Artturi Lehkonen ehti kirjoittaa NHL-historiaa jo ennen Stanley Cupin finaaleita konferenssifinaaleissa.

Lehkonen viimeisteli ratkaisevan finaalipaikkaan oikeuttaneen osuman jatkoajalla jo toisena keväänä putkeen. Aiemmin tempussa oli onnistunut vuosina 1938 ja 1939 Toronto Maple Leafsin Gordie Drillon.

Mutta ero tuohon liituajan jääkiekkomieheen, Drilloniin, oli se, että Lehkonen onnistui tempussa vieläpä eri seuroissa Montreal Canadiensissa ja nyt Colorado Avalanchessa.

Colorado won the 1st encounter, but who will win the 2nd? Check the odds at LeoVegas and play!

Kova temppu pelaajalta, jonka uran paras kausi NHL:ssä on tuottanut 38 tehopistettä runkosarjassa.

Mutta ymmärtääkseen sen, miksi Lehkonen tuntuu saavan irti itsestään eniten juuri pudotuspeleissä alkaa jo kotona saadusta kasvatuksesta.

Sillä niin moni asia Lehkosen perheen kodin kulttuurissa on valmistellut enemmän tai vähemmän tähän pisteeseen saakka.

***

Työskentelin noin kymmenen vuotta A-lehtien kustantamassa Urheilulehdessä. Myös sinä aikana, jolloin lehden jääkiekkoasiantuntijana toimi Artturi Lehkosen jääkiekkojulkisuudesta hyvinkin tuttu isä, Ismo Lehkonen.

Olin mukana tekemässä ja suunnittelemassa juttua Ika-isän kanssa Artturin vaiheista ja kasvusta ammattilaisjääkiekkoilijaksi. Haastattelin heitä myös New Yorkissa kesällä 2013, jolloin Artturi varattiin NHL:ään. Muistan pöyristyneeni 12 dollarin hintaisten pullovesien lisäksi myös sitä, että isä ei kauheasti poikaansa hehkuttanut vaan puhui kuin valmentaja puhuisi valmennettavastaan. Kriittisestikin.

Mutta matka tähän päivään, jolloin Artturi Lehkonen tappelee jo toisena keväänä peräkkäin Stanley Cupin voittamisesta alkoi jo tämän lapsuudesta.

Luisteluharjoituksista jäiltä, jossa isä-Lehkonen halusi luisteluttaa nuorta Artturia kymmeniä ja kymmeniä minuuttteja putkeen. Milloin Parkin kentällä, milloin Varissuon ”pommisuojassa”, milloin missäkin.

Isän tarkoituksena oli luoda erilaisia mielikuvaharjoitteita. Usein se mielikuva luotiin juuri jatkoajasta ratkaisuottelussa.

Isä-Ismo prässäsi armotta nuorta Artturia vierestä.

Hän halusi selvittää, onko pojassa tarpeeksi tarvittua luonnetta selviytyä kovassa ammattimaailmassa, jonka hän on itsekin ammattivalmentajana läheltä nähnyt.

Haluaako hän ratkaista ottelun vai ei? Vai onko kuitenkin helpompaa liputtaa itsensä varikolle?

Pystytkö? Kykenetkö?

”Tuossa on vaihtopenkki! Mene vain sinne pötköttämään”, isä huutaa vierestä.

Mutta poika ei antanut periksi.

***

Kirjoittaessani tarinaa, aloin miettiä, miten toimisin itse isänä.

Kysymys on toki sinänsä tarpeeton, sillä omat poikani eivät olekaan tulleet eteeni kertomaan, että he haluavat olla NHL-pelaajia tulevaisuudessa. Todennäköisesti olisin kuitenkin liian pehmo pystyäkseni samanlaiseen otteeseen kuin Ismo Lehkonen.

Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö ymmärtäisi isä-Lehkosen valintaa. Jos poika tulee kertomaan isälleen, että NHL on tavoite ja valmentajana on siihen ymmärrystä tietotaitoa ja millainen tie huipulle on, siinä saattaa joutua vaikean tilanteen eteen.

Miten viedä omaa verta ja lihaa lähelle äärirajoja?

Isä-Lehkosen täytyi tietää, että tie vuoren huipulle on pitkä, raaka ja jopa vaarallinen, mutta jos poika on päättänyt tietää, että se tie on valittu, sitten on tehtävä mitä on tehtävä.

Ja täytyi hänen tietää sekin, miten se tie ei ole kaikkia varten.

***

Lehkosen perheessä kotiin hankittiin kaikki mahdolliset mailat ja välineet, jotta urheilua ja pallopelejä voitiin kotipihalla harjoitella mahdollisimman monipuolisesti nuoren Artturin kasvaessa aikuiseksi.

Ismo Lehkonen oli tottunut nuorempana siihen, että liikuntakentiltä sai kaikki välineet panttia vastaan, mutta maailma muuttui eikä sellaista maailmaa enää kaikkialla ollut.

Vain yksi esimerkki siitä, miten kaikki mahdollinen pyrittiin tekemään. Välillä perheessä saatettiin ottaa pankkilainaakin, että Artturi saa parhaan mahdollisen valmennuksen itselleen.

Kun isä oli pihapeleissä mukana, hän ei koskaan antanut poikansa voittaa säälistä tai armosta. Välillä nuori Artturi kävi metsässäkin itkemässä, kun tappion karvas kalkki korpesi niin paljon.

Yliopistokoripallostakin mallia ottaneen isän ja pojan mielikuvaharjoittelu vietiin usein äärimmilleen. Pelattiin maalin pelejä, ratkaisevia vaihtoja, niitä game 7:ja, jossa poika on myöhemmin loistanut.

