotta, mutta perusajattelu ei välttämättä silti ihan metsässä ollut. Piti vain oppia kantapään kautta se, että jos lähestytään tehojen ja lajin spesiaalivaatimusten kautta, pitää osata korostaa myös palautumisen vaatimuksia.

Kun Annimari Korte kutsutaan jatkossa puhumaan nuorille urheilijoille, älkää kutsuko häntä some-ohjaajaksi – kutsukaa kertomaan harjoittelusta, arjesta, yksityiskohdista, siitä miten hänestä tuli hän.