Espoossa 16.5.2021

 

Hyvä Paavo,

 

Myönnän, että tämä on epätavallinen tapa lähestyä sinua, mutta niin on aikakin. Koronakriisi on koetellut meidän jokaisen elämäämme yli vuoden ajan sellaisella voimalla, jollaista emme ole aiemmin kokeneet.

Voisin sanoa, että se, miksi lähestyn sinua, johtuu yhteisestä rakkaudestamme, jalkapallosta.

Mutta ei se siitä johdu.

Meistä jokainen ymmärtää, että koronakriisin hoitaminen on ollut jotain sellaista, johon kukaan ei ollut tässä laajuudessa osannut varautua. Siksi on ihailtavaa, kuinka hyvin me olemme Suomena selvinneet koronakriisistä muihin maihin verrattuna.

Se, että Suomi on kokonaisuudessaan selvinnyt koronakriisistä hyvin, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö epäkohtiin voitaisi puuttua. Itse asiassa niihin puuttuminen on yhteiskuntamme velvollisuus ja niihin puuttumattomuus vastuuttomuutta.

Tässä kohtaa Josef Stalin siteeraaminen on varmasti tyylitöntä, mutta yksi Stalinin kuuluisimmista toteamuksista kuvaa hyvin ongelman ydintä.

Stalinin mukaan yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa tilasto.

Me voimme verrata Suomen koronalukemia minkä tahansa maailman maan koronatilastoihin, mutta se ei poista sitä, että jokaisen tilaston takana on myös satoja ja tuhansia inhimillisiä tragedioita.

Ihmiselämään liittyviä tragedioita, yrityksiin liittyviä tragedioita – ja urheiluun liittyviä tragedioita.

On selvää, että koronakriisin voima on sellainen, että sen kaikkia seurauksia on ollut täysin mahdoton torjua tai väistää, mutta on olemassa myös paljon asioita, jotka voitaisiin korjata, jos joku ne vain korjaisi.

Tiedät varmasti, mitä tarkoitan. Tarkoitan niitä järjettöminä näyttäytyviä ristiriitaisuuksia, jotka kohdistuvat urheiluun, kulttuurialaan, tapahtumien järjestämiseen, ravintoloihin ja monille muille elämänaloille.

Otan muutaman esimerkin viime päiviltä urheilusta:

Jos ravintolassa voidaan istua kylki kyljessä tuntikaupalla, miksi HJK saa ottaa kotiotteluunsa, 8000 katsojaa vetävälle Bolt Arenalle, vain kuusi katsojaa? Tai miksi TPS:n ja Lukon finaaleissa katsomotiloihin ei ollut turvallista päästää edes kuutta katsojaa, mutta jäähallin aitiot ja ravintolat saivat samaan aikaan olla täynnä janoisia asiakkaita?

Ja tässä on siis vain muutama esimerkki.

Me kaikki ymmärrämme, että koronakriisin kanssa on edettävä ihmisten terveyden ehdoilla, mutta näitä tällaisia ristiriitaisuuksia on mahdoton ymmärtää. Ne asettavat eri toimijat eriarvoiseen ja epäoikeudenmukaiseen asemaan, mikä on kohtuutonta niitä kohtaan, jotka joutuvat tällaisista ristiriitaisuuksista kärsimään.

Asiassa on myös toinenkin ulottuvuus. Tällaiset täysin epäloogiset ristiriitaisuudet syövät uskoamme valtiovaltaan ja terveysviranomaisiin. Koronakriisin aikana on sekoiltu niin monessa asiassa niin monta kertaa, etten ihmettele yhtään, etteivät kaikki ota enää vakavasti kaikkia viranomaisten ohjeita tai suosituksia, eivät edes sellaisia, joiden noudattaminen olisi heidän oman terveytensä kannalta järkevää.

Mutta suottahan minä näistä asioista sinulle paasaan. Sinä tiedät nämä asiat moniverroin minua paremmin. Samoin sen tuskan, missä koronakriisin puristuksessa elävät urheiluseurat, kulttuuritoimijat ja tapahtumajärjestäjät päivästä toiseen kamppailevat.

Miksi siis lähestyn sinua?

Vastaan suoraan.

Siksi, että näen sinussa toivon.

Meillä on tapana määritellä poliitikot heidän arvojensa ja puheidensa kautta. Olemme nytkin kuulleet politiikoilta ja muilta päättäjiltä kauniita sanoja ja lukeneet jopa julkilausumia, joissa on vaadittu urheilun, kulttuurin ja tapahtuma-alan ahdinkoon puuttumista.

Ei niistä puheista ja julkilausumista varmastikaan haittaa ole, mutta tuuleen puhumisella ja julkilausumilla on se paha vika, että niillä tehdään yleensä vain itselle parempi omatunto. Että on yritetty, vaikkei se mitään muuttaisi tai mihinkään johtaisi.

Todellisuudessa ainoa asia, jolla on merkitystä, ovat kuitenkin teot.

Tässä kohtaa se tarkoittaa, korjataanko nämä ristiriitaisuudet ja epäloogisuudet, joista urheilu, kulttuuri ja tapahtuma-ala kärsivät, vai ei.

En tunne kaikkia tämän maan politiikkoja, mutta pelkään, että heistä suurin osa on nyökkäilijöitä ja kyyristelijöitä, jotka pitävät kielensä tiukasti keskellä suuta, etteivät vain millään tavalla suututa ketään – eivät varsinkaan heitä, joista heidän oma asemansa on riippuvainen.

Sekin poliitikkojen ryhmä on helppo tunnistaa, jotka käyttävät urheilun näkyvyyttä ja urheiluun liittyviä positiivisia mielikuvia häpeilemättä hyväkseen. Patsastelevat valokuvissa ja näyttäytyvät siellä, mistä he uskovat urheilun saaman huomion satavan heidän omaankin laariinsa.

Eivät tällaiset selkärangattomat nilviäiset näitä ristiriitauksia ja ongelmia ratkaise.

Mutta sinussa, kuten sanoin, näen toivon.

En tunne sinua henkilökohtaisesti, mutta julkinen henkilöhistoriasi on hienoa luettavaa. Monet pitävät menneisyyttäsi rosoisena, mutta juuri tuossa rosoisuudessa on se voima ja viesti, joihin toivoni perustan.

Olet varmasti toki sanonut, kun on pitänyt sanoa, mutta mikä vielä tärkeämpää: olet myös selkeästi tehnyt silloin, kun on pitänyt tehdä. Sinua ei ole ohjannut bernsteinilainen liike, vaan päämäärä, vaikka sen saavuttaminen olisi edellyttänyt nousemista kapinaan laillista esivaltaa vastaan.

En kehota sinua anarkiaan, mutta suomalainen urheilu, kulttuuri ja tapahtuma-ala ovat nyt sellaisessa tilassa, että tässä kohtaa ei tarvita puheita ja julkilausumia. Nyt tarvitaan tekoja.

Tämä taistelu ei ole kilttien ja kuuliaisten nyökkäilijöiden ja näiden alojen loisteessa kauniina päivinä paistattelevien loisten taistelu. Tässä taistelussa tarvitaan toisenlaista luonnetta. Periksiantamatonta, rohkeaa ja pelotonta luonnetta. Luonnetta, joka saa asioita aikaan.

Jalkapallo on meille molemmille opettanut, että ottelussa vain maalit ratkaisevat.

Nyt on sinun paikkasi panna pallo maaliin.

Ei siksi, että se olisi sinun velvollisuutesi, vaan siksi, että olet siihen tehtävään paras toivomme.

 

 

 

Jukka Rönkä

Päätoimittaja