Kun Artturista alkoi näkyä väsymisen merkkejä, isä pisti uutta vaihdetta silmään ja käski vetämään vielä lisää harjoitteita sanoessaan, että nyt alkoi jatkoaika. Kolme 45 sekunnin vaihtoa vielä, jolloin on pystyttävä puristamaan loputkin mehut ulos.

Luovuttaminen ei saanut olla vaihtoehto.

Isä koki, että luonne oli myös harjoiteltavissa oleva asia.

***

Olen myös haastatellut suomalaisen jääkiekon eteen pitkän päivätyön tehnyttä Ismo Lehkosen veljeä, Timoa, joka on kertonut, miten veljesten välille voi tulla riitaa jopa backgammonin pelaamisesta.

Lehkosten joulupöydässä on aina ollut paljon urheiluymmärrystä, mutta myös kykyä mennä ihon alle. Kukaan ei perheessä tai suvussa halua hävitä, koska sitä mussutusta ja suoranaista vittuilua ei kukaan kestä kuunnella, on Timo itse kertonut.

Eikä se rajoittunut vain isään tai setään. Kun Artturi Lehkonen pelasi Frölundassa, hänen Göteborgissa opiskellut veljensä oli usein katsomassa Frölundan pelejä.

Kun Artturi onnistui ja teki vaikkapa kaksi maalia, hän saattoi kysellä tohkeissaan veljeltään, että huomasitko? Isä-Ika kertoi opiskelijaveljen kysyneen kryptisesti vain, että ”mikset tehnyt kolmatta?”.

Se on lehkoslaista perusdiskurssia, mutta taustalla oli myös pieni logiikka. Koskaan ei annettu onnistumisten tai epäonnistumisten nousta liikaa nuppiin.

***

Artturi Lehkonen oli nuorisomaajoukkueissa todellinen maalinsylkijä. Yksi kaikkien aikojen suomalaisista maalintekijöistä nuorisomaajoukkueissa itse asiassa.

Nuorisomaaotteluissa hän paukutti 71 ottelussa 44 maalia, joka vetää vertoja lähes keneen tahansa.

Perheessä oli kuitenkin aina tärkeää se, että Artturi olisi joukkuepelaaja. Tai tiimijätkä, kuten isä lausuisi.

Perheessä myös tarjoiltiin palaute raakana pöytään.

Ymmärtääkseen asian luonnetta, voisi käyttää vertauskuvana vaikkapa sitä, että monessa kodissa lapsi saattaa esitellä päiväkodissa tekemäänsä piirrosta ja kysyä onko tämä hieno. Vaikka kyseessä olisi aivan onneton töherrys, moni vanhempi kehuisi tietysti teoksen maasta taivaisiin.

Mutta kun kontekstiksi vaihdetaan jääkiekko ja perheeksi Lehkoset, se ei ollut tapana.

***

Isä-Ismo on moneen otteeseen kertonut kyseenalaistaneensa Artturia vielä Liigaan nousseena ammattilaispelaajanakin. Hän ei ollut aivan varma, oliko pojassa luonnetta tehdä tunnista, päivästä ja viikosta toiseen töitä noustakseen eliittitasolle.

Kyseenalaistaminen kuitenkin loppui kun Lehkonen siirtyi Frölundaan. Edelleen Frölundan päävalmentajana toiminut Roger Rönnberg halusi ottaa nuoresta suomalaisesta kopin ja kehittää hänestä NHL-pelaajan. Ensimmäisenä Rönnberg pisti suomalaisen alivoimaan, ei ylivoimaan ja peräänkuulutti kahden suunnan pelaamista. Omiin ei saanut vuotaa.

Siksi esimerkiksi Timo Lehkosen mielestä Artturi onnistuu ratkaisuhetkillä hyvin, koska tasaisissa peleissä esille nousee usein esiin myös ne, jotka eivät ”fuskaa” puolustussuuntaan.

Tällä hän tarkoittaa sitä, että kun ensin varmistutaan siitä, että omissa ei soi, se voi soida toisessa päässä.

Lopputulos Frölundassa oli kovaa luokkaa. Keväällä 2016 Frölunda voitti Ruotsin mestaruuden ja 20-vuotias Lehkonen voitti pudotuspelien pistepörssin uudella seuraennätyksellä viimeistelemällä 16 ottelussa hurjat tehot 11+8=19.

Ja ehkä siemen kahden viimeisen NHL-finaalikevään suoritustasolle oli kylvetty.

***

Moni on urheilussa ja myös suomalaisessa jääkiekossa pohtinut syitä sille, että miksi esimerkiksi huipputasolla saattaa löytyä niin monia isä-poika -pareja tai veljespareja, jotka löytävät tiensä huipulle.

Lopulta vastaus on kovin samankaltainen kuin missä tahansa muussakin huippu-urheilijan tarinassa. Yksi, omanlaisensa, vastaus löytyy myös Lehkosista.

Lukematon työmäärä unelman eteen, kodin liikunnallinen ja sparraava kulttuuri, itsensä loputon kehittäminen, haasteiden ylittäminen ja periksiantamattoman luonteen hioutuminen vuosien varrella.

Joku humaanimpi kasvatustieteilijä voi olla eri mieltä keinoista ja tavasta, mutta yksi asia on kiistatonta.

Yhden NHL:stä aikoinaan haaveilleen pikkupojan unelma on tullut toteen.

Ja tänä keväänä se saattaa päättyä jääkiekon palkinnoista suurimman, eli Stanley Cupin, nostamiseen käsivarsille.